Muutoksiako vaiko not

Jos eilen oli ihan tavallinen, tänään on tavallaan hieman poikkeava päivä. Eilen oli meinaan viiminen päivä vanhempainvapaata ja tänään olen virallisesti hoitovapaalla. Ihan samalta tuntuu kuin ennen, mutta toisaalta tuntuu ihan käsittämättömältä, että ellen jäisi hoitovapaalle, Lili menisi jo hoitoon!

Ajattelin itseni aina aiemmin urakeskeiseksi, enkä lainkaan kotiäidiksi, mutta tässä äitiyden myötä olen löytänyt itsestäni myös tältä saralta ihan uuden Amen. Kotona on kivaa ja päivät Lilin kanssa ovat ihania! Voidaan touhuta vaikka mitä ja mennä vaikka minne. Jonkun mielestä vauvan syntymän jälkeen ei voi olla enää spontaani, mutta minusta tuntuu että olen jopa spontaanimpi kuin ennen. Ehkä siksi, koska on aikaa ja Lilin kanssa on mahdollista reissata, lähteä, tavata ihmisiä ja tehdä mitä erilaisempia juttuja.

Tässä samalla päivittelyllä voisin tuoda esille yhden pari viikkoa sitten käydyn keskustelun yhden (äiti)kaverin kanssa. Hän odotti kovasti tapaamista kaverinsa kanssa, joka oli juuri synnyttänyt. Hän odotti että pääsee päivittelemään äitiyden tuomista muutoksista ja elämän suuresta muutoksesta. Tajusin, että jollain todella kummallisella tavalla, niin tyhmältä kun se kuulostaakin, en koe Lilin syntymän juurikaan muuttaneen elämääni. Onhan niitä muutoksia nyt todellisuudessa tullut ihan tajuttomasti, mutta ne muutokset ovat tulleet tavallaan niin pikku hiljaa, että en jotenkaan osaa ajatella mitään yhtäkkistä suurta muutosta tapahtuneen.

Toki tämä voi riippua lapsestakin ja varmasti monen haastavamman lapsen kanssa muutoksia tulee enemmän ja äkimmin. Meidän viikonloppumme vietetään pitkälti samoin ja samalla porukalla kun ennen Liliä. Vietämme illat kotosalla ihan yhtäläin kun ennen Liliä. Teemme samanlaisia reissuja, jopa enemmän ja monipuolisempia, kuin ennen Liliä. Toki päivien suunnittelu on hieman erilaista kuin ennen, mutta jotenkin pienen lapsen kanssa matkustaminenkin on kiireettömämpää kuin ennen lasta ja voi että kuinka ihanan rauhallista on vaikka automatkalla istua paikallaan olevassa autossa sateella imettämässä. Niin kiireetöntä. Myös ylimääräiset huoltoasema-pysähdykset Lilin autoon turhautumisen vuoksi on mielestäni jopa ihania "pakollisia" taukoja matkantekoon.

Omalta osaltaa tähän vaikuttaa varmasti paljon ennakko-odotukset ja -ajatukset. Muistan katsoneeni Erilaiset Äidit -ohjelmaa (tai jotain vastaavaa), jossa hedelmöityshoitojen kautta raskauden alkuun saanut äiti totesi turhautuneena lapsen syntymän jälkeen, että miten hän oli vielä raskausaikana niin naiivi, että kuvitteli heidän elämänsä jatkuvan samanlaisena kuin ennen ja lapsen sopeutuvan heidän elämäänsä. Tämä on jotenkin painunut mieleeni ja oman osuutensa asiaan on tuoneet lukuisien toteamukset lapsen tulon suurista muutoksista ja monen (jopa itseni) ajatukset ja näkemykset lapsiperhearjesta: huutavista lapsista, ruokailuista huolehtimisista, bussimatkahuudoista ja muista yhtä ihanista asioista. Siinä vielä ennen synnytystä viimehetken epäröintien ja voiko tätä vielä peruuttaa -ajatusten lomassa olin varautunut niin pahimpaan. Ajattelin, että vauva vain huutaa mahdollisesti koliikkiaan, mihinkään ei päästä enää lähtemään, ruokaa ei ehdi valmistaa ja mitä näitä muita perusjuttuja nyt on. Varmasti iän myötä tulee enemmän menoa ja melskettä, mutta uskon, että ihan yhtäläin niihin muutoksiin tottuu ja ihan samalla tavalla pikku hiljaa ne tulevat, kun tähän asti tulleet muutokset. Koska asia on ihan juuri niin miltä se vaikka kauppajonossa huutavan lapsen äidin kohdalla se näyttää: se lapsen huuto todennäköisesti häiritsee sitä kyseistä äitiä kaikkein vähiten.

Kun Lili syntyi, hän vaan nukkua möllötti siinä muiden lomassa omassa unipesässään, jonka hänelle olin tehnyt. Vieraita tuli ja meni ja kun kaikki kauppareissut ja muut meni niin kivuttomasti, lähdettiin asuntoja katsomaan Helsinkiin vain 10 päivää Lilin syntymän jälkeen. Meillä kävi omista ennakkoajatuksista huolimatta niin, että se lapsi tuli ja sopeutui meidän elämään. Kun alusta asti lähdettiin liikkeelle, ei missään vaiheessa tullut hetkeä, että olisi jääty kotiin junnaamaan paikalleen.

Se pieni "möllöttäjä" kolmen päivän ikäisenä juuri kotiutuneena. <3

Tässä tämä "uranainen" istuu kotisohvalla näpyttelemässä nykyään lapsiperhearjesta kertovaa blogiaan Lilin nukkuessa päiväunia pinnasängyssään. Ura on jossain teillä tietämättömillä ja hoitovapaa alkoi ilman pienintäkään käsitystä millon se loppuu. Ja ennen kaikkea nautin tästä hetkestä, kotona olosta Lilin kanssa ja tästä sadepäivästä, joka pitää meidät sisällä. Onkohan ne suurimmat muutokset minun elämässäni tapahtuneet minussa itsessäni?

Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia. Miten sinä olet kokenut lapsen/lasten tulon elämässäsi? Onko lapsi muuttanut koko elämäsi yhtäkkiä päälaelleen vai onko kaikki tapahtunut jotenkin huomaamatta ja pikkuhiljaa, kuin itsestään?

Asuntohommia vol 2

Saanen ilmoittaa, että asunto on löytynyt. Asunto sijaitsee Vantaalla Myyrmäessä, siinä on kolme huonetta, keittiö ja sauna ja se on Isännän mukaan meille passeli. Itsehän en ole kyseistä asuntoa nähnyt. Voitte kuvitella miltä tuntuu muuttaa asuntoon, mitä ei ole koskaan itse nähnyt. Kova on luotto Isäntään nyt tässä.

Muutto tulee tapahtumaan kuun vaihteessa. Virallisesti uusi asunto vapautuu 1.11 ja meidän asunnon pitäisi olla tyhjä 1.11, joten jottei asiat taas liian helposti sujuisi, jonkinlaista sumplimista tämä muuttohomma vaatii. Pääasia kuitenkin on, että se asunto on nyt tiedossa ja pitäisi olla ihan kivakin vielä. 

Suurin osa pakkaamisesta tulisi tapahtua tänä viikonloppuna, sillä muuten meinaa hieman aika loppua kesken. Isäntä on arkisin paljon poissa, minulla toinen käsi kiinni vauvassa ja ensi viikonloppuna meillä on ristiäiset. Vieraat ovat arkisin kovasti tervetulleita, etenkin ne, jotka haluavat tulla kanniskelemaan vauvaa muuttolaatikoiden keskelle. Pakkaamista toki jouduttaisi vielä, ellei 2/3 muuttolaatikoista olisi Raumalla. 

Jotenkin hassua, kun aina ennen olen ollut muutosta itse todella innoissani. Nyt pakkaaminen ja koko muutto ajatuksena tuntuu niin pakkopullalta, ettei se pakkaaminen tosiaan yhtään kiinnosta. Ei auta kun ottaa se suorittamisasenne ja koittaa hoitaa tämäkin homma kunnialla loppuun. 

Blah.

Kauppapäivä

Nyt sen uskaltaa julkaista. Meidän asunto on myyty. Tänään tehtiin kauppakirjat ja meidän on muutettava pois 1.11 mennessä.

Ajattelin että olo olisi huojentunut, mutta olo on ihan kummallinen. Tämä on ollut niin kiva asunto ja kiva paikka asua, että ajatus muutosta on jotenkin todella ikävä. Ollaan vähän katseltu asuntoja pääkaupunkiseudulla, mutta sopivaa ei ole löytynyt. Vuokrat on ihan pikkasen suurempia kun täällä Turun seudulla ja vaikka vuokra olisi korkea, asunto saattaa olla ihan järkyttävä läävä. Alueista ei tiedetä oikeastaan mitään, joten mihin ikinä muutetaankaan kaikki tulee olemaan uutta ja ihmeellistä.

Nyt kun kauppakirjat on tehty, uskaltaa alkaa jo vähän pakkailemaan sellaisia tavaroita, joita tässä kuukauden sisään ei ehkä tarvitse. Muutto ja pakkaaminen pienen vauvan kanssa tulee kyllä olemaan omanlaisensa kokemus. Tästä eteenpäin tämä asunto tuskin tulee olemaan kovinkaan vieraskoreassa kunnossa, kaikki kun pakkaa nyt jo jäämään leviäksi kun aina kesken jotain vauvalle tulee nälkä.

Vaikka olo on haikea tämän asunnon osalta, on fiilis kuitenkin huojentunut ja onnellinen. Nyt vihdoin ollaan askel lähempänä yhteisen katon alla asumista ja sitä ihan oikeaa perhe-elämää. Turkuun jää kuitenkin paljon ihania ihmisiä ja kavereita ja niitä tulee kyllä kova ikävä. Onneksi sieltä pääkaupunkiseudulta pääsee Turkuun suhteellisen helposti.

Pakollinen vuosikatsaus

Vuosi on kulunut ja jälleen on se päivä vuodesta, kun ikääni kuvaava numero kasvaa yhdellä. Nyt on takana neljännesvuosisata. Niin paljon on asiat vuodessa muuttuneet, että oikein itseäkin pelottaa!

Viime vuonna olin onneni kukkuloilla! Isäntä sai vakituisen työpaikan ja asuntokauppa oli juuri varmistunut. Meistä oli tulossa asunnon omistajia! Opinnot olivat ihan loppusuoralla ja työelämä odotti. Meillä tulisi olemaan oma asunto ja aivan tavallinen arki oli alkamassa.

Vuoden aikana Isäntä sai enemmän koulutustaan vastaavaa työtä insinöörinä Vantaalta. Isännän työpaikan perässä mentäisiin ja asunto on myytävä. Nyt ollaan reilu 4 kuukautta asuttu arkisin eri osoitteissa, sillä hiljaiset asuntomarkkinat heijastuvat elämäämme myymättömänä asuntona. Kevään pänttäyksistä huolimatta en päässyt opiskelemaan unelma-ammattiani ja tulevaisuuden töistä ei minun osaltani ole mitään tietoa.

Muutosten vuodella on meille myös lahjansa, kun pieni ihminen potkii masussa muistuttaen ihanasta syksystä ja hetken kuluttua saapuvasta totaalisesta elämänmuutoksesta. Olisi toki ollut ihanaa, jos Isäntä olisi enemmän päässyt valmistautumaan tulevaan elämänmuutokseen raskausaikana arkisissa tilanteissa, mutta kaikkea haluamaansa ei vain voi saada. Vaikka arki on välillä melko raskasta kaikessa yksinäisyydessään, en voisi silti olla onnellisempi. Minulla on ihana mies, ihanan huomaavainen masukaveri, helppo raskaus, ihanat läheiset ja vaikka olen ollut paljon kotona yksin, minulla on silti ympärillä ihania ihmisiä, joiden ansiosta en koe olevani yksinäinen. Lisäksi sillä ihanalla miehellä on työ, jonne hän menee mielellään ja jossa hän viihtyy.

Arjen välimatka luo omat vaikeutensa ja haasteensa parisuhteeseen, mutta on sillä myös hyvät puolensa. Vaikka välillä ero toisesta heijastuu elämäämme asioiden selvittämättömyytenä, epätietoisuutena ja yksinäisyyden tunteena, ei se silti ole itsestään selvyys, että kaikki nämä tuntemukset puuttuisivat elämästämme jos viettäisimme yhteistä arkea. Lisäksi toisen poissaolo aiheuttaa ikävää, jonka ansiosta sen toisen läsnäoloa osaa oikeasti enemmän arvostaa.

Seuraava vuosi tuo mukanaan varmasti vielä enemmän muutosta. Edessä on meille molemmille täysin tuntematon vauvavuosi ja lapsiperhe-elämä. Näin itsekin syksyn lapsena ja syksyä rakastavana ihmisenä en voisi olla onnellisempi, että ihana tulokkaamme on ajoittanut saapumisensa myös syksyyn. Myös meidän lastamme on vastaanottamassa syysmyrskyt, ruska ja ihana luonnon värikirjo, pimenevät yöt, kynttilät ja vuoden kaunein vuodenaika.

Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavalla vuodella on meidän osalta suunnitelmissa. Äitini sanoin, asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa.