Vuosikatsaus 2018

Tulin tiistaina kotiin seitsemän jälkeen, kun töiden jälkeen olin vielä luennolla. Heti, kun pääsin ovesta sisään, iloinen pikkuihminen juoksi vastaan. "Äiti, äiti! Me tehtiin sulle synttälikoltti! Mutta shhhhh... se on salaisuus." Isäntä ilmaisi sohvalta, että "ei sitä saanut kertoa!" Lily kääntyi katsomaan Isäntää hieman tuimasti, kääntyi takaisin minuun ja julisti: "Äiti, iskä lainasi sinun laatikkoasi."


Mikäs muu kyseessä olisi voinut olla, kun äidin ylähyllylle jemmattu askartelulaatikko. Kortti oli hieno. Siihen oli hienosti piirretty koko perhe ja nurkkaan oli piirretty vielä ötökkäkin. Kortin sisällä oli vielä ("Tatos tätä! Minä näytän!") hieno väritetty kuva, kuulemma äidistä.

"Tatos tätä!"

Joka vuosi näihin aikoihin on ollut vuosikatsauksen aika. Mitäs kuluneen vuoden aikana on tapahtunut?

Viimevuoden vuosikatsauksessa tulin siihen tulokseen, että kotiseutu vetää puoleensa. Edelleenkin sama asia pätee, entistä vahvemmin vain. Olen lopen kyllästynyt tähän betonihelvettiin, jossa "kauniit maisemat" on luotu seinämaalauksin tylsän betonimassan keskelle juna-asemille ja talojen seiniin.

Viime syksy oli ehkä rankin ikinä. Kun kesä oli ollut täysin aikataulutettuja 7-15 työvuoroja, koulun jatkuminen, jatkuva paine ja stressi aiheutti muun muassa unettomuutta. Välillä makasin vierashuoneen sohvalla keskellä yötä hirmu väsyneenä tuijotellen kattoon pää täynnä ajatuksia ja mietin, kauanko ihminen kestää ilman unta. Kun tilanne taas tasoittui, se todellakin helpotti ilman mitään sen suurempia ratkaisuja. Sen syksyn aikana sain kaikesta huolimatta tehtyä ihan tuhottoman paljon opintoja, joten olen todellakin parhaimmillani paineen alla. Ja vaikka se oli välillä todella raskasta, jollain ehkä sairaalla tavalla nautin siitä kun ajatukset juoksevat täysillä ja jatkuvasti täytyy tehdä mielessään organisointia ja priorisointia. Siitä, kun työtä on niin paljon, että se ei lopu koskaan kesken. Tiesin sen jo aiemmin, mutta viime syksy todellakin osoitti, että paineen alla työskentely on minun juttuni.

Vuosi oli kyllä kaikin puolin tehokas. Keväällä aloitin työt vakuutusalalla ja olen kyllä tykännyt. Olen tässä ohella tehnyt välillä kaveripalveluksia tutuille ja puolitutuille erilaisten kirjelmien muodossa, ja täytyy kyllä sanoa että kyllä se toisten auttaminen on pidemmän päälle ihan hemmetin palkitsevaa. Vaikka aina olen ajatellut, että asianajajan hommat on nounou, niin alkaa kyllä tuntumaan siltä, että ehkä sellaistakin voisi tulevaisuudelleen harkita. Olen kuitenkin suhteellisen tunnettu siitä, kuinka nopeasti käännän kelkkani erilaisten periaatteiden suhteen, joten miksi en tämänkin.

Jos jotain, tämä vuosi on ollut ennen kaikkea itsetuntemuksen voittovuosi. Vuoden vaihteessa tutustuin psykologiystäväni avustuksella enneagrammeihin. Se on vähän niinkuin itsetuntemuksen työkalu, jota voi käyttää tunnistamaan itsessään erilaisia piirteitä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin ja kehittää itseään, etenkin niiden negatiivisten osalta. Se aloitti kiinnostuksen minua itseäni kohtaan ja olen tässä vuoden aikana oppinut tuntemaan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Olen alkanut tunnistaa itsessäni piirteitä, joiden kuvittelin aina olevan päinvastaisia ja olen oppinut tunnistamaan erilaisia reagointitapoja ja miettimään, miksi koen jotkut asiat siten kun ne koen. Kuulostaa ehkä höpöhöpöltä, mutta se on ihan tajuttoman kehittävää. Muiden on kuulemma helppo olla itsensä tuntevan ihmisen seurassa. Joten teen tässä palvelusta teille kaikille!

Viimeisimpänä ja tärkeimpänä, Lily. Hän on ihan supertyyppi. Pientä uhmaa on ollut, mutta se alkaa ehkä vähän jo olemaan parempaan päin. Tempperamenttia ja päättäväisyyttä kyllä löytyy, enkä voi kyllä ihmetellä mistä sitä on tullut. Hän on herkkä ja helppo lapsi. Hän rakastaa ihmisiä ja hän on suorastaan liekeissä aina, kun näkee tuttuja ja sukulaisia. Mitä enemmän ihmisiä ja suuremmat juhlat, sitä parempi. Hän puhuu hyvin ja piirtää jo hienoja pääjalkaisia. Hän rakastaa eläimiä, dinosauruksia ja hirviöitä. Vähän pelottava on aina hyvä. Itseänikin kiehtoi lapsena kaikki kauhutarinat, kummitukset ja vampyyrit, joten ymmärrän lastani tässä asiassa kyllä täysin.

Lily on hirmu fiksu. Hänen kanssaan voi neuvotella käytännössä ihan mistä vaan ja hänellä on uskomaton taito keskittyä. Kun hän uppoutuu touhuihinsa, hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Hän rakastaa iltasatuja ja kykenee seuraamaan jo aika vaikeitakin kirjoja. Ostin meille kesällä suoliston bakteeristosta kertovan Probus ja suoliston suuri taistelu -kirjan. Ostin kirjan ehkä enemmän itselleni, sillä työhistoriani tuotekehitystyössä koski tätä aihetta ja arvelin sen olevan Lilylle vielä vähän liian vaikea. Hän kuitenkin piti kirjasta ihan hirveästi ja jonkinlaista vatsatautia sairastaessaan hän oli mummilleen julistanut, että kun hänen vatsansa on täynnä niitä pahoja bakteereita ja maitohappopillerin ottaessaan hän tietää, että hän syö nyt niitä hyviä bakteereita.

Seuraavaksi ajateltiin alkaa opettelemaan fysiikan lakeja.

Vuosikatsaus 2017

Joka vuosi olen syntymäpäiväni aikoihin tehnyt vuosikatsauksen ja blogihiljaisuudesta huolimatta en meinannut sitä skipata tänäkään vuonna. Onhan tässä aiheita vaikka kuinka paljon!

Tänä vuonna oli hieman erilainen syntymäpäivä. Syntymäpäivää edeltävä yö meni Lilin oksennellessa, joten syntymäpäivä tuli vietetty väsymyskoomassa pelkän kahvin voimalla töissä ja ilta sinnitelty lähes väkisin ennen nukkumaanmenoa. Pikkuneidillä oli ensimmäinen mahatauti ikinä. Olo oli hirveä koko päivän ja flashbackina mieleen tulivat ne railakkaat illat ja ennen kaikkea kaameat dagenefterit, joita podin siinä 18-vuotiaana ja hieman jälkeen. Sillon kun huvi meni ennen töitä ja töitä tuli tehtyä lähinnä koulussa. Oi niitä oloja, kun baarityöporukan henksuillan jälkeen piti mennä kirjoittamaan biologian abikurssin koetta. Muistan kirjoittaneeni liibalaabaa viruksista (joista tiedän tänäpäivänä paljon enemmän, btw) kolapullon levinneen koepaperille ja kaverin pelästyessä nähdessään kasvoni. Sen kokeen palautustilaisuuden jälkeen opettaja oli huolissaan, että eihän minulla vaan ole biologiaa valittu reaalin pakolliseksi. Ei onneksi ollut. Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat iän lisääntyessä mielen nuorentuvan. En koskaan ole muistanut sen koepäivän tapahtumia tarkemmin, kun melkein kymmenen vuotta myöhemmin valvottuani yön oksentavan kaksivuotiaan kanssa.

Onneksi tämä vuoden kohokohta ei kuvasta koko vuotta, päinvastoin. Unen laatu on parantunut huomattavasti ja pikkuneidin kasvun myötä elämä helpottuu jatkuvasti. Se kehitys, mitä Lilillä on vuoteen mahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Vuosi sitten tähän aikaan pikkuneiti otti ensimmäisiä askeleita ja nyt hän muun muassa juoksee, pyöräilee potkupyörällä, pyytää itse syliin, kertoo mitä haluaa syödä (yleensä jugurttia tai muroja), poimii itse puskasta marjoja, kertoo jos sattuu, minne sattuu ja osaa myös hieman kertoa, mikä mieltä painaa. Vauva-aikaa on kyllä kaikkea muuta kuin ikävä!

Myös tilannetaju on uskomattoman mainio! Eilen Lili haki leikkimökistä liitutaululta liidun, jolla piirsi pihalaattoihin. Isäntä istui leikkimökissä ja kielsi ja käski viedä liidun takaisin leikkimökkiin. Hetken ignoorattuaan Isäntää täysin, Lili käveli leikkimökin ovelle unohtaen varmaan ilonpilaaja-isän istuskelevan siellä leikkimökissä. Kun käsky taas kävi, neiti täysin ilmeettömästi totesi "moi moi" ja löi oven kiinni Isännän nenän edestä. Jos jotain, niin neidillä on valikoiva kuulo. Hän kuulee juuri sen, mitä haluaa. Yksi pahimmista loukkauksista on sana "nukkumaan". Sen kun heittää ilmoille, voi olla varma, että neiti ei katso enää edes päin. Vahingossakaan.

Mitä tämän vuoden suuremmista kuvioista voisi sanoa? Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on tulevaisuuden suunnitelmat suuremmilta osin hyvin selvillä. Tämä kesä kotiseudulla on sekoittanut pakkaa jonkin verran, sillä nyt minulle on täysin selvää, että tulen mahdollisimman pian takaisin Raumalle. Niin se kotiseutu vetää puoleensa ja tätä paikkaa osaa arvostaa niin paljon enemmän, kun sieltä viettää aikaa poissa. En koe, että minulla olisi pääkaupunkiseudulle juurikaan annettavaa, mutta tänne voisi jopa olla. Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka tietävät kuka olen ja ennen kaikkea haluan viettää vapaa-aikaani tärkeimpien kanssa. Haluan myös, että Lili saa viettää aikaa läheistensä kanssa ja että hänestä kasvaa sosiaalinen ja itsevarma nuori. Täällä tiedän, miten voin siihen kannustaa, mutta pääkaupunkiseudulla koen vain jatkuvaa tarvetta suojella Liliä. Kaiken maailman terrori-iskut ja muut ovat pääasiallisesti siellä suuremmissa kaupungeissa ja haluan Lilin kasvavan ympäristössä, jollaisessa itsekin kasvoin. Talvella on lumenluontia, kesällä puusavottaa ja autopesua, keväisin ja syksyisin vaihdetaan autoon renkaat. Lili rakastaa ulkohommia, oikeastaan ihan sama minkälaisia! Kukkien kastelua, käpyjen keräilyä, eläinten ihmettelyä, nurmikonleikkuuta... Pääkaupunkiseudulla mennään puistoon. Aina.

Edelleenkään en tiedä, mitä työtä mahdollisesti tulen tekemään, mutta minulla on suunnitelmia työkokemuksen osalle. Kaikista ennakkoajatuksista poiketen olisin ehkä sittenkin kaikkein eniten kiinnostunut sellaisesta perinteisestä lakiasiaintoimistotyöstä. Vähän kaikkea ja kaikkea siltä väliltä. Se voisi olla juttuni!

Kesä on toiminut juuri kuten suunnittelin! Keväällä oli täysin valmis tekemään hetken jotain ihan muuta ja nyt kesän jälkeen olen täysin valmis takaisin koulun penkille. Raumalla on ollut niin kivaa, että takaisin Vantaalle meneminen jopa ahdistaa. Onneksi siellä on kuitenkin maailman parhaat opiskelukaverit, jotka muistuttavat itsestään kesälläkin ja tiedossa on niin kiireinen syksy, että tiedän kotikaipuun jäävän aika pian taka-alalle.

"Tana!"

Pihahommissa.

Niin loistokasta, että häikii!

Lilin ekat synttärit

Kuvan otti Roosa.

Äidin rakas murunen täytti tänään kokonaisen vuoden! Vuoden on neitonen elämäämme ilostuttanut päivä päivältä hurmaten vanhempiaan vaan lisää. Eilen korjattiin hoitopöytä (vihdoin) pois ja vaikka niin kovin nautin tämän neidin kasvusta ja kehityksestä, oli se silti aika haikeaa korjata kaikkia harsoja ja vauvatavaroita pois, kun ei tiedä tuleeko ne enää koskaan käyttöön.

Kuvan otti Roosa.

Kuvan otti Roosa.

Joka tapauksessa, vuosi. Aika on mennyt nopeasti, mutta en edes muista mitä elämä ilman Liliä oli. Lili on nyt alkanut jo kävelemään paljon, hän ruokailee hienosti, hän osoittelee, taputtaa, ihmettelee, leikkii, naureskelee ja vaikka mitä! Lahjaksi tuli vaikka mitä lelua ja ihania vaatteita. Juhliin tehtiin käytännössä kaikkia keksejä lukuunottamatta itse, joten viikonloppu oli aika leipomistäytteinen. Nyt on olo sen mukainen, että jotain on tullut tehtyä. Kun Lili menee nukkumaan, nostan kyllä jalat ylös ja koomaan hetken sohvalla.

Koska en ole luova, taiteellinen, enkä leipuri, päädyin kakun koristelun suhteen yksinkertaiseen,
jota ei ole vaikea mokata. Yksinkertainenhan on kaunista?

Pizzaa, nakkipiiloja, jauhelihapasteijoita, muffinseja, kakku ja marianne brownieseja.
Jälleen sain tuon ihanan Pentikin Aino-sarjan kahvipöytä-kattauksen käyttöön. 

Meillä oli selvästi kohteliaita vieraita, joille oli opetettu, että viimeistä ei saa ottaa.

Ihanat juhlat on takana, neiti on nyt (19.44) tasan yhden ja nyt mennään vielä hetkeksi leikkimään uusilla leluilla ennen nukkumaanmenoa. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

synttärikutsuja

Lili on jo niin iso tyttö, että kuukauden kuluttua me juhlimme jo Lilin 1-vuotissynttäreitä. Mihin ihmeeseen se aika menee!? Kun Lili syntyi ja kummisetäni tuli häntä katsomaan, totesi kummisetä, että onnea valitsemallenne tielle nyt kun olette sitten valinneet tämän elämän, jossa olette jumissa seuraavat 18 vuotta. Siihen perään hän totesi naureskellen, että kovin nopeasti se 18 vuotta on mennyt. Kyseisen kummisedän viimoinen lapsonen lensi juuri pesästä ja setä on puolisoineen jo muutamana vuonna viettänyt kunnon pätkän kesälomastaan moottoripyöräilemällä Euroopassa. 

Melkein itken jo verta, että enää 17 tämän mittaista vuotta ja pieni vauvani on jo täysi-ikäinen! Nyt pitää nukkua vauva kainalossa, viettää kaikki ylimääräinen aika Lilin kanssa ja omistaa joka päivä ainakin tovi vain neitoselle. Kohta Lili ei enää halua äidin viereen nukkumaan, ei halua hengailla kanssani ja viettää mielummin iltansa kavereidensa kanssa kun minun kanssani. 

Tämä vauvani kasvaa-kriisi on pahempi kun mikään ikäkriisi mitä olen käynyt läpi.

Saatiin vihdoin tehtyä kutsut Lilin 1-vuotissynttäreille.

Oli ihan mielenkiintoista etsiä sopivaa lorua Lilin synttärikutsuihin. Oli kyllä internetti täynnä toinen toistaan kamalampia lurituksia. Esimerkiksi tämä:

"Synnyin vuosi sitten

-kauan kauan sitten!

Maitohetkiä satamäärin,

aina meni jotain väärin,

kaiken nurinkurin käänsin

ja itkuakin väänsin.

Mutt' tuskin nuhteita mä sain

vaan suukkoja kilottain.

hassut temput, hullut temput

monenlaiset kenkuttelut

toistuu päivittäin

ja hyväilyt ja hellittelyt,

koko suvun lellittelyt

kun huusin äkeissäin.

Isi, äiti yötä monta

valvoi vallan unetonta:

hammaskivut, vatsanpurut,

- oi monet huolet, surut!

Vaan kävelen ja kompastelen

hieman horjun, huojahtelen

sanojakin tavoittelen

ja pian keron sen:

en enää vauva ole, EN!"

On varmasti jollain ollut aivan mahdottoman ihania vauvamuistoja.

Joka tapauksessa meidän kutsuissa on seuraava runo:

"En tiedä mitään niin ihanaa, 

kuin oman yksivuotiaan.

On kaikki suurta ja mahtavaa,

kun maailmaa hän valloittaa.

Vihersilmä, punatukka,

iskän äidin oma kukka."

Pakollinen vuosikatsaus

Vuosi on kulunut ja jälleen on se päivä vuodesta, kun ikääni kuvaava numero kasvaa yhdellä. Nyt on takana neljännesvuosisata. Niin paljon on asiat vuodessa muuttuneet, että oikein itseäkin pelottaa!

Viime vuonna olin onneni kukkuloilla! Isäntä sai vakituisen työpaikan ja asuntokauppa oli juuri varmistunut. Meistä oli tulossa asunnon omistajia! Opinnot olivat ihan loppusuoralla ja työelämä odotti. Meillä tulisi olemaan oma asunto ja aivan tavallinen arki oli alkamassa.

Vuoden aikana Isäntä sai enemmän koulutustaan vastaavaa työtä insinöörinä Vantaalta. Isännän työpaikan perässä mentäisiin ja asunto on myytävä. Nyt ollaan reilu 4 kuukautta asuttu arkisin eri osoitteissa, sillä hiljaiset asuntomarkkinat heijastuvat elämäämme myymättömänä asuntona. Kevään pänttäyksistä huolimatta en päässyt opiskelemaan unelma-ammattiani ja tulevaisuuden töistä ei minun osaltani ole mitään tietoa.

Muutosten vuodella on meille myös lahjansa, kun pieni ihminen potkii masussa muistuttaen ihanasta syksystä ja hetken kuluttua saapuvasta totaalisesta elämänmuutoksesta. Olisi toki ollut ihanaa, jos Isäntä olisi enemmän päässyt valmistautumaan tulevaan elämänmuutokseen raskausaikana arkisissa tilanteissa, mutta kaikkea haluamaansa ei vain voi saada. Vaikka arki on välillä melko raskasta kaikessa yksinäisyydessään, en voisi silti olla onnellisempi. Minulla on ihana mies, ihanan huomaavainen masukaveri, helppo raskaus, ihanat läheiset ja vaikka olen ollut paljon kotona yksin, minulla on silti ympärillä ihania ihmisiä, joiden ansiosta en koe olevani yksinäinen. Lisäksi sillä ihanalla miehellä on työ, jonne hän menee mielellään ja jossa hän viihtyy.

Arjen välimatka luo omat vaikeutensa ja haasteensa parisuhteeseen, mutta on sillä myös hyvät puolensa. Vaikka välillä ero toisesta heijastuu elämäämme asioiden selvittämättömyytenä, epätietoisuutena ja yksinäisyyden tunteena, ei se silti ole itsestään selvyys, että kaikki nämä tuntemukset puuttuisivat elämästämme jos viettäisimme yhteistä arkea. Lisäksi toisen poissaolo aiheuttaa ikävää, jonka ansiosta sen toisen läsnäoloa osaa oikeasti enemmän arvostaa.

Seuraava vuosi tuo mukanaan varmasti vielä enemmän muutosta. Edessä on meille molemmille täysin tuntematon vauvavuosi ja lapsiperhe-elämä. Näin itsekin syksyn lapsena ja syksyä rakastavana ihmisenä en voisi olla onnellisempi, että ihana tulokkaamme on ajoittanut saapumisensa myös syksyyn. Myös meidän lastamme on vastaanottamassa syysmyrskyt, ruska ja ihana luonnon värikirjo, pimenevät yöt, kynttilät ja vuoden kaunein vuodenaika.

Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavalla vuodella on meidän osalta suunnitelmissa. Äitini sanoin, asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa.