Unikoulu

Arvatkaas, Isäntä nukkui viimeyön Lilin kanssa kaksin. Minä nukuin sohvalla!

Nyt on se hetki, kun yöt ovat hiukan rauhoittuneet ja ollaan päästy takaisin siihen 3-6 herätyksen (syötön) yöhön. Lili on päällisin puolin terve, hampaat ei vaivaa normaalia enempää ja päiväkodissa menee ihan kivasti. Nyt on siis se hetki!

Meillä on ollut jäljellä enää yöimetykset ja odotan innolla pääseväni vielä niistäkin eroon. Aamulla siis tuli täyteen aivan ensimmäinen imetyksetön vuorokausi. Olo on ihana! Nautin tästä kahvista, jota vihdoin voin juoda ilman tuskaa Lilin yöunien pilaamisesta ja haaveilen öistä, jolloin aina minun ei tarvitse hoitaa niitä jokaista heräämistä. Niinä öinä, kun niitä herätyksiä on se 20, olisi ihan mukava saada itse edes se tunti unta. Jos olisin edelleen kotona Lilin kanssa, ongelma ei olisi ehkä vastaava. Tai jos kävisin perus päivätöissä, ei ongelma sillonkaan olisi vastaava. Mutta koska minun päätehtäväni tällä hetkellä on lukea, oppia ja jatkuvasti keskittyä, huomaan yöunien vaikutuksen olevan ihan tajuttoman suuri. Voin opetella asioita, mutta niiden muistaminen seuraavana päivänä on aivan eri asia. Saati sitten viikon päästä. Ulkoa opettelu on käytännössä mahdotonta. Tämän puolentoista kuukauden jälkeen ihmettelen, miten ikinä vastaavin yöheräämisin luin onnistuneesti pääsykokeisiin! Tosin, tähän ajanjaksoon on kuulunut myös muutama uusi hammas, kolme korvatulehdusta, nielutulehdus, keuhkoputkentulehdus, vinkuva keuhko ja muutama flunssa. Niin ja tietenkin se päiväkoti.

Imetys on ihanaa, mutta en koe itseäni taaperoimettäjänä. En jaksa olla mikään "hörppy" vähän väliä, en kestä paidan repimistä, en pomppimista rinnalla, en tissitakiaista saunassa ja itsekkäästi haluaisin myös oman kehoni jo takaisin. Haluan juoda kahvia koulussa ja käyttää lääkekuurien tai flunssien yhteydessä mitä tahansa oloa helpottavaa lääkettä, sopi se sitten imettäjälle tai ei. Päiväsyötöt jäi Lililtä jo pois ennen vuoden ikää ja nämä yöt on tässä vielä roikkuneet perässä. Päivisin Lili ei onneksi ole osannut maitoa edes kaivata, mikä on ollut aivan tajuttoman ihanaa. Päiväsyöttöjen pois jäätyä Lili on myös alkanut kiivetä syliin ja tulee välillä ihan vaan halimaan, eikä aina vaan repimään sitä paitaa, kuten ennen. Ylimääräiset äiti-käninät jäi meiltä pääasiassa kokonaan pois päiväimetysten poisjäämisen myötä, mutta iltaisin Lili nukahtaa huomattavasti paremmin ja rauhallisemmin Isännän kanssa. Olisi ihana itsekin voida rauhoittaa pieni jollain muulla, kun sillä tissillä. Aina.

Miten ensimmäinen tissitön yö sitten meni? Yllättävän hyvin. Lili heräsi tavalliseen tapaansa 5 kertaa yöllä ja Isäntä sai Lilin nukkumaan suhteellisen helposti ja vähin itkuin. Pisimmillään taisi kuulua unista itkukäninää noin 20 minuuttia ja se oli viiden aikaan aamulla. Isännällä ei ole heräilyistä juurikaan muistikuvia, mutta allekirjoittanut nukkui aikamoista koiran unta siellä sohvalla ja heräsi jokaiseen pienimpäänki inahdukseen. En muista milloin olisin noin huonosti nukkunut, että se siitä "koko yön nukkumisesta".

Lili heräsi hieman ennen seitsemää, jolloin kävin nappaamassa neidin heti sängystä ja annoin syötävää. Pakkohan sillä on olla kamala nälkä, kun normaalisti on parin tunnin välein tankkaillut. Ja kyllähän sille jugurtti vähän maistuikin. Jos ensiyönä saisi itsekin nukuttua hieman enemmän!

maista maista porkkanaa

Olen koko ajan ajatellut, että täysimetän niin kauan kun pelkästään maito lapselleni riittää. En ollut sen tarkemmin itselleni määritellyt, että mitkä ovat ne merkit, kun maito pelkästään ei enää riitä. Kenties notkahdus painossa tai jotain? Suositusten mukaan kiinteät tulee aloittaa 4-6 kuukauden iässä, vähän riippuen mistä ja keneltä kysyy, joten ehkä itsellenikin tuo 6 kuukautta on ollut jonkinnäköinen tavoite.

Muutama viikko sitten kylvetin Liliä ja totuttuun tapaan Lili imeskeli käsistään kylpyvettä. Loiskis loiskis, sormet suuhun ja slurps slurps. Ottaessani Lilin pyyhkeen sisään ajattelin, että annetaan nyt sitten hänelle vettä, jos hän sitä niin kipeästi halajaa. Annoin lusikalla vettä ja Lili imaisi sen melkeimpä heti. Annoin toisen lusikallisen ja vielä kolmannen ja kaikki Lili imaisi melko ahnaasti, vaikka nälkäinen hän ei ollut. Aina silloin tällöin annoin lusikallisen vettä, kunnes noin viikkoa myöhemmin ajattelin kokeilla samaa lasilla. Laitoin lasiin vettä ja tarjosin Lilille. Lili otti hienosti lasin reunan suuhunsa! Alkuun oli vähän hassua, kun ei hän oikeen tiennyt kummalle puolelle lasia se kieli kuuluisi laittaa. Hienosti hän lasin reunalta joi, kun vihdoin se kieli löysi vähän paikkansa. 

Pari päivää tästä isovanhempieni luona annoin Lilille ruokapöydän ääressä ollessamme kurkkua imeskeltäväksi. Kotiin päästyämme ja itse syödessäni Lilin huudellessa lattialla sitterissä tylsyyttään nostin Lilin ruokapöydän ääreen ja annoin sille käteen palan porkkanaa. Siinä me yhdessä syötiin. Tai noh, Lili "söi". Hän on silloin tällöin saanut vettä lusikalla, lasista ja noin kerran päivässä imeskeltäväksi porkkanaa tai kurkkua. 

Nyt on se hetki, kun katson tuota pientä ihanaa lastani, jota olin ehkä jotenkin ajatellut täysimettäväni puoli vuotta. Hän seuraa syömistäni, avaa suunsa helposti lusikalle, nielee D-vitamiinitipatkin lusikasta ensiluokkaisen hienosti, nauttii saadessaan liittyä ruokapöydän ääreen ja tykkää todella paljon uusista jutuista. Hänelle ei ehkä enää maito pelkästään riitä. Painossa ei ole tosin mitään valittamista.

Kun ensimmäisen kerran kiinteiden aloitus kävi mielessäni, pyyhin sen pois ajatellen, että tyttäreni ei ole valmis. Hassua sinänsä, sillä tässä erään toisen samanikäisen vauvan äidin kanssa keskustellessamme olemme molemmat tulleet siihen tulokseen, että se puolen vuoden täysimetystavoite ei ehkä niinkään ollut lasta varten, vaan äitiä. Kuinka kamalalta se tuntuu, että meidän vauvat kasvaa niin kovaa vauhtia, että niille aloitetaan jo kiinteät! Vaikka lipsuisimme puolen vuoden täysimetystavoitteesta, emme petä lapsiamme kuten ehkä petämme itsemme. Kuitenkin se lapsen edun pitäisi mennä edelle. Miksi ei, jos koen lapseni olevat siihen valmis?

Miten nämä päätökset on äitiyden pehmentämille aivoille niin vaikeita!? Kuten tämä ihana äitikaveri sanoi: kun nämä menevät kouluun, ketä oikeasti kiinnostaa onko se lapsi kasvanut korvikkeella, tissimaidolla ja missä iässä kiinteät on aloitettu? Ketään ei kiinnosta. Edes nuo miehet ei ymmärrä tätä suurta kiinteiden aloitus -dilemmaa, joten tässä tilanteessa on hyvä että on samassa tilanteessa olevia äiti-ystäviä. 

Huomenna rakas pienokaiseni on viiden kuukauden ikäinen ja tänään hän maistoi ensimmäisen kerran porkkanaa. 

"öööh, en nyt ihan tiedä mitä tästä tykkään..."

"No annappa sitten lisää!!"

"Nams nams!"

"Niin MITÄ sä mulle oikeen syötät?"

Yllättävän hyvin meni. Oletin, että Lili työntää heti kaiken kielellä ulos, mutta hän ihan oikeasti nieleskeli ja maistelikin. Ja oli vielä kovin tyytyväisen oloinen. Seuraavaksi jännätään tuleeko mitään oireita.

Tyttö pilaa äitinsä kauneuden

Sanotaan, että raskausaikana tyttö pilaa äitinsä kauneuden. Tämä tarkoittanee sitä, että tyttöä odottaessa yleensä iho menee huonompaan kuntoon, hiukset ja kynnet ohenee, katkeilee ja lohkeilee, pahoinvointia saattaa olla enemmän ja kaikkia muita raskausoireita, jotka vaikuttaa äidin ulkonäköön jotenkin negatiivisesti. Vatsa yleensä kasvaa enemmän sivuille leventäen olemusta, painoa saattaa kertyä enemmän, nestettä voi olla enemmän ja kaikkea tällaista.

Näistä oireista ja siitä mahasta olin raskausaikana aika varma, että meille on tulossa poika. Maha kasvoi pitkälti eteen ennen kuin sivuille, ihoni ei ole varmaan koskaan ollut niin hyvässä kunnossa ihovammaisuudesta huolimatta, pahoinvointi jäi sinne alkuraskauteen ja alkupahoinvointien jälkeen hiukset ja kynnet kasvoi jotain supervauhtia. Kaiken lisäksi synnytyksen jälkeen minulle tuli Linea Negra, eli ns. poikaviiva.

Näiden perusteella voin sanoa, että on täysin mahdotonta oireista päätellä sukupuolta. Tyttövauva oli kuitenkin aivan täydellisen ihana yllätys ja tällä hetkellä en osaisi itseäni pojan äitinä edes kuvitella.

Mutta sitten tuli synnytys.

Ei mennyt kauaa kun ihottumaa alkoi näkyä ensin käsivarsissa, sitten kaulalla, rintakehällä, nyt yläselässä, kainalon taipeissa, kasvoissa... Ja loppua ei näy. Kortisonilla rasvailukin on hieman hankalaa, kun rasvaamisen jälkeen pitäisi aina suojata iho niin, ettei Lili ole kosketuksissa kyseisen ihokohdan kanssa. En meinaan todella halua sitä kortisonia yhtään tippaa pienen vauvani iholle ilman vauvasta johtuvaa syytä. Ilmeisesti imetys ottaa sen minkä raskaus antoi. Kutina on välillä ihan helvetillinen, mutta mieltä helpottaa kovasti kun ajattelee, että kyllä se joskus helpottaa.

En tiedä miten olisi, jos ei imettäisi. Silti tuntuu omalla kohdallani täysin mahdottomalta ajatus, että en imettäisi. Kaikkien näiden "se on lapselle parasta ruokaa" -argumenttien ohella koen rintaruokinnan yksinkertaisesti myös itselle helppona. Se on ihana yhteinen hetki vauvani kanssa ja ruoka on aina mukana, se on oikean lämpöistä eikä se lopu kesken. Tuttipulloja ei tarvitse keitellä eikä mikroja etsiä. Niin kauan kun imetys muuten onnistuu, iho saa vaikka kuoriutua pois. Pidätän kuitenkin oikeuden kääntää takkini tässä asiassa.

Voihan rintatulehdus

Kohta jo viikon ajan vaivanneiden imetyskipujen arvoitus on vihdoin selvinnyt. Aluksi kivut tuntuivat vain ihan imetyksen alussa kun vauva sai kunnon otteen, mutta nyt pikkuhiljaa kivut on pahentuneet ja ne kestävät koko imetyksen ajan. Kipu on sitä luokkaa, että vauvan imiessä tuntuu kun sielu irtoaisi joka imulla. Etenkin kun vauva viihtyy rinnalla yleensä sen 30-60 minuuttia kerralla, ah autuutta!

Laittaisin varmaan vieläkin kivut vain rohtuneiden nänninpäiden piikkiin, mitäs lakkasin jo välissä rasvaamasta. Rasva ei kuitenkaan ole auttanut yhtään. Edes hetkeksi. Viime yönä oli tällä viikolla kuitenkin toinen yö kun palelin peiton alla koko yön. En edes siitä osannut päätellä, mutta tänään aamulla herätessäni viluissani vaikka olin jo lisännyt peiton alle vaatteita, minua särki lähes joka paikkaan. Niskaa särki, selkää särki, lapoja särki, käsiä särki, silmiä särki ja päätä särki. Minulla ei oikeastaan koskaan ilmene päänsärkyä, joten luulisi että pari päivää kestänyt hedari olisi jo saanut minut epäilemään jotain. Tunnetusti todella huonona itsensätuntijana (kuten päätellä saattaa) vasta aamuinen kokovartalosärky ja yöllinen palelu saivat minut pyytämään Isäntää hakemaan kuumemittarin, joka hetken kuluttua näytti lukemaa vähän 38 asteen yläpuolella.

Sitten minä sen tajusin.

Rintojen arkuus, imetyskivut, kuume ja sen mukana tulleet säryt, satunnaiset pistelyt/kirvelyt rinnoissa ja tunnustellessa tuntuvat patit. Käy ihan järkiin, vaikka mitään punoitusta en huomannutkaan.

Joitain kotihoitokonsteja tiesinkin ja ensimmäisenä agendalla oli rintojen tyhjennys, ensin pumppaamalla ja loput imettämällä. Kun aamutoimien jälkeen nousin kunnolla ylös, huomasin silmissä valonarkuutta ja päässä huimausta. Isäntä katsoi vierestä aamuimetystä kun minulla valui kyyneleet silmistä kivun ansiosta ja totesi, että se ei voi olla normaalia. Päätettiin, että on paras käydä lääkärissä. Toisaalta olisin halunnut koittaa, jos oireet katoaisivat kotihoitokonstein nyt kun tietää mitä kotona pitäisi hoitaa, mutta ehkä hieman Isännän painostuksesta tulin itsekin siihen tulokseen, että parempi mennä nyt vielä ennen kun tilanne on levinnyt käsiin ja olen vauvan kanssa yksin kotona.

Nyt pitäisi alkaa popsimaan antibioottia. Täytyy toivoa, että vauvelin masu ei ota itseensä, meinaan näiden pään- ja silmäsärkyjen kanssa valvominen on varmasti ihan hirvittävän kamalaa. Itse alotin jo maitohapot ja vauvallakin on käytössä Gefilus-tipat, joihin on lisätty D-vitamiinia, jospa ne edes vähän auttaisivat vielä täydelliseksi kehittymättömän suoliston reaktiota äidin antibioottikuuriin.

Ps. Viime yö meni päivän valvomisesta huolimatta mainiosti imetyskipuja lukuunottamatta. Herättiin taas tasan kolmen tunnin välein syömään.

Imetysongelmia(ko)

Ei meillä varsinaisesti mitään ongelmia ole. Ehkä. Tai riippuu keneltä kysyy. Pikkutyttö on välillä sitä mieltä, että ei hemmetti kun ei tuo äiti vaan tajua.

Imetys lähti ihan hyvin käyntiin, mitä nyt vähän oli alkuunsa otteen kanssa ongelmia. Pikkukaveri ei vaan sitä otetta meinannut saada. Aina se kuitenkin lopulta saatiin, kiitos TYKSin synnytysvuodeosasto kakkosen henkilökunnan, joka kärsivällisesti jaksoi meitä auttaa. Juttu kuitenkin jatkui kotona kun maito oikeen kunnolla nousi. Otetta ei vaan pinkeästä rinnasta meinannut saada ja äidin avustusyritykset painamisineen ja puristamisineen olivat sekä äidille tuskallisia että lapselle tehottomia. Ensimmäisenä aamuna kotona äiti tajusi ottaa esille rintapumpun, jolla pumppaamalla rinta sen verran pehmeni, että kaveri sai otteen.

Edelleen otteen saaminen on välillä hankalaa. Pitää vaihdella asentoja ja vauvan korkeuksia ja välillä pitää heittää kaikki tyynyt pois, ottaa vauva vaan käsivarsille ja hartiat korvissa vaihdella korkeutta ja asentoa, että ote saadaan. Kun sen vihdoi saa, voi hiukan hellittää. Sitten se yleensä myös pysyy.

Parina päivänä äiti teki niin väärin, kun se pumppasi ihan vaan oman olonsa helpottamiseksi. Kaikista "pumppaat kerran, pumppaat aina" -varotuksista huolimatta olotila oli niin tuskallinen, että en nähnyt vaihtoehtoja olevan. Kyllä se sitten tasoittuu, ne sanoo. Äiti ei pystynyt kärsivällisesti odottamaan, että se tasoittuu.

Kyllä se nyt on vähän tasoittunutkin. Pumppaamisesta huolimatta kaksi päivää on ollut huomattavasti helpompaa. Nyt mielessä vaivaa ajatus, että tuleeko sitä maitoa lainkaan tarpeeksi, kun ne tissit ei jatkuvasti ole tuskallisen pinkeät.

Edellisyönä meillä oli taas imetysongelma, kun äiti siinä tajuttoman väsyneenä kahden aikaan yritti saada pikkutyttöä syömään. Siinä makuuasennossa sängyllä niska ja hartiat jännittyneenä yritettiin saada kunnollista otetta. Aina kun tyty sai kunnon otteen, äiti sammutti valot ja rentoutti ylävartalon tyynylle. Kohta vauva irrotti ja alkoi kiukuttelu. Tätä jatkui reilu tunti, kun se äiti taisi torkahtaa vauvan saatua otteen niin, että se valo jäi päälle. Vauva söi tyytyväisenä ja se äiti havahtui melkeen heti taas hereille. Sitten se äiti sen tajusi. Vauva ei halua syödä pimeässä.

Loogista sinänsä, eihän se tyttö ole yhtään enempää yöeläin kun äitikään. Millon itse olet viimeksi aterioinut pimeässä?

Ei se äiti aina heti tajua. Mutta me täällä vasta harjotellaan. Kohta me ollaan ihan mestareita. Tsemppiä kaikille muille imetystä harjoitteleville!

Heissan igen!

Voitte ehkä kuvitella, että vähän on opettelussa tämä aika tässä mennyt! Niin monta blogikirjoitusaihetta ja ajatusta ja jotenkin se aika vaan menee nopeasti! Synnytyksestä kirjoitan sitten ihan erikseen.

Meillä on kuitenkin kaikki hyvin! Vauva on ihana ja rauhallinen, itku on miellyttävän matalaääninen ja hän on vaan täydellinen! Ei sitä oman lapsen luomaa onnea voi edes kuvitella ennen kun se omalle kohdalle tulee. Niiiiin paljon kaikkea on tapahtunut ja asiaa on ihan hirmuisesti, joten turha kuvitella että tässä kirjoituksessa on mitään kovinkaan loogista punaista lankaa. 

Sairaalassa vauva oli ensimmäisen yön iholla vieressä. Siitä se opettelu sitten alkoi! Ensimmäinen päivä vatsan ulkopuolella meni valohoidossa korkeiden bilirubiiniarvojen kanssa. Siinä hiukan äitiä itketti vauva sinne jättää, vaikka ihan rutiinijuttu onkin. Kyllä sen vauvan paikka tuntui olevan siinä vieressä ja reilu 12 tuntia eri huoneessa oli kyllä aika ikävää. Onneksi vauvan sai viereen edes syöttöjen ajaksi. Vaikka asiaa suuresti epäilin, bilirubiinit lähti nopeasti laskuun heti ensimmäisen valohoitokerran jälkeen ja lisää ei onneksi tarvittu. Toisen päivän iltana vauva oli kyllä niin keltainen, että olin ihan varma että takaisin valoon on mentävä. Ilmeisesti se kellastuminen hoidon jälkeen on ihan normaalia, vaikka hän oli kyllä paljon keltaisempi sillon kun ennen valohoitoa. Nyt väri on onneksi jo hyvin normalisoitunut eikä lisäkontrollointia tarvittu. Seuraava kontrolli on vasta viikon iässä.

Imetys on mennyt pääasiassa hyvin ja on ollut itseasiassa huomattavasti tuskattomampaa mihin olin varautunut. Olen lukenut ja kuullut niin paljon kaikkia kauhukokemuksia imetyksestä ja sen kivuista ja tuskista, että se vähän pelotti etukäteen. Maidonnousu ilmeni hieman tuskallisena paineena ja nännit on toki kovilla, mutta lanoliinivoide on ystävä. Ja sekin on alkanut jo helpottaa. Suurin haaste meillä imetyksen suhteen on se, että kun rinnat on ihan täynnä, niin kaverin on vaikea saada otetta. Ratkaisu tähän keksittiin ensimmäisen kotiyön jälkeen, kun yö meni pääasiassa valvoessa: rintapumppu. Siis niille kaikille, jotka miettii että kannattaako se rintapumppu ostaa varmuuden vuoksi kotiin, niin sanon kyllä, että kannattaa ehdottomasti!! Sen valvotun yön jälkeen oli aika luksusta tajuta mistä itku voisi johtua, kaivaa rintapumppu kaapista ja hetken tutustumisen jälkeen ratkaista ongelma pumppaamalla rintoja ennen imetystä hieman pehmeämmäksi. Sitä oman vauvan itkua kun ei hetkeäkään ylimääräistä halua kuunnella ja olisi ollut ihan tuskaa jos olisi joutunut odottamaan kauppojen avautumista ja sitä että Isäntä tulee kotiin sen pumpun kanssa. 

Vauvan itku on onneksi aika matalaäänistä ja vaikka kiukutti, niin aina hän hetkellisesti rauhottui. Vaikka se siinä yöllä ei siltä tuntunut, mutta on se oli aika luksusta, että kaveri ei alkanut huutamaan selkä kaarella rauhoittumatta hetkeksikään. Tämä yö oli kuitenkin muuten poikkeuksellinen ja vauva on pääasiassa hiljainen, rauhallinen ja tyytyväinen. Viime yönä Isäntäkin sai nukuttua, kun kaveri heräsi tarkalleen kolmen tunnin välein syömään. 

Vaikka jossain kohtaa ajattelin, että unipesä saattaa olla aika turha, se on kyllä ollut todella hyvä! Meillä on siinä sellainen pehmoinen pörröviltti taitettuna, joten kaveri on helppo nostaa siihen nukkuvana ja pesä ei tunnu kylmältä ihoa vasten. Lisäksi sitä pesää on helppo kantaa paikasta toiseen meidän mukana, vauvaa kun ei uskalla minnekään jättää yksinään ettei kissat vahingossakaan mene vauvan päälle. Tuota pesää kantamalla vauvaa ei tarvitse jatkuvasti nostaa ja siirtää. Vauva on kyllä hyvin nukkunut metelissä kuin metelissä kun vierailijoita on käynyt ja hän on tasan yhden kolmen tunnin pätkän nukkunut yksin oven takana hiljaisuudessa. Hyvin on tottunut siis elämisen ääniin, eikä herännyt edes Lukon maaleihin kotisohvalla!

Vauva unipesässä.

Jännästi tuo vauva muuttaa äitiäkin pelkällä olemassaolollaan! Ensinnäkin, unentarpeeni on vähentynyt. Vaikka tänäänkin aamulla vauva nukkui tyytyväisenä vielä useamman tunnin kello kuuden imetyksen jälkeen, en saanut enää nukuttua. Päiväunia en ole kaivannut kertaakaan, vaikka yöunet ovat jääneet vähäisiksi heti vauvan syntymän jälkeen. Toiseksi, kotona kaikki jää herkästi siihen missä sitä on viimeksi käytetty, enkä ole kodin siisteydestä juurikaan stressannut vaikka vieraita on käynyt päivittäin. Vauva kun ei kauheasti odottele tai kysele ennen kun on jotain vailla. Imuriin hän ei onneksi reagoi mitenkään. Kolmanneksi, aina kakkavaippoja kammoksunut äiti ei ole yhtään harmissaan vaipanvaihdosta, vaikka kakan lisäksi se tietää aina itkua. 

Tänään käytiin ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella kun käytiin sosiaalitoimistossa isyydentunnustamisreissulla. Samalla käytiin kaupassa ja hakemassa äitini linja-autoasemalta. Reissu meni oikeen mallikkaasti ja kaveri nukkui melkein koko matkan ja sen mitä hän oli hereillä, hän tyytyväisenä tutkiskeli maailmaa ympärillään. Oli muuten aikamoinen huomiomagneetti tuollainen pieni vauva turvakaukalossa ja kaupassakin todella monet katseli vauvaa hymyillen tai alkoi kyselemään vauvan ikää ja sukupuolta ja alkoi kertoa omista lapsenlapsistaan. Oli muuten aika luksusta vetää jalkaan vanhat housut! Ei enää äitiyshousuja! Tervetuloa vaatevalikoima! Imetys vähän vielä rajoittaa yläosan suhteen, mutta edes alaosaa voi vähän enemmän vaihdella. Oli aika hassua myös laittaa meikkiä naamaan sitten viikon jäljiltä. 

5 vrk synnytyksestä.

Tein vauvalle sairaalareissua varten nallepipon ajatuksena, että Tyksin synnytysvuodeosastolla kaksi kertaa viikossa kiertävä valokuvaaja voi sitten ottaa hänestä kuvan pipo päässä. Vauva syntyi perjantai-illalla ja kotiin päästiin jo maanantaina päivällä, joten missattiin se valokuvaaja ihan täysin. Otettiin sitten kotona kuva pipo päässä kun kaveri makoili söpösti äidin rinnalla. Viltti äidin naaman yli, pipo päähän ja avot! 

Siinä teille, meidän maailman ihanin vauva.

Täydellinen rakkauspakkaus!

pakkauksia ja perhevalmennusta

Tänään oli viimeinen perhevalmennus, aiheena imetys ja vauvan hoito. Koska tosiaan olen erittäin, hyvin, todella noviisi näissä kaikissa vauva-jutuissa, koin tämän viimisen käynnin kaikkein hyödyllisimmäksi! Ja vaikka jotain vauvoista tietäisinkin, näin esikoisen odottajana olisin siltin varmasti kokenut sen hyödylliseksi. Toisaalta on todella harmi, ettei Isäntä ollut mukana, sillä myös Isäntä olisi varmasti kokenut tämän valmennuksen hyödylliseksi!

Perhevalmennuksesta saadut materiaalit.

Ensimmäisenä aiheena käytiin läpi imettämistä. Mielessäni on koko ajan ollut ajatus, että totta kai imetän jos vaan maitoa tulee. Olen jopa miettinyt maidon luovuttamista jos sitä vaan tarpeeksi tulee, mutta voipi olla että esikoisen kanssa arjen harjottelussa menee niin pitkälti kaikki aika ja energia, etten loppujen lopuksi pysty tai kykene ottamaan enempää asioita muistettavaksi. Katsottiin aiheesta ensin video ja sitten käytiin läpi aiheeseen liittyvää välineistöä, kuten rintapumput, maidonkerääjät, rintakumit, liivinsuojukset ja muut. En minä ainakaan noista olisi mitään tiennyt ilman kyseistä perhevalmennusta. Lisäksi käytiin läpi kaikkia imetyksen etuja vauvalle, jotka pääasiassa tiesin jo etukäteen.

Vauvan hoitoa ja rytmiä koskevat videot laukaisivat "mihin mä oon oikeen lähteny"-ajatukset. Hyvä tässä vaiheessa, hehe. Niinkään minua ei vaivaa se vauvan kanssa 24/7 oleminen, mutta ne kaikki kylvetykset ja hoitotoimenpiteet ja ihonhoidot ja kaikki! Miten ihmeessä voin olla vastuussa jonkun noin pienen ja viattoman olennon hoidosta, kun hädin tuskin saan omaa ihoani pysymään kunnossa!? Se kylvetyskin näytti niin ydinfysiikalta vauvan kääntämisineen kaikkineen, että olen varma että onnistun ensimmäisellä kylvetyskerralla hukuttamaan sen raukkaparan! Ihon hilseily on alussa kuulemma normaalia, mutta mitä sitten, kun hermostuksissani alan turhaan rasvaamaan sitä ihoa aiheuttaen sille elinikäisen rasvaamisentarpeen, jos se iho vaikka ei sen vuoksi alakkaan itse kosteuttamaan itseään? Miten mä tulen ikinä pärjäämään sen kanssa keskenään kotona? Voisko ton kylvetyksen edes delegoida Isännälle? Veden lämpötilan pitäisi olla 37 astetta, iho, erityisesti poimut, tulee kuivata erittäin hyvin, napatynkä pitää putsata päivittäin ettei siihen tule infektiota... Mitä sitten kun infektio tulee joka tapauksessa? Vaikka kaikkeni yritin? Ja mitä sitten jos se ei syö?

Jos jotain olen oppinut, niin yksi asia mikä vauvojen ja lasten myötä tulee on huoli. Huoli siitä alkiosta ihan raskauden alussa: onko se hengissä, alkaako sen sydän lyödä, kehittyykö se kunnolla, tuleeko se ulos ennen aikojaan? Seuraavaksi sikiöajan huolet: onko niskaturvotusta, onko seulat kunnossa, miksi maha ei kasva, kasvaako sikiö edes, miksi se ei potki, onko nyt varmasti normaalia kun se ei tänäiltana potkinut kunnolla, kasvaako maha käyrillä, saako se tarpeeksi ravintoaineita, kuoleeko se kohtuun, onko rakenneultrassa kaikki kohdillaan? Kaikkein hauskinta on se, että olen niin naiivisti ajatellut, että se huoli helpottaa kun vauva syntyy. Ja arvatkaas, tänään tajusin että sillon se vasta alkaa!

Nyt, parin tunnin panikoinnin jälkeen olen jo rauhoittunut siihen pisteeseen, että olen valmis ottamaan vastaan mitä ikinä onkaan tulossa. Tai melkeen kaiken, sillä kylvetyksen meinaan edelleen delegoida Isännälle. Pääsin jopa aloittamaan harjoittelun pesemällä meidän kissojen takapuolet, jotka ilmeisesti aavistavat tulevan Rauma-reissun ja tästä hyvästä ovat molemmat maha löysällä. Ehkä se vauva huutaa kovemmin (Mufasa on varmasti jaetulla sijalla), mutta uskallan silti väittää Mufasan pyrkineen karkuun huomattavasti ketterämmin, mihin vauva tulee ainakaan aluksi kykenemään. Molemmat kissat pääsivät tämän harjoituskierroksen jälkeen myös kynsienleikkuuoperaation kohteeksi. Vauva, bring it on, olen lähes valmis!

Tämä ihanan kaunis lähes kesäpäivä alkaa olla lopuillaan ja huomenna alkaa sateet ja juhannus. Tsemppiä vaan kaikille sinne Himokselle, ajattelen teitä lämmöllä makoillessani viltin alla takkatulen äärellä. Isäntä tulee huomenna käymään kotona ja pääsen vihdoin avaamaan äitiyspakkauksen!! Tähän asti se on ollut eteisessä kuljetuspahvilaatikossa, mutta tänään piti ottaa itse äitiyspakkaus ulos pahvilaatikosta, sillä tarvitsin pahvilaatikkoa muuhun. Pienen pieni spoileri huomiselle:

Iskä to be

Hemmetin rumahan siitä tuli, mutta en sitten alkanut tuhlaamaan mitään lahjapaperia sen enempää sen koristeluun. Ensinnäkin, Isäntää kiinnostaa ulkonäköä enemmän se sisältö. Toiseksi, Isäntä aina repii kaikki lahjapaperit. Kolmanneksi, meillä ei olisi lahjapaperia tuon vaatimaa määrää edes ollut. Neljänneksi, vaikka kuinka paljon näkisin koristelun eteen vaivaa, Isäntä ei sitä osaisi arvostaa. Vähän siitä laatikosta tuli liian iso vaikka sitä aika tavalla pienensin, mutta mahtuipahan kaikki sinne sisälle!

Huominen, tule jo!!

P.s. En oikeesti avannut edes sitä äitiyspakkauksen kantta. Mitä uskomaton kärsivällisyys!!