Kevätaurinko paistaa ja voi vitsi kun on ihanaa! Tulin luennolta kotiin lukemaan ja ihanasti aurinko kyllä lämmittää ja kasaa energiaa. Kotona oli pakko tehdä jotain, joten imuroin ja tuuletin ja tuntuu ihan energian tuhlaamiselta istua alas lukemaan. Pari tuntia, sitten voin hakea Lilin päiväkodista ja voidaan lähteä ulkoilemaan. Ehkä hetken jaksaa.
Ihanaa tuntea tämä sisältä (ja auringosta) pursuva energia, viime päivät kun ovat olleet jokseenkin synkähköjä, vaikka mikään ei siis ole hätänä. Edellisiltana nukuttaessani Liliä mietin, että mitä jos minussa piilee jokin syöpä tai vastaava ja saan yhtäkkiä kuolemantuomion. En ehkä ikinä näe Liliä aikuisena. Mietin myös, että pitäisi varmaan ottaa henkivakuutukset, jotta toisella olisi turva, jos jompi kumpi meistä Isännän kanssa kuolisi. Pohdin myös, että meidän pitäisi mennä naimisiin, jotta toinen olisi sitten oikeutettu perhe-eläkkeeseen.
En yleensä ajattele tällaisia asioita juurikaan, ainakaan näin tosissani. Olen välillä ehkä liiallisestikin realisti ja ajattelen että se tulee mitä on tullakseen. Siitä selvitään, tai sitten ei. Ihmettelin itsekin tätä ahdistuneisuutta ja mietin, mistä se oikein johtuu.
Ei kovastikaan tarvinnut asiaa ajatella, kun mietin mitä viime viikkoina olen tehnyt. Olen lukenut ensisijassa vakuutus- ja vahingonkorvausoikeutta, perhe- ja jäämistöoikeutta ja eilen oli vielä kaiken tämän lisäksi seksuaalirikosseminaari. Vaikka missään vaiheessa mikään kuolema ei todella ole tullut iholle, eikä kertaakaan ole tullut varsinaisesti mitään puistattavaa oloa (paitsi ehkä siitä, minkälaisista asioista ihmiset perintötilanteissa riitelevät), on mielenkiintoista huomata, miten se mieleen kuitenkin vaikuttaa.
Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo televisiosta jotain todella jännää elokuvaa, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ja lopputekstejä ennen ruudulle tulee teksti "perustuu tositapahtumiin"? Kun lukee korkeimman oikeuden tapauksia vaikka kuolemantilanteista, rikoksista tai tapaturmista tai mistä tahansa uskomattomista tilanteista, se olo on vähän vastaava, kun alkaa asiaa tarkemmin miettimään. Eikä todella tarvitse olla edes korkeimman oikeuden tapaus, mutta niiden ennakkotapausarvon vuoksi niitä tulee meidän teksteissä enimmäkseen esiin. Ja millaisilta erilaisilta kannoilta asioita pitääkään miettiä. Onko uhri nyt myötävaikuttanut kuolemaansa, kun toinen henkilö piti asetta ohimolla ja uhri kurottautui asetta kohti kääntääkseen sen pois, mutta se laukesi? Ja perustuu tositapahtumiin.
Seksuaalirikosseminaari oli omalta osaltaan myös mieltä hämmentävä. Onko parempi laittaa rikolliset rangaistuslaitokseen tietyksi ajaksi ja vapauttaa tuomion päätyttyä ilman minkäänlaista yhteiskuntakuntoutusta? Monen rikollisen mielestä rangaistus kuitenkin alkaa vasta vankilasta vapautuessa, kun sukulaiset ja läheiset ovat kaikonneet ja tutkimusten mukaan nimenomaan syrjäytyminen ajaa rikollisuuteen. Mitäs, jos kyseiset rikolliset tunnistavat rikolliset ajatuksensa hyvissä ajoin, mutta eivät voi saada niihin minkäänlaista apua? Kuka edes haluaisi auttaa esimerkiksi lapsista kiinnostunutta henkilöä, vaikka rikosta ei olisi tapahtunut? Haluamme automaattisesti tuomita tämänkaltaiset rikolliset tehdäksemme selväksi, että emme asiaa hyväksy, mutta onko tosiasiassa niin, että ehdoton kielteinen suhtautumisemme hankaloittaa avun hakemista ja sen saamista ja täten edesauttaa mainittua rikollisuutta?
Että sellasta. Onneksi tuo aurinko paistaa ja luo positiivista energiaansa. Kyllä tässä onkin jo synkistelty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti