Oodi lihalle

Meillä syödään oikeastaan joka aterialla lihaa jossain muodossa: punaista lihaa, kalaa, riistaa, kanaa, leikkelettä, yms. Ruuan valmistuksessa suosin ehdottomasti jauhelihaa, sillä se on vaan yksinkertaisesti niin helppo. Siihen ei tarvitse koskea, sitä ei tarvitse leikellä, pannulle vaan hups ja kohta ruoka onkin valmis. Tässä äitiyden myötä kotona ollessa ruuan valmistuksesta on tullut tärkeä osa päivää, sillä siinä missä ennen kävin koulussa tai töissä syömässä, kotona ollessa jään kärsimään nälkää, ellei ruokaa tule tehtyä. Kotiruoka on lisäksi huomattavasti halvempaa, kun noutoruoka.

Viikko sitten sain käsiini naudan sisäpaistin, jota työstin eilen. Se oli ensimmäinen kerta, kun valmistin yhtään mitään palasta lihaa. Oli varsinainen liha-päivä kun työstin sitä kilon paistia neljään eri tarkoitukseen. Leikkasin siitä ensin (pienellä facetime-opastuksella lihassyiden vastaisesti) muutaman pihvin ja lopun leikkasin paloiksi härkäruukkua varten. Yhdestä pihvistä leikkasin Liliä varten lihatikkuja, sillä meidän neitonenhan ei syö mitään soseita, ruoka pitää saada viedä suuhun itse. Nuijin lopuista pihveistä pari "lehtipihviä" ja pari leivitettyä pihviä. Ne lehtipihvit veti vähän pannulla kasaan, eikä olleet kyllä yhtään niin lehtimäisiä kun jossain ravintolassa.

Lilin lihatikut

Eilen kun Isäntä tuli töistä, syötiin bataattiranskalaisia, hunaja-rakuuna porkkanoita ja pihvejä. Ne leivitetyt oli parempia kun ei-leivitetyt, joista tuli vähän kengänpohjia. Tosin sellaisia lehtipihvitkin yleensä vähän on. Lilin lihatikut valmistin kypsäksi höyrykattilassa höyryttämällä, sillä lihan keittäminen on jossain pääni sisällä todella outo ajatus. Härkäruukku valmistettiin eilen ja nauttiin tänään riisin kanssa. Sen osalta odotukset olivat ehkä korkeimmalla. Hyvää oli, nams. 

Riisiä, härkäruukku

Tuo paisti oli kyllä loppujen lopuksi todella kiva kokemus ja oikeen odotan millon seuraavan kerran pääsen paistin kanssa kikkailemaan. Koko ajatushan lähti siitä, kun ostin Leppävaaran REKOsta Virtala Highland -tilan länsiylämaankarjan jauhelihaa ja siellä lihojen mukana tuli naudan lihaopas, joka on ihan tajuttoman monipuolinen ja hyvä! Siellä on jokainen naudan osa erikseen, mainittu mitä siitä voi valmistaa ja myös erilaisia ohjeita. Olen aiemmin vältellyt tällaisia lihapaloja, kun en ole tiennyt mitä niistä voi valmistaa, mutta tästä taitaa tulla ei-niin-harvinaista herkkua!

Lihaopas

Sisältö on käsittämättömän monipuolinen!

Puoli vuotta elämästäni

Lili. Hän on vaan maailman paras vauva. Hän on ihana, hän on kärsivällinen, hän on iloinen ja hän on aina innolla mukana. Hän itkee vähän ja harvoin ja hän vaan valloittaa hymyllään, ihanilla silmillään ja punaisella tukallaan!

Lili liikkuu jo lattialla epämääräisesti vähän joka suuntaan. Hän nousee hienosti suorien käsien varaan lattialla ja rakastaa seisoskelua. Hän seisoisikin niin kauan kun äiti jaksaisi häntä kannatella jaloillaan. Lilin suu venyy mitä leveimpää hymyyn aina kun äiti häntä jostain suorituksesta kehuu.

Maailman kauneinta musiikkia korville on se ihana hekottelu. Voisin kuunnella ikuisesti isännän ja Lilin pelleilyä sohvalla tai hoitopöydällä, kun pienokainen naureskelee. Isäntä tuntuu saavan tytön helpommin naureskelevaiseksi kuin minä. Vatsaan puhaltelu on hauskaa, kuten myös mitä erilaisemmat kukkuuleikit, kannibalismi-leikit (vauvan "syöminen"), poskien ja kaulan pussailu ja kaikki hurjimmat lentokoneleikit.

Lähes joka aamu herään siihen ku Lili herää. Ensimmäisen katsekontaktin saatuaan neiti väläyttää ehkä leveimmän hymyn ikinä. Voiko päivä oikeasti paremmin enää alkaa? Jopa erittäin aamuärtyisä Isäntä alkaa hymyillä heti aamusta viikonloppuisin kun Lili herää ennen Isäntää.

Tuntuu niin hölmöltä, miten raskausaikana koin erilaisia epäröintejä ja mietin, onko tämä nyt muka sitä mitä haluan ja olenko tähän valmis. Joka ikinen päivä tämän neidin syntymän jälkeen on ollut paras päivä ikinä. En ole koskaan nauttinut elämästäni niin kuin nautin nyt. Hassua, miten sitä ei vaan voi ymmärtää ennen kun sen kokee.

Onnea rakas Lili, tänään sinulle tuli tasan 6kk täyteen! Hullua miten nopeasti se aika menee! Juuri sain syliini kolme ja puolikiloisen pienen nyytin, joka ei tehnyt muuta kun pälyili ympärilleen ja itki nälän yllättäessä. Nyt minulla on jo melkein yhdeksänkiloinen pieni ja jäntevä tyttö, joka naureskelee, juttelee, liikkuu ja istuu kanssamme pöydän ääressä. Olet rakkain ikinä! <3

OP:n palvelupisteellä

Asioin tänään OP:n palvelupisteessä. Olin Lilin kanssa vaunuttelemassa ja kävelin siitä ohi. Olimme maksaneet autovakuutuslaskun kahteen kertaan ja saimme postissa ilmoituksen saapuneesta rahalähetyksestä. Sitä lappua vastaan siis liikaa maksetut rahat sai käydä nostamassa OP:n palvelupisteestä. Aikanaan kävi kuitenkin niin, että kävin siellä 3 kertaa, mutta joka kerta palvelupisteet veti todella hitaasti ja asiakkaita oli niin paljon, että en yksinkertaisesti voinut jäädä Lilin kanssa odottamaan. Viimeinen lunastuspäivä meni ohi jo tovi sitten, mutta ajattelin käydä tiedustelemassa rahojen kohtaloa.

Asiakaspalvelijoita oli kaksi kappaletta ja jono veti todella hitaasti. Koska minua ennen oli vain kolme asiakasta, päätin etten nyt luovuta. Odotin 20 minuuttia. Siinä odotellessani mietiskelin ja päätin samalla kysäistä sattuneen vaunuvahingon vakuutuspäätöksen korvauslaskelman perään. Automaattisesti korvauslaskelmaa ei lähetetty ja verkkopalvelun viestin välityksellä sain lupauksen postitse toimitettavasta korvauslaskelmasta, jota ei ikinä kuulunut. Siitä on nyt kuukausi.

Kun vihdoin pääsin siihen virkailijalle, hänellä ei ollut mitään käsitystä alkuperäisen ongelman rahojen tilanteesta. Kerroin molemmat asiani ja hän ilmeisesti chattaili vakuutuspuolen virkailijan kanssa. Siinä selvityksessä meni yhteensä reilu 20 minuuttia. Suurin ongelma oli se, että autovakuutus on Isännän nimissä ja minulla oli valtakirja vain rahojen hakemiseen, joten minulle ei voitu kertoa, mitä rahoille on nyt käynyt. Mielenkiintoista sinänsä, koska tekemäämme valtakirjaa molemminpuolisen asioinnin takaamiseksi ei löytynyt ja olen 100 prosenttisen varma valtakirjan olemassaolosta, olenhan sen samaisen valtakirjan valtuuttamana itse ottanut kyseisen vakuutuksen Isännän nimiin. Lupasin kuitenkin tehdä valtakirjat Pohjolan verkkopalvelussa, jospa ne siellä pysyisivät paremmin tallessa kuin se alkuperäinen paperivaltakirja.

Toisen ongelmani kohdalla hän ei osannut sanoa oikein juuta eikä jaata edes sen pitkän selvitystyön päätteeksi. Hän kehotti soittamaan sille, joka minulle lupasi sen korvauslaskelman lähettää. Voin kuulemma joutua odottamaan, jos soitan Pohjolan asiakaspalvelunumeroon. Mietin siinä, onko edes mahdollista että joutuisin odottamaan kauemmin kun päästäkseni tähän. Virkailija kehotti minua odottamaan hetken, kävi tulostamassa jotain ja tuli takaisin lappujen kanssa. Olin hetken onnesta soikeana, kun luulin hänen antavan minulle tulostettuna sen korvauslaskelman. Hän antoi eteeni kaksi valtakirjapohjaa ja ohjeet terveysselvityksen täyttämiseksi ja alkoi käymään kanttani läpi terveysselvityksen täyttämistä. Aloin nauraa. Olin ihan pihalla, sillä mielestäni mikään ongelmistani ei tällä hetkellä liittynyt terveyteeni.

Siinä ilmeisesti tapahtui joku väärinkäsitys jossain, mutta terveysselvityksen täyttöohjeen ihan alakulmassa oli ohjeet valtakirjojen täyttämiseksi. Kiitin ja lupasin edelleen täyttää ne valtakirjat siellä verkossa. Tämän reilun tunnin kestäneen ajanjakson jälken minulle jäi käteen kaksi valtakirjapohjaa, ohjeet terveysselvityksen täyttämiseksi, ei mitään korvauslaskelmasta ja ohjeistus, että Isäntä voi lukea vakuutuskirjan läpi, sieltä kuulemma löytyy tieto mitä rahoille on tapahtunut. Ne eivät ihan oikeasti voineet edes teoriassa minulle kertoa, mitä niille rahoille kävi? Menetettiinkö ne valtiolle? Pitääkö Pohjola ne itse? Saako ne jotenkin vielä lunastettua vaikka tilinumeroa vastaan? Käytetäänkö niitä tulevien vakuutusmaksujen maksamiseen?

Lähtiessäni soitin Pohjolan asiakaspalvelupuhelimeen, jonotin kaksi minuuttia ja tiedustelin korvauslaskelman perään. He yhdistivät minut korvauspuolelle, jonne jonotin toiset kaksi minuuttia ja lupasivat laittaa korvauslaskelman postissa. Ilmeisesti se on aiemmin unohtunut, eksynyt tai jotain muuta. Tiedustellessani rahojen perään he yhdistivät takaisin asiakaspalveluun. Jonotin kolme minuuttia ja sain kuulla, että Isäntä voi laittaa tilinumeron verkkoviestillä ja rahat maksetaan tilille. Hän myös tarkisti, että valtakirjaa ei sieltä löydy, mutta olen ihan tuhottomasti kiitollisempi tähän vastaukseen, enkä usko että tässä mitään vaitiolovelvollisuutta rikottiin. Tähän puhelinasioimiseen meni puolet siitä ajasta kun siellä asiakaspalvelupisteessä.

Summa summarum:

- Ne todellakin tarvitsevat lisää henkilökuntaa sinne asiakaspalvelupisteelle. Toinen virkailija asioi koko sen ajan vanhemman naishenkilön kanssa, joka ei kuullut eikä nähnyt kunnolla. Itse sentään osaan asioida verkossa ja puhelimessa, mutta vanhukset ei. Siinä jonossa oli vielä useampi vanhus jonottamassa (turhauttavan kauan) omaa vuoroaan.
- Nämä valtakirjajutut on ihan perseestä.
- Laitetaan meidän valtakirjat heti ajantasalle.
- Tästedes asioin aina joko verkossa tai puhelimessa!

Siinähän meidän päivä sitten kuluikin...

Hyvää naistenpäivää!!

Mistä on meidän naistenpäivä tehty? Kukkasista, kankahista ja matkalaukuista.

Isäntä oli ihanan romanttinen ja toi mulle töistä tullessaan tulppaaneja! Tämä johti pienimuotoiseen tapahtumakierteeseen, sillä kukat piti saada pöydälle. Olen varmaan kolme kuukautta (melkeen siitä muutosta lähtien) valittanut, kun meillä ei ole keittiössä mitään paikkaa postille. Tai on: ruokapöytä, joka onkin sitten aina ihan piukassa kaiken maailman mainoksia, laskuja ja lehtiä. On ihan tajuttoman ärsyttävää, että meidän ruokapöytä on aina ihan sotkuinen ja täynnä tavaraa.

Nyt vihdoin eilen sain aikaiseksi ostaa seinälle kiinnitettävän lehtitelineen, jotta saadaan siirrettyä paperitavarat pöydältä pois. Se oli siinä ruokapöydällä muun rojun seassa odottamassa sitä hamaa tulevaisuutta, jolloin se seinälle pääsisi. Koska tänään tuli valtava motivaatiopiikki (minulle, ei niinkään Isännälle), sillä eihän niitä kukkia nyt voi niin ruokottomalle pöydälle laittaa. Kiinnittämistä varten meidän piti kuitenkin käydä vielä ostamassa gyproc ruuveja ja koska tätä tarkoitusta varten suuntasimme ostoskeskukseen, käytiin samalla hakemassa meille iso matkalaukku.

Tuo matkalaukku on ollut hankintalistalla jo kauan, mutta koska reissut lähestyy uhkaavasti, piti vihdoin mennä varta vasten tarkistamaan tarjonta. Matkalaukkuja meillä on minulla ja Isännällä omat (noin 70 litraiset), mutta koska edessä on viikon reissun lisäksi kuuden viikon reissu, tuolla matkalaukun koolla alkaa olla jo hieman merkitystä. Lilille pitää ensimmäisellekin reissulle ottaa vaatetta mukaan niin, että oletuksena on ettei pyykkiä saada viikkoon pestyä. Se on aika paljon vaatetta ja tavaraa, voin kertoa.

113 litraa tilaa.

Lili ihmettelee kukkasia. 

Ihanan siisti ruokapöytä.

Isäntäkin on alkukankeuden jälkeen ihan tyytyväinen. Voin kertoa, että se hyppi riemusta kun lähdettiin niitä ruuveja ja matkalaukkua hakemaan. Onneksi Lukon peli päättyi kivasti 6-3. Käytiin vielä samalla noutamassa minulle vihdoin saapuneet kankaat, jotka ehkä joskus päätyy joksikin vaatteeksikin, kun näiltä pahimmilta kiireiltäni ehdin.

Nyt pitää alkaa laittaa tuota meidän pientä kiljukaulaa unille. Se on keksinyt, kuinka tavattoman ihana korvia hyväilevä ääni tulee, kun oikeen täysillä kiljahtelee. Omasta mielestäni se on lähinnä hellyyttävää, mutta muiden ilmeistä päätellen kaikki eivät koe sitä yhtä ihailtavana taitona.

Aivan valtavan ihanaa naistenpäivän jatkoa kaikille ihanaisille! <3

300km

Isännällä on työkeikka Turussa, joten päätettiin Lilin kanssa lähteä mukaan. Herätys oli tavallista aikaisempi, mutta tämä tienpätkä alkaa olla jo todella tuttu!

Autossa istuskellessa, ikkunasta ulos lumisadetta tuijotellessa aloin miettiä syntyjä syviä: miten minä, raumalaislähtöinen pikkukaupungin asukki olen päätynyt tähän tilanteeseen, että elämäni on ripoteltu tähän kolmensadan kilometrin matkalle.

Raum o ain Raum -sanonta pitää kyllä paikkansa. Niin raivostuttavankin sisäänpäin kääntyneeksi kaupungiksi se tuntee kyllä omansa. Piireihin on ehkä vaikea päästä, mutta helppo syntyjään kuulua. Kaikki tuntee kaikki ja ulkopuoliset tietävät asiasi ennen kun tiedät niitä itsekään, oikeen ärsytykseen asti. Raumalla on oikeasti ihme, jos törmäät ihmiseen, josta et ole koskaan kuullut! Tämä kävi ilmi jopa minun ja Isännän kohdalla: emme kuulu samaan ikäryhmään, olemme aivan eri puolilta kaupunkia, emme ole vahingossakaan käyneet samaa koulua, meillä ei ollut juurikaan yhteisiä ystäviä, mutta silti meidän valokuva-arkistosta löytyy kuvia, joissa marssimme Rauman Poikasoittokunnan riveissä ihan kylki kyljessä, minulla klarinetti ja Isännällä isorumpu. Kaikessa ärsyttävyydessään se on omalla tavallaan ihanaa tavata aina tuttuja ruokakaupassa ja poiketa kaverin luona kylässä, ihan vaan ohikulkumatkalla.

Turulla tulee aina olemaan todella erityinen asema sydämessäni. Turku on ehkä Suomen kaunein kaupunki ja jos Turkua pitäisi kuvailla kahdella sanalla, ne sanat olisivat kulttuuri ja ennakkoluulottomuus. Myös siellä piirit ovat jokseenkin pienet, mutta yliopistokaupunkina siellä on hirmuisesti muitakin sinne jämähtäneitä ulkopaikkakuntalaisia. Opiskelut, raskaus ja synnytys ovat omalla kohdallani jättäneet Turkuun ison osan elämääni ja mitä ihanampia muistoja. Olen niin onnellinen, että Turku on jättänyt jälkensä myös Lilin elämään, onhan se nyt Lilin syntymäkaupunki.

Vantaa. Se kaikkein poikkeavin kaikista. Kun Raumalla ja Turussa on molemmissa selkeä keskusta, jonka ympärillä on lähiöt ja muut alueet, Vantaa on mielessäni jotenkin todella poikkeava. En edes tiedä, mikä Vantaan keskusta on. (Minua tosin juuri valaistiin, että se on Tikkurila. Siltin, se on Tikkurila, eikä keskusta?!?) Myös Vantaalla on ihania ihmisiä, paljon tekemistä ja vähän tylsää, mutta se on jotenkin todella harmaa paikka. Vaikka asutaan "viherpuiston" vieressä ja meillä on vieressä ihan oma leikkimetsä (=citymetsä), lähistöllä graffiteja ja ties mitä, silti se on jotenkin harmaa paikka. Ehkä se johtuu siitä pääkaupunkiseudun betonitunnelmasta, joka on tällaiseen puutaloidylli-maisemaan tottuneelle aikamoinen muutos.

Vaikka aikanaan olin niin onnellinen muuttaessani Raumalta pois suureen maailmaan, jotenkin kaukaisena haaveena ehkä on päästä sinne vielä takaisin.

pöydän ääressä

Aloitettiin Lilillä "kiinteät" viiden kuukauden iässä. Monissa ohjeissa lukee, että ensin annetaan teelusikallinen, toisena päivänä kaksi, kolmantena kolme ja sitä seuraavana otetaan siihen toinen ruokalaji oheen.

Kysympä vaan, että missä ihmeen fantasiamaailmassa se onnistuu noin?!?

Ensin Lili sai porkkanaa, joka ei maistunut kertaakaan edes sitä yhtä teelusikallista. Seuraavaksi bataattia, jolla sama juttu. "Kokeile hedelmäsoseita, ne on makeampia", joku sanoi. Kokeilin. Joka ainoasta hedelmäsoseesta Lili on kyökännyt, saanut vilunväreitä, vääntänyt naamansa irvistykseen ja sen jälkeen kieltäytynyt ottamasta lisää. Kieltäytyminen tapahtuu niin, että laitetaan yläikenet ja ylähuuli alahuulen päälle. Voin kertoa, että siitä ei lusikka väkisin läpi mene. Riemuvoitto oli kun sain kerran annettua banaania noin kaksi teelusikallista niin, että mahaan asti meni ainakin se yksi teelusikallinen!

Tein Lilille hihallisen ruokalapun. Halvemmalla tosin pääsee kun
ostaa tällasen kaupasta.

Ensin ihmettelin, sitten turhauduin ja nyt olen hälläväliä -asenteella. Kai se joskus alkaa syödä. Tähän asti maito on riittänyt hyvin, joten kai se jatkossakin riittää. Tai niin kauan, kunnes ne kiinteät alkaa upota. Ei tuota nälässäkään voi pitää, eikä sitä oikeen voi pakkosyöttääkään. Toistaiseksi olen koittanut pitää jokaisen ruokailuhetken mahdollisimman mukavana, sillä en usko tämän ainakaan helpottuvan, jos Lili kieltäytyy jo tulemasta pöydän ääreen.

Sottasta puuhaa

Soseita olen nyt kokeillut noin kymmentä erilaista, eikä mikään uppoa. Ei uppoa myöskään banaani, päärynä, eikä puuro. D-vitamiinitippoja kyllä uppoisi lusikasta, niitä vaan ei saa enempää antaa.
Kaikkein mieluisin juttu on kurkunpalat ja niitä annankin aina ruokailun päätteeksi pitääkseni tapahtuman mukavana. Nyt on alkanut myös maissinaksut upota. Kerran Lili sai imeskellä varrasleipää, se maistui myös. Riisi ei ikinä päässyt suuhun asti, eikä päärynäpalatkaan olleet suurta herkkua. Luulen siis, että sormiruokailu on meidän juttu. Ei auta kun antaa neidille sormin syötäviä paloja, sillä lusikasta ei tunnu uppoavan mikään. Lusikka kyllä menee suuhun, ellei siinä ole mitään. Neiti kyllä tarkistaa lusikan hyvin skeptisesti ja tarkkaan, ettei vahingossa sen ensimmäisen yllärin jälkeen tulee lisäyllätyksiä.

Varrasleipä rapsutti ikeniäkin varmaan kivasti.

Siinäpä tämän kuun saavutukset kiinteiden osalta. Olen kyllä kovin tyytyväinen, että aloitettiin jo sillon viisikuisena ja tiedän nyt mitä on tuleman. Jos tämä olisi yllättänyt vasta puolivuotiaana, kun suositusten mukaan "kaikki lapset tarvitsevat kiinteitä lisäruokia viimeistään puolen vuoden iästä lähtien", olisin varmaan oikeasti hätääntynyt. Vaikea on antaa kiinteitä lisäruokia, ellei ne maistu. Nyt olen kuitenkin päässyt jo suurimman järkytyksen yli ja tullut siihen tulokseen, että kai ne kaikki lapset joskus kiinnostuu ruuasta. Sitä odotellessa. Ainakin ollaan päästy jo kokeilemaan eri ruokalajeja, eikä toistaiseksi mistäkään ole tullut mitään oireita.

ZzZz

Lukemattoman muun vauvan tavoin Lilillä oli tapana nukahtaa tissille. Jo aiemmin, noin 4,5 kuukauden iässä kun Lilin rytmi alkoi selkiintyä ja nukkumaanmenoaika alkoi lähes joka ilta olla siinä 23 aikaan, otettiin Lilin iltaan iltarutiini. Ideana oli, että se on joku sellanen, joka toistuu joka ilta ja joka viestii Lilille, että nyt on aika mennä yöunille.

Meidän iltarutiiniin kuuluu ensimmäisenä vaipan vaihto ja yöpuvun laittaminen. Seuraavaksi on hammaspesu meidän hampaidenpesu -harjoittelusetillä. Koska hampaita ei vieläkään ole, käytetään edelleen sitä ensimmäistä kuminystyrä-osaa. Lili avaa ihanasti suun aina kun "hammasharja" lähestyy. Seuraavaksi luetaan iltasatu. Lili harvoin jaksaa sitä iltasatua kuunnella ja usein hän vaan kiljahtelee sadun päälle. Itse luen aika usein jotain loruja ja Isäntä lukee jonkun lyhyen tarinan meidän 365 lorua ja tarinaa -kirjasta. Lopuksi sammutetaan valoja ja mennään sänkyyn. Lili saa sänkyyn harson ja pääsee tissille.

Suurimmaksi osaksi lorut on tosi tyhmiä ja tarinat myös. En kyllä suosittele.

Tämä on kyllä ollut hauska, vaikka varmasti tavallaan turha.
Meillä ollut paljon käytössä.

Tuo iltarutiini on todella hyvä! Ja Lilille tärkeä. Oltiin Isännän siskolla yötä kun Lili ei millään meinannut nukahtaa. Puolitoista tuntia yritin saada Liliä unille. Kun kello lähestyi puoltayötä, Isäntä luki Berliini -matkaoppaasta Lilille iltasaduksi hotellikuvauksen ja sammutti Lilin kanssa keittiöstä valon. Tämän jälkeen meni ehkä minuutti kun neiti oli unessa.

Tuosta iltasyötöstä kuitenkin tuli aikamoista sählinkiä. Lili oli hetken tissillä, kääntyi pois, heilui aikansa, otti taas pienen hörpyn, sättäsi taas omiaan ja saattoi mennä yli tunti ennen kun hän viimein söi itsensä uneen. Olin koko ajan sängyssä "jumissa" Lilin kanssa, joka ainut ilta. Kun käytiin uniluennolla ja sain sieltä vinkkejä, päätin koittaa opettaa Liliä nukahtamaan itsekseen. Syynä oli tämä iltasäätö ja se, että ajattelin että siitä saattaisi pidemmän päälle olla Lilille itselleen hyötyä. Isäntä nukahtaa aina kun laittaa silmät kiinni ja minä vaadin aina juuri tietyn väsymystilan ja silti saatan pyöriä sängyssä tuntikaupalla ennen kun saan unen päästä kiinni. Mietin, että johtuuko tämä vain yksilöllisistä ominaisuuksista vai siitä, että minulla on joskus pienenä jäänyt oppimatta nukahtamisen jalo taito.

Halusin mahdollisimman lempeän keinon, joka sisältää mahdollisimman vähän huudatusta ja mahdollistaa sen, että voin lohduttaa Liliä. Ei siis niin, että Lili huoneeseen, ovi kiinni ja huutakoon siellä. Nukumme perhepedissä ja olin aiemmin ollut aina läsnä kun Lili nukahtaa. Tästä siis lähdettiin liikkeelle. Helin oppien mukaan puutuin Lilin itkuun vaiheittain. Kun Lili ensimmäisen kerran kääntyi pois tissiltä niin, ettei hän sitä enää heti huolinut, hän ei sitä enää sinä iltana saanut. Tarkoitus oli puuttua vaiheittain itkuun. Ensin unilauseella ("Ei hätää, äiti on tässä./Nuku vaan, äiti on tässä."), sitten unilelulla (jota meillä ei ole käytössä), tassuttelulla (ei toimi meillä yhtään), syliin nostolla ja näin rauhoittelulla (kun rauhottuu, lasketaan takaisin alas) ja vasta ihan viimeiseksi rinnalla.

Lilillä meni hetki ennen kun hän tajusi, että hän ei enää tissiä saa. Se oli ihan kamalaa. Lili itkeskeli ja yritti pahimmillaan oikeen nousta itse tissille ja oli kyllä niin pienestä kiinni, etten raukalle heltynyt. Käytännössä meillä oli käytössä unilause ja kerran nostin Lilin syliin rauhottumaan ja laskin alas. Ensimmäisenä yönä Lili itkeskeli 50 minuuttia, kunnes lopulta nukahti imeskellen harsoa ja minun toistellessa unilausetta taustalla. Vaikka hän rinnalle kaipasi, oli ihanaa kun sain olla koko ajan vieressä ja lohduttaa pientä. Tämä helpotti toimintaa itsellenikin kun olin vieressä ja halailin pientä. Ei hän yhtäjaksoisesti kuitenkaan itkenut, mutta piti sellaista "käninää".

Seuraava ilta kun tuli, vedin jo valmiiksi syvään henkeä ja katsoin Isäntää anovasti. Ihan kun hän olisi jotain voinut tehdä. Menin iltarutiinin jälkeen Lilin kanssa makuuhuoneeseen, otin Lilin rinnalle ja taas kun hän ei enää sitä huolinut, se laitettiin pois. Lili piti 20 minuuttia samanlaista käninää kun edellisenä iltana ja kerran katsoi minua hieman kysyvästi. Sen jälkeen käninä loppui kun seinään ja Lili hengaili 40 minuuttia selällään leikkien varpaillaan hyvin rauhallisesti välillä jokellellen, lopulta päätään käännellen ja unta hakien ja lopulta nukahti kaikessa rauhallisuudessa. Katsoin vieressä makaavaa Isäntää todella kysyvästi. Olimme Isännän kanssa vielä kuiskailleet toisillemme siinä vieressä ollessamme. Isäntäkin oli ihmeissään: "Nukahtiko se!?"

Kolmantena iltana emme olleet edes kotona, vaan olimme Isäni luona Raumalla. Iltarutiinin jälkeen sänkyyn, Lili rinnalle ja kun Lili irroitti rinnasta, meni 15 minuuttia kun neiti nukahti kaikessa rauhallisuudessa, ilman yhtään itkua tai käninää. Voiko olla?

Nyt, melkeen kaksi viikkoa myöhemmin Lili on joka ilta nukahtanut itsekseen kaikessa rauhallisuudessa. Kerran hänelle tuli pikainen itku, joka vaati syliin nostoa ja laskua, mutta uskon sen johtuvan siitä, kun Isäntä oli pitkästä aikaa poissa kotoa, eikä hän päässyt illalla iskän syliin. Ihan käsittämätöntä. Kyllähän Heli sanoi, että vauva on helpoin opettaa nukahtamaan itsekseen 4-6kk iässä ja että tuloksia tulee yleensä aika nopeasti, mutta en minä olisi ikinä uskonut, että kahden yön jälkeen meillä nukahdetaan täysin ongelmitta ihan itsekseen ilman tissiä. Voi mitä luksusta oli, kun äitini oli täällä kylässä ja pääsin Lilin nukuttamisen jälkeen itsekin vielä pois sängystä. Pelattiin keittiössä Isännän ja äitini kanssa heputusta.

Nyt Lilin ilta on aikaistunut sen verran, että yöunille Lili menee kymmeneltä. Nukahtaminen usein kestää vaihtelevasti parista minuutista puoleen tuntiin ja olen aina ollut Lilin vieressä nukahtamiseen asti. En tosin usko, että Lili vaatisi minun läsnäoloani, mutta en itse tykkää nukahtaa yksin ja Isäntä tulee lähes poikkeuksetta samanaikaisesti sänkyyn kanssani, ihan vaan koska yksin nukahtaminen on ihan pepusta. Lili on muutaman kerran herännyt niin, että en ole ollut siinä vieressä ja hän on hienosti nukahtanut uudelleen ihan itsekseen. Vaikka se ensimmäinen yö oli kamala, niin kyllä se kannatti!