Muutoksiako vaiko not

Jos eilen oli ihan tavallinen, tänään on tavallaan hieman poikkeava päivä. Eilen oli meinaan viiminen päivä vanhempainvapaata ja tänään olen virallisesti hoitovapaalla. Ihan samalta tuntuu kuin ennen, mutta toisaalta tuntuu ihan käsittämättömältä, että ellen jäisi hoitovapaalle, Lili menisi jo hoitoon!

Ajattelin itseni aina aiemmin urakeskeiseksi, enkä lainkaan kotiäidiksi, mutta tässä äitiyden myötä olen löytänyt itsestäni myös tältä saralta ihan uuden Amen. Kotona on kivaa ja päivät Lilin kanssa ovat ihania! Voidaan touhuta vaikka mitä ja mennä vaikka minne. Jonkun mielestä vauvan syntymän jälkeen ei voi olla enää spontaani, mutta minusta tuntuu että olen jopa spontaanimpi kuin ennen. Ehkä siksi, koska on aikaa ja Lilin kanssa on mahdollista reissata, lähteä, tavata ihmisiä ja tehdä mitä erilaisempia juttuja.

Tässä samalla päivittelyllä voisin tuoda esille yhden pari viikkoa sitten käydyn keskustelun yhden (äiti)kaverin kanssa. Hän odotti kovasti tapaamista kaverinsa kanssa, joka oli juuri synnyttänyt. Hän odotti että pääsee päivittelemään äitiyden tuomista muutoksista ja elämän suuresta muutoksesta. Tajusin, että jollain todella kummallisella tavalla, niin tyhmältä kun se kuulostaakin, en koe Lilin syntymän juurikaan muuttaneen elämääni. Onhan niitä muutoksia nyt todellisuudessa tullut ihan tajuttomasti, mutta ne muutokset ovat tulleet tavallaan niin pikku hiljaa, että en jotenkaan osaa ajatella mitään yhtäkkistä suurta muutosta tapahtuneen.

Toki tämä voi riippua lapsestakin ja varmasti monen haastavamman lapsen kanssa muutoksia tulee enemmän ja äkimmin. Meidän viikonloppumme vietetään pitkälti samoin ja samalla porukalla kun ennen Liliä. Vietämme illat kotosalla ihan yhtäläin kun ennen Liliä. Teemme samanlaisia reissuja, jopa enemmän ja monipuolisempia, kuin ennen Liliä. Toki päivien suunnittelu on hieman erilaista kuin ennen, mutta jotenkin pienen lapsen kanssa matkustaminenkin on kiireettömämpää kuin ennen lasta ja voi että kuinka ihanan rauhallista on vaikka automatkalla istua paikallaan olevassa autossa sateella imettämässä. Niin kiireetöntä. Myös ylimääräiset huoltoasema-pysähdykset Lilin autoon turhautumisen vuoksi on mielestäni jopa ihania "pakollisia" taukoja matkantekoon.

Omalta osaltaa tähän vaikuttaa varmasti paljon ennakko-odotukset ja -ajatukset. Muistan katsoneeni Erilaiset Äidit -ohjelmaa (tai jotain vastaavaa), jossa hedelmöityshoitojen kautta raskauden alkuun saanut äiti totesi turhautuneena lapsen syntymän jälkeen, että miten hän oli vielä raskausaikana niin naiivi, että kuvitteli heidän elämänsä jatkuvan samanlaisena kuin ennen ja lapsen sopeutuvan heidän elämäänsä. Tämä on jotenkin painunut mieleeni ja oman osuutensa asiaan on tuoneet lukuisien toteamukset lapsen tulon suurista muutoksista ja monen (jopa itseni) ajatukset ja näkemykset lapsiperhearjesta: huutavista lapsista, ruokailuista huolehtimisista, bussimatkahuudoista ja muista yhtä ihanista asioista. Siinä vielä ennen synnytystä viimehetken epäröintien ja voiko tätä vielä peruuttaa -ajatusten lomassa olin varautunut niin pahimpaan. Ajattelin, että vauva vain huutaa mahdollisesti koliikkiaan, mihinkään ei päästä enää lähtemään, ruokaa ei ehdi valmistaa ja mitä näitä muita perusjuttuja nyt on. Varmasti iän myötä tulee enemmän menoa ja melskettä, mutta uskon, että ihan yhtäläin niihin muutoksiin tottuu ja ihan samalla tavalla pikku hiljaa ne tulevat, kun tähän asti tulleet muutokset. Koska asia on ihan juuri niin miltä se vaikka kauppajonossa huutavan lapsen äidin kohdalla se näyttää: se lapsen huuto todennäköisesti häiritsee sitä kyseistä äitiä kaikkein vähiten.

Kun Lili syntyi, hän vaan nukkua möllötti siinä muiden lomassa omassa unipesässään, jonka hänelle olin tehnyt. Vieraita tuli ja meni ja kun kaikki kauppareissut ja muut meni niin kivuttomasti, lähdettiin asuntoja katsomaan Helsinkiin vain 10 päivää Lilin syntymän jälkeen. Meillä kävi omista ennakkoajatuksista huolimatta niin, että se lapsi tuli ja sopeutui meidän elämään. Kun alusta asti lähdettiin liikkeelle, ei missään vaiheessa tullut hetkeä, että olisi jääty kotiin junnaamaan paikalleen.

Se pieni "möllöttäjä" kolmen päivän ikäisenä juuri kotiutuneena. <3

Tässä tämä "uranainen" istuu kotisohvalla näpyttelemässä nykyään lapsiperhearjesta kertovaa blogiaan Lilin nukkuessa päiväunia pinnasängyssään. Ura on jossain teillä tietämättömillä ja hoitovapaa alkoi ilman pienintäkään käsitystä millon se loppuu. Ja ennen kaikkea nautin tästä hetkestä, kotona olosta Lilin kanssa ja tästä sadepäivästä, joka pitää meidät sisällä. Onkohan ne suurimmat muutokset minun elämässäni tapahtuneet minussa itsessäni?

Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia. Miten sinä olet kokenut lapsen/lasten tulon elämässäsi? Onko lapsi muuttanut koko elämäsi yhtäkkiä päälaelleen vai onko kaikki tapahtunut jotenkin huomaamatta ja pikkuhiljaa, kuin itsestään?