2 vuotiaan hitit osa 1

Lili on aivan käsittämättömän ihanassa iässä. On ihan käsittämätöntä kuinka joka päivä hän oppii ja ymmärtää uutta ja pystyy jo ihan selvästi sanomaan mitä haluaa ja kertomaan asiansa. Aina ei äiti tosin ihan ymmärrä, mutta usein kyllä jälkiviisaus sitten viimeistään auttaa oivaltamaan, mitä pikkuneiti yritti kertoa. Niitä sanoja tulee päivittäin niin paljon uusia ja kun kaikki tulee taapero-aksentilla, ei vaan voi pysyä ihan mukana. Ajattelinkin listata tähän jotain pikkuneidin hittejä ja joitain huteja, jos vaan suinkin keksin.

Eläimet [emälet]
Ne ovat olleet aina Lilille tosi lähellä sydäntä. Päiväkodissakin neiti kuulemma usein laittaa "emäliä vieleen" eli eläimiä riviin. Lili oli ihan käsittämättömän fiiliksissä, kun käytiin Haltialan kotieläintilalla. Sinne mentäessä puhuttiin, että siellä on eläimiä ja kysyttiin, mitä Lili haluaisi siellä nähdä. Kuulemma dinosauruksen. Vaikka Isännän kertoman mukaan dinosaurukset katosivat siltä seudulta jokunen miljoona vuotta sitten, edelleen Lili muistaa, kuinka siellä oli vuohi [uhvi], kanoja [tana], lampaita [llammas], lehmiä [ehmä] ja poni [poni]. Muutenkin kotieläimet tuntuvat olevan kaikkein siisteimpiä, kissat ja koirat on jo vähän nähty. Pehmoleluista kaikkein tärkeimmät on unilelulammas [patta] ja Nalle Puhin tiikeri [iikeji]. Ilman niitä ei voi nukkua. Eläinleluista Lili yleisestikin kiinnostuu eniten ja joka leikissä tuntuu olevan joku eläin mukana. Aina kun neiti saa itse valita vaatteensa, kyseessä on aina kissapaita tai pupupaita.
Pappan luona on keltainen ankkapehmo, joka Lili kutsui jostain syystä Pingviiniksi. Lili löysi sen peiton alta ja huudahti iloisesti: "PINNIINI!"
Äiti: "Se on ankka."
Lili: "Joo, antta."
Äiti: "Vai onko se ankka, jonka nimi on Pingviini?"
Lili: "JOOOO!! PINNIINIANTTA!!"

Musiikki [ustiitti]
Lili lauleskelee jatkuvasti. Musiikkia hän laittaa itse soimaan Spotifysta ja tykkää tosi paljon kun lauletaan. Hän osaa hirmuisesti myös laululeikkejä, joita päiväkodissa on opittu ja myös tunteella laulaminen onnistuu. Aina, kun jossain näkyy tähtikuvio, alkaa "tuuti, tuuti, täätönen" ja heinäsirkkakin [einäsiitta] soittelee suhteellisen usein viulua [iu'ua]. Missä tahansa tilanteessa toimii Old MacDonald had a farm ja Three Little Kittens, eli myös englanninkieliset lastenlaulut toimivat erinomaisesti. Kerran kun Isäntä oli poissa, tultiin Lilin kanssa illalla autolla kylästä kotiin. Kotipihalla alkoi kauhea huuto, kun avasin Lilin turvavyön ja hän yritti vaan vetää niitä takaisin. Kysyin, että mikä on ja vastaus oli jotakuinkin "ustiitti ustiitti". Kysyin, että "musiikkiako haluat kuulla" jolloin Lili rauhoittui ja vastasi: "joo". Ehdotin, että mentäisiin sisälle kuuntelemaan mutta se ei käynyt. "Haluatko sitten ajella ympäriinsä ja kuunnella musiikkia?" "JOO". Ei muuta kun turvavyöt kiinni, musiikki takaisin päälle ja ajelemaan runtua. Käytiin Hesestä hakemassa iltapalaranut ja jäätelö, jotka syötiin vielä autossa musiikkia kuunnellen ennen kun mentiin suosiolla sisälle. Joskus on vaan kiva ajella ympäriinsä ja kuunnella musiikkia.

Pipsa possu [pissa possu]
Miten monta kertaa lapsi jaksaa katsoa läpi samaa ohjelmaa? Loputtomasti. Pipsa possu on vienyt lapseni mukanaan ja se voisi kuluttaa lukemattomia tunteja Pipsan seurassa. Loppua ei varmasti tulisi. Pipsa possun myötä Lili myös pomppii tunteella vesilätäköissä. Voisi se lempiohjelma onneksi pahempiki olla.

Pulla [pulla]
Voi pulla. Se toimii aina. Missä vaan, milloin vaan. Mummun pulla, mamman pulla, kaupan pulla, kanelipulla... Kunhan on pulla. Tänäänkin sain "juuri ja juuri" Lilin ylipuhuttu lähistön ostoskeskukseen kahville. Lili meinasi, että eeei, kun puistoon. Kerroin että kun mennään kahville niin siellä on pullaa. Homma oli sillä taputeltu. "Minne mennään?" "Kaaville". Kerran oltiin käymässä mummulassa (Lilin isomummula) ja Lili jäi sinne ihan hetkeksi ilman äidin vahtivaa silmää, kun kävin kaupassa. Takaisin tullessani Lili suurinpiirtein pyöri ruokapöydästä pois ja isomummu totesi: "voitko kuvitella, se söi NELJÄ pullaa." Neljännen jälkeen Lili ei ollut enää pyytänyt lisää pullaa.

Rakas [tatas]
Omassa sarjassaan on vielä ne ihanan ihanat hellyyden hetket. Lili on oikeen sylivauva ja olisi varmaan aina sylissä katsomassa Pipsa possua, jos saisi itse valita mitä haluaa tehdä. Päiväkodista kun menee hakemaan, Lili juoksee aina syliin, halaa, ottaa poskista kiinni ja katsoo silmiin leveä hymy naamallaan ja halaa taas. Sylissä on aina hyvä olla. Yhtenä iltana pikkuneitiä nukuttaessani makasin sängyssä Lilin vieressä ja näyttelin nukkuvaa. Yhtäkkiä Lili alkoi silittää poskeani ja kuiskasi: "tatas". <3

Syysmurros

Tiedättekö, olen niin moneen kertaan alkanut kirjoittaa tänne jotain tässä syksyn aikana, mutta niin monta kertaa jättänyt kirjoituksen kesken, poistanut sen tai sitten vaan jättänyt julkaisematta. Syynä tähän on ollut kirjoituksen jo lähtökohtaisesti negatiivinen sävy.

Syksy on ollut lievästi sanottuna rankka. Pahin on ollut kesän ja syksyn murroksesta aiheutunut paine. On tullut niin konkreettisesti ilmi, mitä tarkoittaa henkinen paine ja stressi. Kesällä tein töitä ja olin Lilin kanssa siten, että menin töihin seitsemäksi ja pääsin kolmelta. Työt jäivät sinne ja niitä ei loppupäivänä enää juuri mietitty. Siitä päivästä, kun tulin takaisin pääkaupunkiseudulle, se alkoi. Opinnot alkoivat samanmoisella tömähdyksellä, kun joku olisi lekalla päähän lyönyt. Siitä se lähti.

Seuraavat kaksi viikkoa en saanut nukuttua. Väsytti ihan jumalattomasti, mutta uni ei tullut. Välillä oli pakko mennä vierashuoneeseen nukkumaan, kun kaikki pienetkin hengitysäänet tuntuivat niin ärsyttäviltä siinä unettomuutta vatvoessa. Välillä mietin, että missä vaiheessa ihminen vaan kuolee, kun ei saa nukuttua. Eräs opiskelukaverini onnistuneesti lohdutti, että kyllä ihminen kuulemma sitten nukkuu, kun se on tarpeeksi väsynyt. Ihan oikeasti. Maailmanennätys valvomisessa on kuulemma jotain kaksi viikkoa tai jotain.

Se onneksi helpotti, vaikka nukahtaminen hieman melatoniinia tarvitsikin. Edelleen nukahtaminen on hieman hankalaa, mutta nyt sentään nukahdettuani saan yöllä nukuttua.

Alku on aina hankalaa, ne sanoo. Niin se oli nytkin. Suurin ongelma oli se, että kesällä jätin koko stressaavan opiskeluajan unholaan ja elin vain siinä hyvin täsmällisessä, rutiininomaisessa ja stressittömässä elämässä. Kun oli aika palata, palautuminen ei onnistunut kovinkaan helposti. Vaikka tämänhetkinen työmäärä koulussa on moninkertainen verrattuna alkusyksyiseen, elämä on huomattavasti helpompaa, kun on jo päässyt siihen krooniseen stressitilaan. Siihen jossa ulkopuoliset ärsykkeet eivät enää sekoita joka kerta koko pakkaa. Tottumiskysymys siis.

Entäs nyt? Työmäärä on valtava, mutta siitä voin osittain syyttää vain itseäni. Keväällä tuli tehtyä ylimääräisiä kursseja, joiden suoritusaika olisi vasta nyt. Nyt on siis pakko ottaa ylimääräisiä kursseja ja nälkä kasvaa syödessä. Kuitenkin tekeminen maistuu hyvältä ja opinnot pääasiallisesti kiinnostavat, vaikka koko opiskelua lievästi sanottuna vaikeuttaa Helsingin yliopistoa mylläävä Iso pyörä-tutkintouudistus, joka professorien sanoman mukaisesti on pahin sekasotku, mitä he ovat uransa aikana kokeneet. Vaikeuksista ja opintojen suunnittelusta huolimatta tällä hetkellä suorituksessa ovat yhteisö-, arvopaperimarkkina ja tilinpäätösoikeus, markkina-, immateriaali- ja kuluttajaoikeus, vero-oikeus, rikosoikeus ja perhe- ja jäämistöoikeuden seminaari. Kyllä tässä tekemistä riittää ja mielenkiinnolla odotan, miten tästä ihminen selviää. Kyllä sitä nuorena jaksaa, eikös?

Vuosikatsaus 2017

Joka vuosi olen syntymäpäiväni aikoihin tehnyt vuosikatsauksen ja blogihiljaisuudesta huolimatta en meinannut sitä skipata tänäkään vuonna. Onhan tässä aiheita vaikka kuinka paljon!

Tänä vuonna oli hieman erilainen syntymäpäivä. Syntymäpäivää edeltävä yö meni Lilin oksennellessa, joten syntymäpäivä tuli vietetty väsymyskoomassa pelkän kahvin voimalla töissä ja ilta sinnitelty lähes väkisin ennen nukkumaanmenoa. Pikkuneidillä oli ensimmäinen mahatauti ikinä. Olo oli hirveä koko päivän ja flashbackina mieleen tulivat ne railakkaat illat ja ennen kaikkea kaameat dagenefterit, joita podin siinä 18-vuotiaana ja hieman jälkeen. Sillon kun huvi meni ennen töitä ja töitä tuli tehtyä lähinnä koulussa. Oi niitä oloja, kun baarityöporukan henksuillan jälkeen piti mennä kirjoittamaan biologian abikurssin koetta. Muistan kirjoittaneeni liibalaabaa viruksista (joista tiedän tänäpäivänä paljon enemmän, btw) kolapullon levinneen koepaperille ja kaverin pelästyessä nähdessään kasvoni. Sen kokeen palautustilaisuuden jälkeen opettaja oli huolissaan, että eihän minulla vaan ole biologiaa valittu reaalin pakolliseksi. Ei onneksi ollut. Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat iän lisääntyessä mielen nuorentuvan. En koskaan ole muistanut sen koepäivän tapahtumia tarkemmin, kun melkein kymmenen vuotta myöhemmin valvottuani yön oksentavan kaksivuotiaan kanssa.

Onneksi tämä vuoden kohokohta ei kuvasta koko vuotta, päinvastoin. Unen laatu on parantunut huomattavasti ja pikkuneidin kasvun myötä elämä helpottuu jatkuvasti. Se kehitys, mitä Lilillä on vuoteen mahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Vuosi sitten tähän aikaan pikkuneiti otti ensimmäisiä askeleita ja nyt hän muun muassa juoksee, pyöräilee potkupyörällä, pyytää itse syliin, kertoo mitä haluaa syödä (yleensä jugurttia tai muroja), poimii itse puskasta marjoja, kertoo jos sattuu, minne sattuu ja osaa myös hieman kertoa, mikä mieltä painaa. Vauva-aikaa on kyllä kaikkea muuta kuin ikävä!

Myös tilannetaju on uskomattoman mainio! Eilen Lili haki leikkimökistä liitutaululta liidun, jolla piirsi pihalaattoihin. Isäntä istui leikkimökissä ja kielsi ja käski viedä liidun takaisin leikkimökkiin. Hetken ignoorattuaan Isäntää täysin, Lili käveli leikkimökin ovelle unohtaen varmaan ilonpilaaja-isän istuskelevan siellä leikkimökissä. Kun käsky taas kävi, neiti täysin ilmeettömästi totesi "moi moi" ja löi oven kiinni Isännän nenän edestä. Jos jotain, niin neidillä on valikoiva kuulo. Hän kuulee juuri sen, mitä haluaa. Yksi pahimmista loukkauksista on sana "nukkumaan". Sen kun heittää ilmoille, voi olla varma, että neiti ei katso enää edes päin. Vahingossakaan.

Mitä tämän vuoden suuremmista kuvioista voisi sanoa? Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on tulevaisuuden suunnitelmat suuremmilta osin hyvin selvillä. Tämä kesä kotiseudulla on sekoittanut pakkaa jonkin verran, sillä nyt minulle on täysin selvää, että tulen mahdollisimman pian takaisin Raumalle. Niin se kotiseutu vetää puoleensa ja tätä paikkaa osaa arvostaa niin paljon enemmän, kun sieltä viettää aikaa poissa. En koe, että minulla olisi pääkaupunkiseudulle juurikaan annettavaa, mutta tänne voisi jopa olla. Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka tietävät kuka olen ja ennen kaikkea haluan viettää vapaa-aikaani tärkeimpien kanssa. Haluan myös, että Lili saa viettää aikaa läheistensä kanssa ja että hänestä kasvaa sosiaalinen ja itsevarma nuori. Täällä tiedän, miten voin siihen kannustaa, mutta pääkaupunkiseudulla koen vain jatkuvaa tarvetta suojella Liliä. Kaiken maailman terrori-iskut ja muut ovat pääasiallisesti siellä suuremmissa kaupungeissa ja haluan Lilin kasvavan ympäristössä, jollaisessa itsekin kasvoin. Talvella on lumenluontia, kesällä puusavottaa ja autopesua, keväisin ja syksyisin vaihdetaan autoon renkaat. Lili rakastaa ulkohommia, oikeastaan ihan sama minkälaisia! Kukkien kastelua, käpyjen keräilyä, eläinten ihmettelyä, nurmikonleikkuuta... Pääkaupunkiseudulla mennään puistoon. Aina.

Edelleenkään en tiedä, mitä työtä mahdollisesti tulen tekemään, mutta minulla on suunnitelmia työkokemuksen osalle. Kaikista ennakkoajatuksista poiketen olisin ehkä sittenkin kaikkein eniten kiinnostunut sellaisesta perinteisestä lakiasiaintoimistotyöstä. Vähän kaikkea ja kaikkea siltä väliltä. Se voisi olla juttuni!

Kesä on toiminut juuri kuten suunnittelin! Keväällä oli täysin valmis tekemään hetken jotain ihan muuta ja nyt kesän jälkeen olen täysin valmis takaisin koulun penkille. Raumalla on ollut niin kivaa, että takaisin Vantaalle meneminen jopa ahdistaa. Onneksi siellä on kuitenkin maailman parhaat opiskelukaverit, jotka muistuttavat itsestään kesälläkin ja tiedossa on niin kiireinen syksy, että tiedän kotikaipuun jäävän aika pian taka-alalle.

"Tana!"

Pihahommissa.

Niin loistokasta, että häikii!

Yliopisto odottaa

Koulun alku alkaa häämöttää edessä. Melko varmasti sen tietää, kun tietokone on taas kaivettu naftaliinista, ladattu ja ainakin osittain valmiina käyttöön. Kalenteri täyttyy luennoista, tenteistä ja deadlinesta ja pikkuhiljaa juridiset kiekurat alkavan väkisinkin näkymään arjessa. Opiskelukaverit kyselevät suoritussuunnitelmista ja suoritustavoista ja kaipaavat vertaistukea yrittäessään suunnitella opintojaan suuren tutkintouudistuksen vallatessa Helsingin yliopiston ja siinä ohella myös oikeustieteellisen tiedekunnan. Muutoksia on paljon, mutta ohjeistusta vähän ja jatkuvasti kaikki suunnitelmat muuttuvat ja opiskelijoilta pyydetään "kärsivällisyyttä" ja "ymmärrystä". Koko kesän aikana opintojaan oli turha yrittää suunnitella, kun kaikki olivat lomalla ja kunnon selvitystä suoritustavoista ei saanut. Ei niitä ole saatu vieläkään ja ne muutamat selvitykset on jo ehditty kumoamaan. "Odottakaa ensiviikkoa", ne sanoo.

Olen yrittänyt olla stressaamatta asiasta vielä. Minulle on oikeastaan ihan sama tällä hetkellä, sillä tiedän varmasti, että stressilukemat tulevat hipomaan pilviä syyslukukaudella. En valita, se sopii minulle tilapäisesti hyvin, vaikka vähän viekin energiaa pois itse asiasta. Syksyn suunnitelmiin kuuluu edelleenkin opintojen vauhdittaminen. Tutkintouudistuksen myötä kasvavat läsnäolovelvoitteet verottavat lukuaikaa, joten syksyn suunnittelu on todella vaikeaa, kun edes tenttialueita ei ole missään yksilöity. Opiskelijat tulevat heittäytymään hankalaksi ja fakta on myös se, että oppilaiden vahingoksi tämä on jo väkisinkin koitunut. Joskus on vaikea muistaa, että pääasiallisesti uudistukset ovat hyvästä ja mielenkiinnolla odotan mitä tästä tulee. Siihen saakka pyrin vain pysymään pinnalla.

Vaikka päivämäärät muuttuvat varmasti vielä lukemattomia kertoja, kalenteri näyttää syksyn suhteen täydeltä. Hyvin täydeltä. Etenkin loka-marraskuu on aikaa kun ei paljoa ehdi koulun lisäksi muuta miettimään. Luennot menevät väkisin päällekkäin ja lukuaikaa ei kalenterista juuri löydy. Kesä on kuitenkin tehnyt hyvää ja on ihan hyvä välillä tehdä jotain ihan muuta. Keväällä etenkin yksinhuoltajana kesätenttiin valmistautuessa jaksaminen alkoi hipoa viimeisiä energian rippeitä. Kun tulokset tulivat vihdoin yli kuukauden päästä ja kun se arvosana ei siitä aiemmasta ykkösestä edes noussut, päätin suosiolla skipata kesän toisen tenttipäivän. Se oli tänään ja alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin mennyt korottamaan toista arvosanaa. Minulla on koko syksy aikaa päntätä ja panostaa kouluun, joten ajattelin suosiolla hyväksyä tähän hätään sen kakkosen eurooppaoikeudesta. Ennenaikaisen pänttäyksen ja stressin sijaan sainkin yhden vapaapäivän. Se on kesän ainut arkivapaa ja käytin sen tehokkaasti muuttaessa. Kesäasuntoomme muuttaa loppuviikosta syksyn asukkaat, joten vielä pari viikkoa evakossa ennen opiskeluja. Yliopisto odottaa.

Autumn is coming

Heinäkuu alkaa olla lopuillaan ja kesän ensimmäinen todellinen hellepäivä on takana. Mustanpitsinyö kolkuttaa oven takana ja pitsiviikko käy kohti loppuaan. Kesä Raumalla alkaa olla paketissa, vaikka vielä on kuukausi tehokasta työaikaa jäljellä.

Maailmani mureni, kun noin vuosi takaperin joku minulle päti, että elokuu on kuulemma kesäkuukausi. Olen syntynyt elokuussa ja olen aina mieltänyt itseni syksyn lapseksi. Noin vuoden mittaisen kriisin päätteeksi olen päättänyt, että viettäkää te kesäänne elokuussa, minä aloitan sillon syksyn! Syksyn lapsena pysyn!

Syksyn tulosta kertoo myös muutama muu seikka. Ensinnäkin arvatkaas, mikä tämä on:

Se on Rauman kirjaston edustalle maalattu ihana räsymatto. Miksi tämä kuva? Koska kirjasto ja kuten kuvasta näkee, kirjasto on siinä takanapäin. 

Noutaessani näitä varauksiani, ne jostain syystä erottui melko kauas sieltä varattujen kirjojen hyllystä. Kirjastontäti naurahti ja totesi, että "sulla on ainakin luettavaa". Sitä totisesti riittää. Nämä ovat alkumaistiaisia syksyn agendasta, eikä tässä ole läheskään vielä kaikki. 

Syksyn lähenemisestä kertoo myös se, että on aika aloittaa projekti kesäkunto. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan moista projektia itselleni ottanut, en ota nytkään, mutta se voisi sopia tähän hyvin. Pikkuneiti on toden teolla innostunut potkupyöräilystä ja voimme jo yhdessä lähteä tarkoin valituille reiteille. Uskomatonta, miten nämä pienet ovat joissain asioissa niin luonnonlahjakkuuksia! Lili osasi ihan itsestään hidastaa ja jarruttaa jaloilla, vaikkakin vähän töksähtelevästi, mutta pyynnöstä kuitenkin! Reittivalinnan kanssa on oltava kuitenkin hyvin tarkkana, sillä tuo pyörä voi ihan yhtäkkiä tuosta kääntyä jokeen, ojaan tai autotielle, mikä ikinä siinä vieressä onkaan. Matkaa tälle reitille tuli kolme kilometriä ja Lili potkutteli lähestulkoon koko matkan, jopa ne pitkät ja loivat ylämäet. Ihan uskomaton suoritus alle kaksi vuotiaalta!

Kuntoprojekti on ottanut tuulta alleen myös siellä kuntosalin puolella. Innostus on katossa, mutta toteutus vielä vähän ontuu, enimmäkseen ajanpuutteen vuoksi. Viikon päästä Isäntä muuttaa myös kuukaudeksi Raumalle ja käyttöön tulee myös iltoja, joten odotukset ovat kovat elokuun suhteen tälläkin saralla. Otin teille salilta oikeen peiliselfien. Tämä tulee aika varmasti olemaan ensimmäinen ja viimeinen salikuva ja se oli alunperin tarkoitettu Isännälle havainnollistamaan osuvaa salivarustusta. Unohdin siis salihousut kotiin ja jouduin ottamaan käyttöön vaihtohousut. Niinkin voi käydä.

Kuukausi jäljellä ja olo alkaa jo olla haikea. Töissä on kivaa ja asuminen tässä "hikisessä tuppukylässä" maistuu paremmalta kuin koskaan ennen. Ikävä tulee olla kova, mutta kuva nro 2 perusteella ei ihan hirveästi ehdi syksyllä ikävöidä. Myös motivaatio koulun penkille on kova ja kivasti saa itseään provosoitua, kun muistelee niitä pääsykoekeväitä ja ennen kaikkea sitä noin vuoden takaista ilmoitusta siitä opiskelupaikasta. Joitain asioita ei koskaan unohda.

Taaperoystävyys ♥

Lili on viimeaikoina alkanut ymmärtää enemmän muista lapsista. Toki hän on muihin lapsiin hyvin tottunut, onhan hän päiväkodissa käynyt melkein vuoden, mutta sellainen toisen kanssa leikkiminen on ollut vielä käytännössä olematonta. Nyt viimeaikoina Lili on enenevässä määrin ollut serkkutyttöjen perään ja halunnut nimenomaan osallistua leikkeihin. Serkkujen lisäksi kauheasti muita ikätovereita ei olla edes nähty.


Nähtiin eilen pitkästä aikaa yhden kaverini kanssa, jonka tytär on Liliä puolisen vuotta vanhempi. Tytöt ovat toki nähneet aiemminkin, mutta eivät ole juuri toisistaan ymmärtäneet. Mietin etukäteen, kuinka ihana olisi, jos Lili vähän ymmärtäisi ikätoverin päälle, jos edes ymmärtäisi lelujaan vähän jakaa. Kun kaverin tytär tuli ovesta sisään, kaikki odotukset ylittyivät täysin!


Tytöt olivat heti ihan silminnähden kiinnostuneita toisistaan! He leikkivät yhdessä, Lili opasti kaverinsa toki heti sänkyyn pomppimaan, ojensi lelujaan, näytti miten kissojen ruokakupista voi kantaa Mufasalle ruokaa, esitteli Mufasaa ja näytti miten Mindyä pystyy nopeasti hipaisemaan ennen kun se ehtii alta pois. Sitten yhtäkkiä, kesken leikkien Lili yhtäkkiä kietoi kätensä kaverin ympärille, antoi halin ja totesi: "Noniin". Äidit hämmästelivät tippa linssissä vieressä tätä spontaania hellyydenosoitusta, kun kaveri ensihämmästyksestä selvittyään myös kietoi käsivartensa Lilin ympärille.


En ole ikinä edes osannut ajatella, miltä se vanhemmasta tuntuu, kun lapsi löytää ensimmäisen kaverinsa. Oltiin siinä kaverini kanssa pakahtua ylpeydestä ja onnesta pienten tyttöjemme puolesta. Me tulemme niin olemaan vielä lirissä näiden kanssa, mutta on kyllä jatkossa ihan pakko treffata useammin! <3

Häähumun jälkeen

Taas on yksi kesäinen ja juhlanhumuinen viikonloppu takana! Ensimmäistä kertaa elämässäni sain kunnian toimia ihanan ystäväni kaasona ja tyytyväisenä ja viikonlopun jälkeen lievästi väsyneenä voin onnekseni todeta, että häät olivat ihanat, onnistuneet ja aivan hääparin näköiset! Kiitos niistä!


Viikonloppuna Isäntä toi taas mukanaan kissat Raumalle ja voi miten pikkuneiti oli onneissaan nähdessään Mufasan. Nähdessään Mufasan eilen illalla viikon jälkeen, Lili konttasi kissan perässä kasvot upotettuna sen kylkeen. En tiedä tuntuiko karvapeite ihanan pehmoiselta kasvoja vasten, vai tuoksuiko kissat Lilin nenään hyvältä. Mufasa on kyllä uskomattoman kärsivällinen kissaeläin. Ei Mindykään ikinä ole Lilille mitään tehnyt, mutta ei se kyllä jää ottamaan Lilin hellyydenosoituksia vastaankaan, toisin kuin Mufasa. Aamulla lähtiessämme Lili huusi sylistäni vielä heipat "Afafalle" (Mufasa) ja "Indille" (Mindy) ennen kun ovi iskeytyi kiinni. Kyllä Mufasakin oli ilmeisesti ainakin vähän salaa Lilia ikävöinyt, sillä Lilin mentyä nukkumaan, Mufasa kiipesi sänkyyn ja käpertyi rullalle Lilin viereen.

Viikonlopun jäljiltä pää on ihan tyhjä. Olen jännittänyt noita juhlia jo pitkän aikaa ja nyt kun ne vihdoin on takana, kestää hetken että alkaa mieli asettumaan taas uutta tavoitetta kohti. Seuraava "big day" taitaa olla elokuun kesätenttipäivä ja siihen pitäisi pikkuhiljaa alkaa asennoitumaan toden teolla. Kesäkuun tenttikierroksen tulosten tultua motivaatio ei ehkä ole ihan paras mahdollinen, mutta leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ei se sentään niin huonosti mennyt, että olisin jättänyt ilmoittautumatta seuraavalle kahdelle lukukaudelle, vaikka Isännältä jo tiedustelin, että haittaako jos jätän sittenkin koulun kesken.


Palkitsen itseni taas yhden tavoitepäivän saavuttamisesta noin viikon mittaisella iltavapaalla ja Lilin mentyä nukkumaan lupaan itselleni koko viikon katsoa hetken telkkaria ja tehdä käsitöitä ennen kun menen nukkumaan. Jos se kirja kouraan taas ensiviikolla?

Juhannuksen jälkiflunssa

Raumalle tultuani hain kymmenen kerran salikortin ja ajattelin, että nyt vihdoin pääsen itsekin tekemään jotain! No tiedoksi, että yksinhuoltajana on jokseenkin hankalaa päästä kuntosalille, ellei sitä tee lyhennetyn työpäivän jälkeen lapsen ollessa vielä päiväkodissa ja niitä lyhennyksiä on aika vähän. Näin niin tilaisuuteni tulleen, kun Isäntä jäi juhannuksen jälkeen kahdeksi viikoksi Raumalle isyysvapaalle. Koska kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä, sairastuin mystiseen kurkkuflunssaan (joka työkaverin samanlaisten oireiden diagnosoimana paljastui ehkä C-ryhmän streptokokiksi), joka ei meinaa millään mennä ohi. Nyt vihdoin alkaa nielu tuntua normaalilta ja paine poskionteloissakin on jo helpottanut. Voisin jopa kuvailla itseäni terveeksi.


Aiemmin kertomani lisäksi minulla alkoi myös mystinen kulmakarvakipu. Tuntuu siis pistävää kipua oikean kulmakarvan tyvessä vähän väliä. Sellasta oikeasti aika viiltävää ja ärsyttävää. Koska en juurikaan päänsärkyjä harrasta, tietenkin googletin oireeni. Vaikka käytin luotettavinta mahdollista lähdettä, keskustelupalstoja, en kuitenkaan saanut diagnoosiksi aivokasvainta, päin vastoin. Sain tietää, että ärsyttävä pääkipuni johtuu mitä todennäköisemmin otsaryppylihaksen krampista tai jännitystilasta. Luotettavan lähteeni mukaan olen joko tihrustanut liikaa hämärässä tai kurtistanut kulmiani liian usein. En totisesti osaa sanoa, kummasta oireiluni johtuu.




Vaikka kuntosalikäynnit on tähän mennessä jääneet siihen kertaan, onnekseni Lili on vihdoin innostunut potkupyöräilystä! Tarpeeksi kun harjoittelemme, voimme siis yhdessä lähteä lenkille! Oi että, olen niin odottanut, että tulisi vihdoin se vaihe, kun pääsisi itsekin harrastamaan jotain lapsen kanssa. Toki se vaunuilukin olisi ihan mukavaa, jos meidän puistobongari jaksaisi siellä rattaissa istua.

Kallista kuparia ja fanipuukkoja

Kävipä tänä viikonloppuna niin, että oltiin Isännän kanssa ensimmäistä kertaa sitten Lilin syntymän kokonaan yötä pois Lilin luota. Perjantaina töiden jälkeen lähdettiin ajelemaan, minnekäs muualle kuin Uuraisille katsomaan Palsanmäkien huutokauppaa! Sää oli mahtava ja ihan muutama muukin oli sinne eksynyt.

Me ollaan katsottu varmasti kaikki huutokauppakeisarin jaksot, vaikka ihan hirveästi ei telkkaria ehditäkään katselemaan. Pidemmän aikaa on ollut puhetta, että sinne olisi hauskaa mennä, etenkään kun meistä kumpikaan ei ole ikinä ollut edes huutokaupassa. Nyt sitten tuli se hetki.

Saavuimme paikalle noin puoli tuntia ennen huutokauppaa ja se koko paikka oli ihan piukassa porukkaa! Parkkipaikka oli jo aikoja sitten täyttynyt ja autoja oli pitkälle tien varressa. En ollut ikinä edes tajunnut, kuinka paljon ihmisiä siihen pihaan mahtuu, mutta mikään kuva ei kyllä kerro sitä todellisuutta. Niitä oli paljon! Yllättävänkin paljon kuitenkin lapsiperheitä myös pienten lasten kanssa, vaikka me ajattelimme, että Liliä ei viitsi ottaa sinne mukaan, sillä päivä olisi neidille niin tylsä pitkän automatkan jälkeen pysyä aloillaan. Aurinko paahtoi ja pakoon ei juuri päässyt, joten en kyllä pätkääkään katunut päätöstä lähteä sinne ihan vaan aikuisten kesken.

Autoja tien varressa.

Parkkis oli jo aikoja sitten täyttynyt.

Kyseessä oli Palsanmäkien hääpäivähuutokauppa ja aloituskuparipannun hinnaksi tuli taas uusi ennätys. Kuparipannu vaihtoi omistajaa 650 euron hinnasta. Siinä on kuparilla jo vähän hintaa. Väkeä oli alkuun niin tiiviisti, että tungosta oli ihan joka suuntaan. Monet luovuttivat alun jälkeen ja lähtivät pois. Pikku hiljaa paikan päällä mahtui paremmin hengittelemään ja lopulta päästiin jopa hieman istumaan. Ei me ihan loppuun saakka oltu, mutta selvästi yli puolivälin kuitenkin. Päästiin me jotain huutamanakin kun tuotiin tuliaisina yksi opetustaulu ja Isännälle fanipuukko.

Porukka oli melko tiiviisti paikan päälle.

Isännän fanipuukko. :D

Huutokaupalta mentiin Jyväskylään ja yövyttiin Sokos Hotel Paviljongissa. Lämpimästi kyllä suosittelen! Henkilökunta oli niin mukavaa ja huoneet oli tosi kivoja, paikat siistejä ja se hotellin ravintola, Trattoria Aukio on kaukana perinteisistä S-ryhmän ravintoloista! Kyseinen ravintola yllätti laadullaan ja maukkaalla ruoallaan ja myös siellä henkilökuntaa ei voi kehua liiaksi. Kyseisessä ravintolassa jopa siistijät juttelevat ja kyselevät viihtymistä.

Näköala suoraan sängystä.

Aamupala hotellissa oli myös ensiluokkainen. Olen kerran aiemmin vastaavankaltaista aamupalaa hotellissa saanut ja se oli Dusseldorfissa kun meidät majoitettiin naapurihotelliin koska jatkolentomme peruttiin. Ikävää oli se, että enempää ei yksinkertaisesti pystynyt syömään! Kahvistakin sai valita, ottaako automaatista vai tuodaanko pöytään vaaleaa vai tummapaahtoa. Nam!

Aamupala oli hotelliravintolan yläkerrassa. Tila oli viehättävä ja aamupala ensiluokkaisen hyvä!

Aamupalan jälkeen kierrettiin naapurissa olevat kansainväliset markkinat ja jatkettiin matkaa Tuuriin. En ollut koskaan siellä käynyt ja yllätyin ihan hirmuisesti sitä palatsimaista ulkoasua. Odotin enemmän jotain tavallista kauppakeskusta tai tavarataloa. Sisään kun astuttiin, huomasin heti, että suunnittelussa on aivan varmasti käytetty muusana Las Vegasia! Tuurissa oli ihan samanlaisia pienoismalleja kaupunkien seinustoista ja taivaskattoja mitä näkee Vegasissa, tosin ehkä hieman erilaisella budjetilla ja ei ihan samanlaisessa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Kävin Las Vegasissa ollessani vaihdossa Yhdysvalloissa ja se oli aivan ihana kokemus ja se paikka totisesti yllätti energiallaan!

Seinustatkin ovat erilaisia. Tätä tunnetumpi taitaa googlen kuvahaun perusteella olla se kellertävä palatsiseinusta.

Olihan reissussa ihanaa, mutta ikävä pikkuneitiä oli ihan hirmuinen. Välillä oli jopa vaikea nauttia omasta olostaan, kun aamupalallakin vain mietti, kuinka Lili tykkäisi näistä pikkukroisanteista. Hotellissa ensimmäisenä silmään osui kyltit leikkipaikoista ja Tuurissakin mietin kaikkia Lilin viihdyttämispaikkoja. Olisihan se siellä mukana varmasti mennyt. Lilillä oli kuitenkin ollut kummitätien ja isovanhempien kanssa oikein kivaa ja äiti ei saanut edes halia tullessaan. Tekemistä oli riittänyt, ruoka maistunut ja takaisin päästyämme vastassa odotti saunanraikas pikkuneiti leveä hymy naamallaan.

Comeback

Mukavaa kesää arvoisa blogin lukijakaarti. Olen viimeaikoina pitänyt hieman lomaa oikeastaan kaikesta muusta paitsi töistä. Loppukevät meni ihan hirvittävän luku-urakan siivittämänä ja ihmettelen itsekin, että se kuitenkin lopulta loppui. Tarkoitus oli tenttiä elokuussa täysin uusi aihe, mutta laiskuudessani päätin, että 90 opintopistettä vuoteen (tavallisesti 60) ja niistä 60 viime kevääseen saa nyt riittää. Elokuussa ajattelin yrittää korottaa eurooppaoikeuden arvosanaa, mutta sitä ei ole aika miettiä vielä!




Lupasin itselleni, että vauhditan opintoja niin kauan, kun se tuntuu hyvältä ja tuon loppuspurtin jälkeen jäljellä oli aika uupunut ranka. Nyt teen töitä, nautin tästä kesästä ja niistä kahdesta lämpimästä viikonlopusta, kirjoitan blogia (!!!) ja teen vaikka käsitöitä. Jonkun pullaromaaninkin voisin lukea, mutta sen aika ei ole ihan vielä, sillä ajatus lukemisesta nostaa hieman selkäkarvoja pystyyn ja tuskahien otsalle.




Kesä on ihanaa aikaa, Lili on ihan hirmuhauska ja menevä tättähäärä ja Isäntäkin tuli tänne pariksi viikoksi viettämään isyysvapaata. Sunnuntaina Isäntä palautuu kuukaudeksi Vantaalle, mutta koko pitkän elokuun saamme vielä nauttia Isännän seurasta ennen paluuta Vantaalle. Rauma on pitänyt meistä hyvää huolta ja on ollut aivan ihanaa törmätä tuttuihin katujen kulmilla, töissä, kaupassa ja joka paikassa! Erityisen ihanaa on nyt lähellä asuvat tutut, sukulaiset ja isovanhemmat, joita voi melko kivuttomasti iltapäivisin tavata.




Kirjoituksen aiheita putoilee millon mistäkin, joten stay tuned.

"Minä iste!"

Kesä länsirannikolla

Joku joskus sanoi, että pitää nuorena tehdä kaikkea spontaania, koska sitten kun on lapsia, ei enää voi. Voisin esittää eriävän mielipiteeni tästä, sillä nyt uskallan jo ehkä julkistaa, että me vietämme Lilin kanssa kesän Raumalla. Menen Raumalle siis kesäksi töihin aiemman alani työtehtäviin. Työnhausta hieman tuskastuneena ja päiväkodin painaessa päälle kesähoidontarpeen ilmoittamisen kanssa soitin extempore entiseen harjoittelupaikkaani Raumalle ja sain sieltä töitä. Heti, kun aloin hakemaan Lilille päiväkotipaikkaa Raumalta, sain työtarjouksen myös Helsingistä ja yhden haastattelukutsun tietenkin heti perään. Asia ei kuitenkaan hiukkaakaan harmittanut, sillä menen ehdottomasti mielummin töihin kotipaikkakunnalle tuttujen lähelle kun teen täällä päivystystyötä ja stressaan Lilin hoidon kanssa Isännän ollessa työmatkoilla. Lilin päiväkodin suhteen tilanne ei ollut hiukkaakaan hankala, neiti kun joutuisi joka tapauksessa kesällä toiseen päiväkotiin kesähoitoon ja Raunalta sai päiväkotipaikan yllättävänkin helposti. Lisäksi nyt Lili voi viettää aikaa myös muun muassa isovanhempiensa ja kummiensa kanssa! Toki Isännän lomaillessa Lili on Isännän kanssa "kotona".

Kovin päteviä vastauksia ihmisten kysymyksiin muun muassa kulkemisesta ja asumisesta ei oikeastaan ole ollut, mutta pikkuhiljaa nekin ovat selkiytyneet. Uskon siihen, että asiat kyllä hoituu. Pääasia on, että minulla on töitä ja Lilillä hoitopaikka ja ne ovat jo aikalailla varmoja. Työpaikasta on vahvistettu ja Lilin päiväkotipaikasta on tullut päätös ja käytiin siellä jo tutustumassakin kertaalleen.

Täytyy kyllä totisesti kehua sitä, miten Rauman varhaiskasvatuksessa asiat hoituvat! Soitin ensimmäisen kerran vain tiedustellakseni, onnistuuko tällainen kesätyöpaikan vuoksi päiväkotipaikan saaminen. Olin jo varautunut massiiviseen selitykseen tilanteesta, omituisiin kikkailuihin (muun muassa kirjojen vaihtoon) ja ties mihin, kunnes johdannon kerrottuani ihana täti ystävällisesti ilmoitti, että "juu, kyllähän tuo onnistuu! Meillä on mahdollisuus kyllä kesätyöntekijöille hoitaa kesäksi hoitopaikka, että kun sinulla on työpaikka tiedossa, niin laita vaan hakemusta tänne." Olin niin äimistynyt, että menin ihan sanattomaksi ja aloin änkyttää. Kun työpaikka varmistui, soitin varhaiskasvatukseen uudelleen, jolloin täti kertoi, että oli juuri aamulla tarkistanut, että onko hakemusta tullut ja miettinyt, että mitenköhän minulle kävi. En voinut asiaa uskoa todeksi, mutta pikkuhiljaa se alkaa realisoitua. Ihanan yksilöllistä palvelua ja aivan käsittämättömän hyvää palvelua!

Pakkaaminen on ollut jokseenkin tuskallista. Tänään on virallinen siirtymäpäivä, jota ehkä muuttopäiväksikin voisi kutsua. Valmistautukaa ihmiset siellä länsirannikolla, huomenna me olemme jo siellä!

Mehmä ja kaverit

Lili alkaa olla aivan taivaallisen ihanassa iässä. Se höpsöttelee, hassuttelee, kujeilee ja ymmärtää jo melkeimpä kaiken! Kuukausi sitten sanoja oli ehkä kymmenkunta ja tuntuu, että niiden määrä kasvaa joka päivä kymmenellä. Joka päivä kuulen ainakin yhden sanan, mitä en ole kuullut ennen.

Kaikkein parasta on huomata pienen lapsen innostus. Lili innostuu kyllä, mutta ei kuitenkaan ihan niin helposti, mitä voisi kuvitella. Lili tykkää keskittyä asioihin, rakennella palikoilla ja Duploilla, leikkiä palikkalaatikolla, pelata pelejä ja ennen kaikkea mistä tahansa, mikä liittyy eläimiin. Eläimet on paras juttu ikinä. Kissa, hevonen, orava, kettu, hämähäkki, lehmä, lammas, hiiri ja pupu on ihan parhaita, mutta toki heti perässä tulee koira, norsu, tiikeri, kirahvi, majava ja mitä näitä nyt ikinä on. Etana on nyt ihan uusi juttu ja joka puolella näkyy etanoita. Jos on jotain, mitä Lili ei suostu tai halua tehdä, houkuttelu onnistuu juurikin eläinten avulla. Jos käsien pesu ei maistu, mennään kattomaan näkyykö lavuaarissa hiiriä. Ainahan niitä näkyy ja yleensä vielä pupun kanssa. Viimeaikojen huippujuttu on ollut mummin Lilille ostama "mehmä", eli lehmäilmapallo.

Lili on edelleen kiltti ja suhteellisen rauhallinen, vaikka toki energiaa löytyy kuin pienestä kylästä. Yleensä hän on tottelevainen ja kuuliainen, mutta valikoiva se kuulo kyllä on. Kisujen kanssa pikkuneiti on niin nätisti, että Mindykään ei enää aina Liliä väistä, vaikka aina joskus Lili menee ihan viereen ja heittää Mindylle lelun (lue: "Mindyä lelulla"). Päiväkodissa kaverilla on unileluna pehmokissa, joka oli kuulemma eräänä päivänä saanut melkolailla höykytystä. Lili oli katsellut vaiteliaana ja totisena vierestä ja kun kisun omistaja oli kääntänyt selkänsä, oli Lili mennyt hellästi silittämään kissaa. On selvästi mennyt kotona oppi perille, että kissojen kanssa ollaan "nätisti". :D

Koomiset tilanteet on nykyään arkipäivää. Se on ihan hulvatonta, jopa kaikessa kamaluudessaan. Yhtenä päivänä istuimme ruokapöydän ääressä koko perhe syömässä, kun Lili pureskeli ruokaa ja kurkki viereensä lattialle. Yhtäkkiä kuului "pthyi" ja Lili sylkäsi lattialle paprikan palasen.
Äiti: "Sylkäsitkö sä!?" (en edes tiennyt Lilin osaavan sylkeä)
Lili: (tuijottaa silmiini haudanvakavana) "Njoo."
Äiti: "Sylkäsitkö sä ton paprikan lattialle?!?"
Lili: (Edelleen sama haudanvakava katse) "Njoo-o."
En pystynyt edes torumaan, kun Isäntä nauroi pöydän toisella puolella ja itseäni nauratti niin paljon, etten saanut naurua pidätettyä. Kohta Lili yltyi oikeen kunnon tekonauruun koko vatsansa pohjasta, kun kerran äiti ja iskäkin nauraa. Ei ole tämän jälkeen kyllä neiti onneksi sylkenyt lattialle.

Ihana kevät, kamala iho

Kuten aiemmin jo totesin, on itseäni vaivannut viimeaikoina taas iho. Pahin on silmäluomet, jotka ovat vaivanneet jo monta kuukautta. Ne ovat punaset, kiristävät, kuivat ja ohuet kuin silkkipaperi. Varasin vastikään extempore ihotautilääkäriajan seuraavalle päivälle, kun meni hermo vaivaan lopullisesti. Mikään ei siihen auta.

Hyvän ihotautilääkärin löytäminen on aina vähän ydinfysiikkaa. Olen kuitenkin todennut, että huonokin ihotautilääkäri on parempi, kuin yleislääkäri, sillä iho tuntuu olevan sellainen, että jos se on jotain muuta kuin perusihottumaa, mihin hydrokortisoni ei auta, ei osaa auttaa yleislääkärikään. Suosittelen todella lämpimästi kaikille minkä laatuisista iho-ongelmista tahansa kärsiville ihotauteihin erikoistunutta tai erikoistuvaa lääkäriä.

Kuitenkin. Selasin pääkaupunkiseudun eri yksityisten terveysasemien tarjontaa ihotautilääkäreistä ymmärtämättä niistä juurikaan mitään. Yksikään nimi ei ollut tuttu. Googlasin yksinkertaisesti vain "hyvä ihotautilääkäri" ja sain auki jonkun ah niin luotettavan suomi24-keskustelun, jossa silmiin osui kaksi nimeä. Huomasin toisen niistä olevan juuri henkilö, jonka vastaanotto minulla oli yhdellä välilehdellä auki. Hannu-Pekka Happonen oli tämä nimi. Aika oli vain 15 minuutin aika, mutta vaikka se tuntui kovin lyhyeltä, varasin ajan joka tapauksessa.

Olin paikalla hyvissä ajoin. Aikani oli 10.45 ja 10.27 lääkärini kutsui toisen asiakkaan sisään. Aika tarkkaan neljän minuutin kuluttua, 10.31 tämä edellinen asiakas astui ulos huoneesta rauhallisesti ja tyytyväisen näköisenä. Hieman ihmettelin. 10.33 minut kutsuttiin sisään. Olin huoneessa noin 4-5 minuuttia ja sain silmäluomilleni diagnoosin (joku naisille ilmeisen yleinen, hieman hankalahoitoinen kevätajan ongelma, joka paranee ultracortenolilla ja kesäauringolla, Protopicia jatkohoidoksi), ihostani tulkinnan (pintakuiva iho, jonka epäpuhtaudet on helposti hoidettavissa isotretinoiinilla) sekä vastauksen jo pitkään minua häirinneisiin kummallisiin raskausaikana ilmenneisiin ihomuutoksiin. Nämä muutoksen ovat hieman kuin luomia, mutta ihon värisiä ja ne voi nypätä pois, toki hieman kivuliaasti ja pienen verenvuodon saattelemana. Ne ovat kuulemma vanhuuden luomia, helposti laserilla poistettavia. Poistamiseen menee kuulemma pari minuuttia, ne saa kaikki pois (niitä on kymmeniä) ja ne ovat kuulemma pienin ongelmistani. Niitä on siis myös silmäluomissa, josta ne kuulemma kannattaa poistaa ihon hieman parannuttua, sillä ne kuulemma saattavat jopa ylläpitää ja aiheuttaa ihottumaa.

Täytyy kyllä sanoa, että elämäni tehokkain vajaa viisiminuuttinen. Lääkäri oli todella ammattitaitoisen oloinen ja Tehokas isolla T:llä. Olin koko lääkäriasemalta ulkona jo ennen, kun minulla piti edes olla lääkäriaika. Hannu-Pekka Happoselle kiitokset ja todella lämpimät suosittelut kyseisen lääkärin osalta!

Kevätsairastelua

Tiedättekö sen tilanteen, kun koko sakki on ollut koko kevään terveenä? Sitten yhtäkkiä flunssa ja erilaiset ihottumat yllättävät perheen naisväen. Kun ensimmäisestä flunssasta päästään, siitä jää pikkuneidille yskä. Yskä joka ei lähde millään, mutta joka kohta saa jo kaverikseen flunssa numero kakkosen. Kun neiti muutaman viikon sairastelun jälkeen edelleen hinkkaa räkäistä nenää hihaansa viiden minuutin välein, Isäntä kertoo, että hänellä on kädessä ikävä finni.

Onneksi Isäntä on ruokapöydässä T-paidassa ja huomioni osuu kirkkaan punaiseen renkaaseen sen finnin ympärillä. Ihmettelin sitä hetken ääneen ja ehdotin Isännälle, josko sitä pitäisi lähteä näyttämään jonnekin. Se on kuulemma vain finni. Varmaan viisi sekuntia vierähti, kun Isäntä kättään ihmetteli ja totesi siinä olevan "hassu punainen juova".

Kerroin hänelle sen olevan verenmyrkytys. Sain vastaukseksi hymähdyksen ja hörähdyksen. Googlasin aiheesta kuvamateriaalia ja luettuani Terveyskirjaston artikkelin aiheesta, Isäntä uskoi, että on paras soittaa työterveyshuoltoon ja hakea siihen antibioottikuuri ennen, kun yleiskunto heikkenee ja imusolmukkeet kipeytyvät.

Flunssaa, toinen kierros flunssaa, jatkuvaa ärsyttävää ja kutiavaa ihottumaa, imusuonitulehdusta (toiselta nimeltään "verenmyrkytys") ja mitä sitä vielä mahtaa tulla? Onneksi sairastelu ei ole (vielä) läheskään yhtä pahaa, kuin viime syksynä, kun pikkuneiti aloitti päiväkodin.

Kevään nollahetki

Tänään oli perhe- ja jäämistöoikeuden tentti ja sen kunniaksi päätin korkata oluen ja kirjoitella blogia. Kyseessä oli lakikirjatentti ja tenttiä tehdessä vierähti neljä tuntia. Tulokset tulee kuukauden päästä, joten niitäkään ei voi vielä murehtia. Huomenna alkaa työoikeus ja kansainvälinen oikeus, joten ei tässä kauheasti ehdi juurillaan levätä. Mutta jos nyt tuo yksi olut ja yksi ilta ilman kirjaa...

Me oltiin onnettomuudessa viikko sitten. Ajettiin (minä ajoin) ykköstietä Raumalle päin ja Paimion kohdalla oli onnettomuus, joka seisautti liikenteen. Siihen autoletkan jatkoksi jarruttaessani (en edes mitenkään äkillisesti) takana tuleva töräytti perään. Kuten eräs opiskelukaverini totesi: "No eihän se sitten ollu sun vika." Ei, eihän se ollut, vaikka se oli toki hyvä oletus!

Selvisimme vammoitta, mutta auto menee loppukuusta korjaukseen. Korjaus kestää ainakin kaksi viikkoa. Takapuskuri painui sisään ja takaluukku vähän vääntyi. Kyllä sillä vielä ajaa, eikä takaluukkukaan enempiä oireile. Käytiin Tyksissä päivystyksessä tilanteen jälkeen tarkistuttamassa Lili varmuuden vuoksi. Lili oli kunnossa, mutta äidillä meinasi hermo pettää lopullisesti. Mentiin sinne tosiaan kolarista, odotettiin yli kaksi tuntia ja muun muassa ihottumalapsi pääsi sisään puolen tunnin odottelun jälkeen ja meidän ohi. Tämä siksi, koska me olimme "traumalistalla", jossa oli "vähän ruuhkaa". Ei siinä muuta, mutta kun noin 12 vuotias poika puheli vieressä, että "ei mun korvaan edes satu enää! Äiti ei satu enää lainkaan!" ja he pääsivät lääkärille noin vartin odottelun jälkeen, meidän rauhoitellessa nukkumaanmenoajan räikeästi ohittanutta yksivuotiasta, alkoi vähän epäilyttää, että millä perusteella siellä potilaat priorisoidaan. Onneksi kuitenkin lopulta päästiin lääkärille. Mitään neurologisia oireita ei ollut ja ainakin oltiin siinä hyvän aikaa seurattu Lilin liikkumista ja toimintaa, jossa emme havainneet poikkeavuuksia. Jos nyt jotain muutakin positiivista pitää keksiä, niin olisi voinut käydä pahemminkin!

Kevät on tulossa ja Lilin päiväkotipukeutuminen mietityttää. Vieläkö toppahaalari, milloin viedään sinne välikausipuku? Kurahanskat ostettiin tänään, vielä vuoriton sadetakki pitäisi hommata. Saappaat onneksi löytyy ja kengätkin on jo valmiiksi hommattu. Miten se voi olla niin vaikeaa aina arvioida, miten se pikkuneiti tarkenee ja ylipäätään tarkeneeko se?! Tosin tänään Isäntä haki hänet päiväkodista ja kotiin tullessaan riisui Lililtä sukkahousut, plyysihousut, toiset plyysihousut, college-housut, villahaalarin ja toppapuvun. Ei neiti kuulemma meinannut pystyä kävelemään vastaan, mutta onko ihmekään kun toppahaalarin ja villapuvun alla on peräti neljät paksut housut. Että ei ne taida aina siellä päiväkodissakaan olla ihan perillä näistä pukeutumisohjeista.

Kaikenlaista enegiaa

Kevätaurinko paistaa ja voi vitsi kun on ihanaa! Tulin luennolta kotiin lukemaan ja ihanasti aurinko kyllä lämmittää ja kasaa energiaa. Kotona oli pakko tehdä jotain, joten imuroin ja tuuletin ja tuntuu ihan energian tuhlaamiselta istua alas lukemaan. Pari tuntia, sitten voin hakea Lilin päiväkodista ja voidaan lähteä ulkoilemaan. Ehkä hetken jaksaa.

Ihanaa tuntea tämä sisältä (ja auringosta) pursuva energia, viime päivät kun ovat olleet jokseenkin synkähköjä, vaikka mikään ei siis ole hätänä. Edellisiltana nukuttaessani Liliä mietin, että mitä jos minussa piilee jokin syöpä tai vastaava ja saan yhtäkkiä kuolemantuomion. En ehkä ikinä näe Liliä aikuisena. Mietin myös, että pitäisi varmaan ottaa henkivakuutukset, jotta toisella olisi turva, jos jompi kumpi meistä Isännän kanssa kuolisi. Pohdin myös, että meidän pitäisi mennä naimisiin, jotta toinen olisi sitten oikeutettu perhe-eläkkeeseen.

En yleensä ajattele tällaisia asioita juurikaan, ainakaan näin tosissani. Olen välillä ehkä liiallisestikin realisti ja ajattelen että se tulee mitä on tullakseen. Siitä selvitään, tai sitten ei. Ihmettelin itsekin tätä ahdistuneisuutta ja mietin, mistä se oikein johtuu.

Ei kovastikaan tarvinnut asiaa ajatella, kun mietin mitä viime viikkoina olen tehnyt. Olen lukenut ensisijassa vakuutus- ja vahingonkorvausoikeutta, perhe- ja jäämistöoikeutta ja eilen oli vielä kaiken tämän lisäksi seksuaalirikosseminaari. Vaikka missään vaiheessa mikään kuolema ei todella ole tullut iholle, eikä kertaakaan ole tullut varsinaisesti mitään puistattavaa oloa (paitsi ehkä siitä, minkälaisista asioista ihmiset perintötilanteissa riitelevät), on mielenkiintoista huomata, miten se mieleen kuitenkin vaikuttaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo televisiosta jotain todella jännää elokuvaa, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ja lopputekstejä ennen ruudulle tulee teksti "perustuu tositapahtumiin"? Kun lukee korkeimman oikeuden tapauksia vaikka kuolemantilanteista, rikoksista tai tapaturmista tai mistä tahansa uskomattomista tilanteista, se olo on vähän vastaava, kun alkaa asiaa tarkemmin miettimään. Eikä todella tarvitse olla edes korkeimman oikeuden tapaus, mutta niiden ennakkotapausarvon vuoksi niitä tulee meidän teksteissä enimmäkseen esiin. Ja millaisilta erilaisilta kannoilta asioita pitääkään miettiä. Onko uhri nyt myötävaikuttanut kuolemaansa, kun toinen henkilö piti asetta ohimolla ja uhri kurottautui asetta kohti kääntääkseen sen pois, mutta se laukesi? Ja perustuu tositapahtumiin.

Seksuaalirikosseminaari oli omalta osaltaan myös mieltä hämmentävä. Onko parempi laittaa rikolliset rangaistuslaitokseen tietyksi ajaksi ja vapauttaa tuomion päätyttyä ilman minkäänlaista yhteiskuntakuntoutusta? Monen rikollisen mielestä rangaistus kuitenkin alkaa vasta vankilasta vapautuessa, kun sukulaiset ja läheiset ovat kaikonneet ja tutkimusten mukaan nimenomaan syrjäytyminen ajaa rikollisuuteen. Mitäs, jos kyseiset rikolliset tunnistavat rikolliset ajatuksensa hyvissä ajoin, mutta eivät voi saada niihin minkäänlaista apua? Kuka edes haluaisi auttaa esimerkiksi lapsista kiinnostunutta henkilöä, vaikka rikosta ei olisi tapahtunut? Haluamme automaattisesti tuomita tämänkaltaiset rikolliset tehdäksemme selväksi, että emme asiaa hyväksy, mutta onko tosiasiassa niin, että ehdoton kielteinen suhtautumisemme hankaloittaa avun hakemista ja sen saamista ja täten edesauttaa mainittua rikollisuutta?

Että sellasta. Onneksi tuo aurinko paistaa ja luo positiivista energiaansa. Kyllä tässä onkin jo synkistelty.