Miksi koulu jää kesken?

Eilen alkoi koulu. Ajattelin opiskella vähän kevyempää kurssia välillä ja valitsin avoimen yliopiston kautta eläinoikeuden luentokurssin. On kyllä mielenkiintoinen ja hyvin epätyypillinen oikiksen kurssi. Ensimmäisellä luennolla esitettiin hyvin alussa jo, että muista oikeudenaloista poikkeavasti eläinoikeusjuristeilla on usein hyvin vahvat mielipiteet nykyisestä oikeustilasta ja ennen kaikkea siitä, miten asioiden tulisi olla. Useimmiten eläinoikeusjuristit ovat kuulemma myös vegaaneja tai vähintäänkin kasvissyöjiä.

Noh, ensimmäisen luennon jälkeen en varsinaisesti kokenut oikeudenalaa omakseni. Suurin syy ei kuitenkaan ollut se, että syön ja jopa pidän lihasta, vaan enemmänkin se, että en todella koe aktivistitouhua kyllä omakseni. En edes hillittyä oikeustieteellistä aktivismia. Aina on toki mukava oppia uutta, jopa sellaisilta aloilta, mitkä eivät varsinaisesti ehkä ihan suoraan kolahda siihen oman intohimon kohteeseen. Aihe on toki mielenkiintoinen.

Olen tässä kesän ohella suorittanut verkkotehtäviä myös työharjoitteluopintojen vuoksi. Toisin sanoen, työn ohella kun tekee verkkotehtäviä ja toimittaa tarvittavat tositteet, saa siitä opintopisteitä valinnaisiin opintoihin. Näiden verkkotehtävien ohella minulle myös selvisi, minkä vuoksi toiset eivät saa opintojaan koskaan valmiiksi, ainakaan jos meinaavat sisällyttää tutkintoonsa työharjoittelua. Itsellänikin tämä vaihtoehto pyöri mielessä pitkään ja aloin jo kyseenalaistaa, mihin minä oikeustieteen maisterin tutkintoa tarvitsen.

Nimittäin, yksi tehtävistä oli tehdä itsestä videohaastattelu vaikka kännykkäkameralla kuvaten ja pyytää siihen joltain palautetta. Oikeesti? Tekisin vaikka tuplaten vaadittavan ajan töitä niiden opintopisteiden eteen, ettei tarvitsisi tehdä tekaistua videohaastattelua omasta naamasta, saati sitten näyttää sitä kenellekään. Koitin hakea pakokeinoja, mutta niitä ei ollut. Mietin, kenelle kehtaisin videon näyttää. Ei auttanut muu, kuin kuvata video, ojentaa Isännälle palautelomake ja pyytää täyttämään se. Hän katsoi videon minun puhelimestani, sillä sen lähettäminen kenellekään on turhan riskialtista. Omasta puhelimesta sen voi aina poistaa.

Sovittiin, että siitä ei puhuta. Koskaan.

Autumn is coming

Heinäkuu alkaa olla lopuillaan ja kesän ensimmäinen todellinen hellepäivä on takana. Mustanpitsinyö kolkuttaa oven takana ja pitsiviikko käy kohti loppuaan. Kesä Raumalla alkaa olla paketissa, vaikka vielä on kuukausi tehokasta työaikaa jäljellä.

Maailmani mureni, kun noin vuosi takaperin joku minulle päti, että elokuu on kuulemma kesäkuukausi. Olen syntynyt elokuussa ja olen aina mieltänyt itseni syksyn lapseksi. Noin vuoden mittaisen kriisin päätteeksi olen päättänyt, että viettäkää te kesäänne elokuussa, minä aloitan sillon syksyn! Syksyn lapsena pysyn!

Syksyn tulosta kertoo myös muutama muu seikka. Ensinnäkin arvatkaas, mikä tämä on:

Se on Rauman kirjaston edustalle maalattu ihana räsymatto. Miksi tämä kuva? Koska kirjasto ja kuten kuvasta näkee, kirjasto on siinä takanapäin. 

Noutaessani näitä varauksiani, ne jostain syystä erottui melko kauas sieltä varattujen kirjojen hyllystä. Kirjastontäti naurahti ja totesi, että "sulla on ainakin luettavaa". Sitä totisesti riittää. Nämä ovat alkumaistiaisia syksyn agendasta, eikä tässä ole läheskään vielä kaikki. 

Syksyn lähenemisestä kertoo myös se, että on aika aloittaa projekti kesäkunto. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan moista projektia itselleni ottanut, en ota nytkään, mutta se voisi sopia tähän hyvin. Pikkuneiti on toden teolla innostunut potkupyöräilystä ja voimme jo yhdessä lähteä tarkoin valituille reiteille. Uskomatonta, miten nämä pienet ovat joissain asioissa niin luonnonlahjakkuuksia! Lili osasi ihan itsestään hidastaa ja jarruttaa jaloilla, vaikkakin vähän töksähtelevästi, mutta pyynnöstä kuitenkin! Reittivalinnan kanssa on oltava kuitenkin hyvin tarkkana, sillä tuo pyörä voi ihan yhtäkkiä tuosta kääntyä jokeen, ojaan tai autotielle, mikä ikinä siinä vieressä onkaan. Matkaa tälle reitille tuli kolme kilometriä ja Lili potkutteli lähestulkoon koko matkan, jopa ne pitkät ja loivat ylämäet. Ihan uskomaton suoritus alle kaksi vuotiaalta!

Kuntoprojekti on ottanut tuulta alleen myös siellä kuntosalin puolella. Innostus on katossa, mutta toteutus vielä vähän ontuu, enimmäkseen ajanpuutteen vuoksi. Viikon päästä Isäntä muuttaa myös kuukaudeksi Raumalle ja käyttöön tulee myös iltoja, joten odotukset ovat kovat elokuun suhteen tälläkin saralla. Otin teille salilta oikeen peiliselfien. Tämä tulee aika varmasti olemaan ensimmäinen ja viimeinen salikuva ja se oli alunperin tarkoitettu Isännälle havainnollistamaan osuvaa salivarustusta. Unohdin siis salihousut kotiin ja jouduin ottamaan käyttöön vaihtohousut. Niinkin voi käydä.

Kuukausi jäljellä ja olo alkaa jo olla haikea. Töissä on kivaa ja asuminen tässä "hikisessä tuppukylässä" maistuu paremmalta kuin koskaan ennen. Ikävä tulee olla kova, mutta kuva nro 2 perusteella ei ihan hirveästi ehdi syksyllä ikävöidä. Myös motivaatio koulun penkille on kova ja kivasti saa itseään provosoitua, kun muistelee niitä pääsykoekeväitä ja ennen kaikkea sitä noin vuoden takaista ilmoitusta siitä opiskelupaikasta. Joitain asioita ei koskaan unohda.

Kevään nollahetki

Tänään oli perhe- ja jäämistöoikeuden tentti ja sen kunniaksi päätin korkata oluen ja kirjoitella blogia. Kyseessä oli lakikirjatentti ja tenttiä tehdessä vierähti neljä tuntia. Tulokset tulee kuukauden päästä, joten niitäkään ei voi vielä murehtia. Huomenna alkaa työoikeus ja kansainvälinen oikeus, joten ei tässä kauheasti ehdi juurillaan levätä. Mutta jos nyt tuo yksi olut ja yksi ilta ilman kirjaa...

Me oltiin onnettomuudessa viikko sitten. Ajettiin (minä ajoin) ykköstietä Raumalle päin ja Paimion kohdalla oli onnettomuus, joka seisautti liikenteen. Siihen autoletkan jatkoksi jarruttaessani (en edes mitenkään äkillisesti) takana tuleva töräytti perään. Kuten eräs opiskelukaverini totesi: "No eihän se sitten ollu sun vika." Ei, eihän se ollut, vaikka se oli toki hyvä oletus!

Selvisimme vammoitta, mutta auto menee loppukuusta korjaukseen. Korjaus kestää ainakin kaksi viikkoa. Takapuskuri painui sisään ja takaluukku vähän vääntyi. Kyllä sillä vielä ajaa, eikä takaluukkukaan enempiä oireile. Käytiin Tyksissä päivystyksessä tilanteen jälkeen tarkistuttamassa Lili varmuuden vuoksi. Lili oli kunnossa, mutta äidillä meinasi hermo pettää lopullisesti. Mentiin sinne tosiaan kolarista, odotettiin yli kaksi tuntia ja muun muassa ihottumalapsi pääsi sisään puolen tunnin odottelun jälkeen ja meidän ohi. Tämä siksi, koska me olimme "traumalistalla", jossa oli "vähän ruuhkaa". Ei siinä muuta, mutta kun noin 12 vuotias poika puheli vieressä, että "ei mun korvaan edes satu enää! Äiti ei satu enää lainkaan!" ja he pääsivät lääkärille noin vartin odottelun jälkeen, meidän rauhoitellessa nukkumaanmenoajan räikeästi ohittanutta yksivuotiasta, alkoi vähän epäilyttää, että millä perusteella siellä potilaat priorisoidaan. Onneksi kuitenkin lopulta päästiin lääkärille. Mitään neurologisia oireita ei ollut ja ainakin oltiin siinä hyvän aikaa seurattu Lilin liikkumista ja toimintaa, jossa emme havainneet poikkeavuuksia. Jos nyt jotain muutakin positiivista pitää keksiä, niin olisi voinut käydä pahemminkin!

Kevät on tulossa ja Lilin päiväkotipukeutuminen mietityttää. Vieläkö toppahaalari, milloin viedään sinne välikausipuku? Kurahanskat ostettiin tänään, vielä vuoriton sadetakki pitäisi hommata. Saappaat onneksi löytyy ja kengätkin on jo valmiiksi hommattu. Miten se voi olla niin vaikeaa aina arvioida, miten se pikkuneiti tarkenee ja ylipäätään tarkeneeko se?! Tosin tänään Isäntä haki hänet päiväkodista ja kotiin tullessaan riisui Lililtä sukkahousut, plyysihousut, toiset plyysihousut, college-housut, villahaalarin ja toppapuvun. Ei neiti kuulemma meinannut pystyä kävelemään vastaan, mutta onko ihmekään kun toppahaalarin ja villapuvun alla on peräti neljät paksut housut. Että ei ne taida aina siellä päiväkodissakaan olla ihan perillä näistä pukeutumisohjeista.

Kaikenlaista enegiaa

Kevätaurinko paistaa ja voi vitsi kun on ihanaa! Tulin luennolta kotiin lukemaan ja ihanasti aurinko kyllä lämmittää ja kasaa energiaa. Kotona oli pakko tehdä jotain, joten imuroin ja tuuletin ja tuntuu ihan energian tuhlaamiselta istua alas lukemaan. Pari tuntia, sitten voin hakea Lilin päiväkodista ja voidaan lähteä ulkoilemaan. Ehkä hetken jaksaa.

Ihanaa tuntea tämä sisältä (ja auringosta) pursuva energia, viime päivät kun ovat olleet jokseenkin synkähköjä, vaikka mikään ei siis ole hätänä. Edellisiltana nukuttaessani Liliä mietin, että mitä jos minussa piilee jokin syöpä tai vastaava ja saan yhtäkkiä kuolemantuomion. En ehkä ikinä näe Liliä aikuisena. Mietin myös, että pitäisi varmaan ottaa henkivakuutukset, jotta toisella olisi turva, jos jompi kumpi meistä Isännän kanssa kuolisi. Pohdin myös, että meidän pitäisi mennä naimisiin, jotta toinen olisi sitten oikeutettu perhe-eläkkeeseen.

En yleensä ajattele tällaisia asioita juurikaan, ainakaan näin tosissani. Olen välillä ehkä liiallisestikin realisti ja ajattelen että se tulee mitä on tullakseen. Siitä selvitään, tai sitten ei. Ihmettelin itsekin tätä ahdistuneisuutta ja mietin, mistä se oikein johtuu.

Ei kovastikaan tarvinnut asiaa ajatella, kun mietin mitä viime viikkoina olen tehnyt. Olen lukenut ensisijassa vakuutus- ja vahingonkorvausoikeutta, perhe- ja jäämistöoikeutta ja eilen oli vielä kaiken tämän lisäksi seksuaalirikosseminaari. Vaikka missään vaiheessa mikään kuolema ei todella ole tullut iholle, eikä kertaakaan ole tullut varsinaisesti mitään puistattavaa oloa (paitsi ehkä siitä, minkälaisista asioista ihmiset perintötilanteissa riitelevät), on mielenkiintoista huomata, miten se mieleen kuitenkin vaikuttaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo televisiosta jotain todella jännää elokuvaa, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ja lopputekstejä ennen ruudulle tulee teksti "perustuu tositapahtumiin"? Kun lukee korkeimman oikeuden tapauksia vaikka kuolemantilanteista, rikoksista tai tapaturmista tai mistä tahansa uskomattomista tilanteista, se olo on vähän vastaava, kun alkaa asiaa tarkemmin miettimään. Eikä todella tarvitse olla edes korkeimman oikeuden tapaus, mutta niiden ennakkotapausarvon vuoksi niitä tulee meidän teksteissä enimmäkseen esiin. Ja millaisilta erilaisilta kannoilta asioita pitääkään miettiä. Onko uhri nyt myötävaikuttanut kuolemaansa, kun toinen henkilö piti asetta ohimolla ja uhri kurottautui asetta kohti kääntääkseen sen pois, mutta se laukesi? Ja perustuu tositapahtumiin.

Seksuaalirikosseminaari oli omalta osaltaan myös mieltä hämmentävä. Onko parempi laittaa rikolliset rangaistuslaitokseen tietyksi ajaksi ja vapauttaa tuomion päätyttyä ilman minkäänlaista yhteiskuntakuntoutusta? Monen rikollisen mielestä rangaistus kuitenkin alkaa vasta vankilasta vapautuessa, kun sukulaiset ja läheiset ovat kaikonneet ja tutkimusten mukaan nimenomaan syrjäytyminen ajaa rikollisuuteen. Mitäs, jos kyseiset rikolliset tunnistavat rikolliset ajatuksensa hyvissä ajoin, mutta eivät voi saada niihin minkäänlaista apua? Kuka edes haluaisi auttaa esimerkiksi lapsista kiinnostunutta henkilöä, vaikka rikosta ei olisi tapahtunut? Haluamme automaattisesti tuomita tämänkaltaiset rikolliset tehdäksemme selväksi, että emme asiaa hyväksy, mutta onko tosiasiassa niin, että ehdoton kielteinen suhtautumisemme hankaloittaa avun hakemista ja sen saamista ja täten edesauttaa mainittua rikollisuutta?

Että sellasta. Onneksi tuo aurinko paistaa ja luo positiivista energiaansa. Kyllä tässä onkin jo synkistelty.

tilannepäivitys osa x

Ai että on pitkä aika taas! Välillä meinaan aina, että unohdan koko blogin ja välillä meinaan aloittaa uuden kanssa, mutta aina joku ääni päässäni sanoo, etten voi. On kyllä ihanaa aina päästä kirjoittelemaan, kun vaan suinkin on aikaa. Nyt tiedän mitä tarkoitetaan ruuhkavuosilla. Tiivistettynä sitä, että jatkuvasti saa juosta, unohtelee kaikkea ja äiti nukkuu todella vähän. Silti elämä on todella ihanaa. Just nyt!

Lilillä on kaikki oikein mainiosti! Hän on nyt puolitoistavuotias ja aivan taivaallisen ihanassa iässä. Äiti on pääasiassa superkiva, iskä on pääasiassa superkiva, päiväkodissa on mukavaa, juttua ja tilannekomiikkaa riittää, hän tykkää laulaa ja kaikkia sanoja koitetaan toistaa perässä. On jopa pysynyt terveenä ainakin kuukauden! Automatkat alkaa olla jo siedettäviä, joten myös matkanteko on rattoisampaa. Kävely on jo hyvin taidokasta ja hän pystyy kävelemään parkkipaikalta jo sisällekin, jolloin äiti saa kannettua vaikka kauppakasseja. Ei todella ole vauva-aikaa ikävä, niin paljon elämä kehityksen myötä helpottuu!

Koulussa on kivaa, vaikka stressaavaa ja painostavaa, mutta se toisaalta sopii minulle. Olen koittanut tehdä myös vähän ekstraopintoja tähän keväälle. Vähän vaihtelevalla menestyksellä tosin, mutta tehnyt kuitenkin, joten myös se on ehkä osaltaan lisännyt tätä kiirettä. Kaikki varmaan yllättyy, kun kerron, että lukea pitää ihan hemmetisti. Voi olla vaikea kuvitella ihmistä kiireiseksi, kun se päivät pitkät istuu kirjan edessä lukemassa, mutta uskokaa huviksenne, sitä se todella voi olla. Tälläkin hetkellä pitäisi kipeästi lukea vahingonkorvausoikeutta, mutta tässä minä näpyttelen.

Tenttejä on ollut tässä keväällä paljon, isompia ja pienempiä. Intuitioon kokeen sujumisesta ei todella voi luottaa. Yhden tentin jälkeen oli fiilis, että no eipä mennyt juuri mitenkään, varmaan läpi kuitenkin menee, ja tulokseksi tuli viitonen (asteikolla 1-5). Toisen kohdalla tuntui, että meni jopa hyvin ja että kyllä se varmasti läpi menee. Kuukauden päästä tuli tulos, joka oli hylätty. Se siitä intuitiosta. Aina tuloksia odotetaan siis yhtä jännittyneenä. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että olen oppinut todella paljon kaikennäköistä, joten varsinaista epätoivoa ei ole kehkeytynyt.

Isäntä on aloittanut kuntosaliharrastuksen ja on tälläkin hetkellä salilla. Harrastus alkoi kipeytyneestä selästä, joka Isännän googlauksen päätteeksi perinteisesti sai syöpädiagnoosin. Lääkärikäynnin jälkeen se kuitenkin yllättäen osoittautui vain kipeäksi välilevyn ärtymykseksi, johon piti auttaa kuntosaliharjoitus. Niinhän siihen on auttanut. Ei ole Isäntä kertaakaan selän kipua sen jälkeen valittanut ja mielestäni mies on sivutuotteena jopa hieman kutistunut! Win-win siis.

Täällä on siis kaikki mainiosti hiljaiselosta huolimatta. Nyt kun pahimmat kiireet ovat hetken takana (ja seuraavia on hyvä lykätä eteenpäin), on hyvä ottaa itseään niskasta kiinni ja pyrkiä kirjoittelemaan hieman useammin!