Perhevalmennus

"Se on niin pitkästyttävää", "ihan turhaa", "mä en käyny kertaakaan", "joku seurakunnan tyyppi selitti siellä jotain turhaa", "siellä porukka vaan pilkki". Kauheesti näitä kuulee kun tulee puhetta perhevalmennuksesta. Mä olin ihan kahden vaiheilla menenkö. Pitkään ajattelin, että en mene kun tuskin siitä mitään hyötyä on. Se alkaakin neljältä ja töistä pitää lähteä aiemmin ja Isäntä on töissä toisella paikkakunnalla ja en mä yksin halua mennä ja voinpahan sitten joskus sanoa että "ihan turhaa, emmä käyny kertaakaan!"

Sitten mietin, mitä mä oikeesti muka tiedän vanhemmuudesta tai parisuhteen mahdollisista ongelmista lapsiperheissä. En mitään. Monta kertaa veljen puoliso katsoo mua pitkään vähän varottaen kun selitän kummitytölle jotain omiani. Asian korjausyrityskin yleensä johtaa kummitytön pitkään ihmettelevään katseeseen, jonka asiasisällön yleensä sitten joku muu korjaa. En ymmärrä lapsia enkä juurikaan edes viihdy niiden seurassa, lukuunottamatta toki niitä muutamia harvoja ja valittuja. Parisuhteen tulevista ongelmista tiedän ehkä vielä vähemmän, sillä jostain syystä mitään kummempia yhteenottoja esimerkiksi kasvatustavoista ei ole kohdattu, mitä nyt paria kissajuttua lukuunottamatta.

Siellä perhevalmennuksessa tajusin, että mulla ei oikeasti ole oikeastaan mitään mielikuvaa tästä tulokkaasta. En ole kertaakaan ajatellut keneltä hän näyttää, minkälainen hän on vauvana, minkälainen hän on kasvaessaan tai kuinka paljon hän valvottaa öisin. Jotenkin alitajuntaisesti olen varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen, mutta elänyt niin päivän kerrallaan. Kyllä se aika ehkä sitten näyttää. Ainut mielikuva on ehkä sukupuolesta, että poika se varmaan on, mutta sekään ei ole kovinkaan vahva mielikuva. En ole kertaakaan oikeasti ajatellut kuinka vauhdikas hänestä tulee tai kuinka tottelevainen. Olen vaan ajatellut että kyllä ne sitten selviää.

Toinen mitä me ei olla oikeastaan kertaakaan mietitty on kasvatus. Kertaakaan ei olla Isännän kanssa keskusteltu mitä asioita toinen pitää tärkeänä ja mitä vähemmän tärkeänä. Miten toimia, kun hermot on palanut loppuun monta kertaa päivän aikana ja vielä pitäisi jaksaa pitää mieli rauhallisena? Mitä sitten kun on ihan täysin loppu ja haluaisi siirtää vastuun hetkeksi toiselle, joka ei ole paikalla? Miten varmistetaan, että lapsi ei opi kysymään lupaa siltä jolta sen tietää varmasti saavan?

En tiedä. En ole edes ajatellut näitä asioita ennen tätä päivää. Voin väittää, ettei ole Isäntäkään. Molemmat ajatellaan, että kyllä ne siitä sumpliutuu kun sen hetki tulee, mutta kuten tänään perhevalmennus sanottiin, se voi olla sillä hetkellä hyvin vaikeaa saada aikaa niille perustavanlaatuisille keskusteluille. Miksi niistä ei voisi edes koittaa puhua nyt?

No nyt Isäntä on Sveitsissä ja tulee perjantaiyönä, mutta ehkä viikonloppuna? Itse koin kyllä ihan hyödylliseksi tuon perhevalmennuksen, vaikka olihan se aika pitkälti sellaista yleisluontoista kerrontaa johon piti vähän keskittyä saadakseen oikeasti jotain irti. Edustin siellä tosiaan yksin, kun muut olivat puolisoidensa kanssa, mutta en kokenut sitä millään tapaa ikävänä. Kun kerran mahdollisuus on saada yleisluontoista tietoa etukäteen, miksi sitä ei ottaisi vastaan?

Annan ääneni perhevalmennuksen puolesta!