Vuosikatsaus 2019

Muutoksien vuosi, etten sanoisi. Viimeisen vuoden aikana on ehkä tapahtunut enemmän, kuin yhdenkään toisen vuoden aikana. Ikinä.

Vuosi sitten syksyllä jatkui koulu. Nyt siitä tuntuu olevan jo uskomattoman pitkä aika. Näihin aikoihin tein varmaan viimeisen oikeusnotaarin tutkintoon kuuluvan tentin. Olin vakuutusyhtiössä töissä opintojen ohella, tein oikeustieteen maisterin tutkintoon kuuluvia kursseja ja aloitin perhe- ja jäämistöoikeuden graduprojektissa. Seurailin sivusilmällä mahdollisia Raumalla vapautuvia työpaikkoja, enemmän ja vähemmän tosissani. Lokakuussa silmiini osui ehkä paras mahdollinen työpaikka, nimenomaan perhe- ja jäämistöoikeuden oikeudenalalla. Hain paikkaa, kävin haastattelussa ja soveltuvuuskokeessa, ja lokakuun viimeisenä päivänä sain tietää, että sain paikan. Vantaan asunto irtisanottiin samana päivänä ja asunnon etsiminen Raumalta alkoi.

Marraskuu oli aika hektistä. Olin arkipäivät Lilyn kanssa kaksin, kävin töissä, tein projektiseminaarityötä ja kotona pakkasin tavaroita muuttoa varten. Viikonloppuisin vietiin muuttokuorma Raumalle ja taas maanantaisin jäin Lilyn kanssa kaksin. Otin oikeusnotaarin paperit ulos ja joulukuun alussa heti muuttoviikonloppua seuraavana maanantaina alkoi uusi työ Raumalla. Joulukuu meni pitkälti uuden työn opiskelussa ja joitain pakollisia koulujuttuja tehdessä. Joulun lähestyessä voimat oli ihan loppu. Onneksi olimme varanneet jouluksi 10 päivän etelänmatkan jo hyvissä ajoin keväällä, joten hetken erkaantuminen arjesta, koulusta ja uudesta työstä oli välttämätöntä. Ja loma todellakin oli siinä vaiheessa paikallaan.

Vuoden alussa tein heti uuden työn ohella päiväreissuja Helsinkiin opintojen vuoksi. Viikonloput tein aamusta aamuyöhön gradua. helmikuun puolessa välissä palautin gradun ja valmistuin oikeustieteen maisteriksi 12.3.2019. Valmistuin tiedekunnasta siis alle kolmessa vuodessa. Edelleen tuntuu oudolta istua illalla kotona ja katsoa telkkaria, sillä on jäänyt hieman päälle syyllinen olo siitä, että jotain parempaakin tekemistä voisi olla. Valmistumisesta tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikka eihän siitä ole kuin vajaat puoli vuotta. Onneksi tällä alalla ei koskaan ole valmis ja oppimista kyllä riittää.

Vastikään ostin rivitalonpätkän ja muutin Lilyn kanssa sinne.  Lily oli tietysti innoissaan uudesta kodista ja hän on alusta asti sisäistänyt hyvin, että hänellä on nyt kaksi kotia. En tiedä minkälaista tunnetta tästä elämänmuutoksesta odotin, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Arki on täysin samanlaista, Lily ei ole ihmetellyt oikeastaan mitään ja olemme edelleen Isännän kanssa paljon yhteyksissä. Mikään tosiaan ei tunnu muuttuneen ja se on tässä koko muutoksessa ehkä kaikkein lohdullisin asia. Sellaista tunnetta salaisesti toivoin ja siltä se toistaiseksi on tuntunutkin.

Aamulla kun vein Lilyä päiväkotiin, kerroin, että minulla on tänään syntymäpäivä.
Lily: "Ai ihan tällä päivälläkö?"
Äiti: "Ihan tänään kyllä."
L: "Minä... Minä haluaisin ostaa sinulle sellaisen syntymäpäivälahjan!"
Ä: "Ai jaa! Millasen lahjan haluaisit ostaa?"
L: "No sellasen... Sellasen ihan ikioman lelun sinulle."
Ä: "Millasen lelun sä sitten ostaisit?"
L: "No vaikka sellasen karjuvan."
Hetken hiljaisuus.
Ä: "Tiedätkö, kiva ajatus, mutta en minä tarvitse syntymäpäivälahjaa. Olen jo saanut parhaan syntymäpäivälahjan ikinä, eikä mikään lahja voi ikinä olla parempi."
L: "Ai minkä?"
Ä: "Sinut!"
Hetken hiljaisuus.
L: "Voi äiti. Olipa ihanasti sanottu."

Näihin ajatuksiin ja näihin tunnelmiin. Minulla on parasta, mitä ikinä toivoa saattaa. ♥

Vuosikatsaus 2018

Tulin tiistaina kotiin seitsemän jälkeen, kun töiden jälkeen olin vielä luennolla. Heti, kun pääsin ovesta sisään, iloinen pikkuihminen juoksi vastaan. "Äiti, äiti! Me tehtiin sulle synttälikoltti! Mutta shhhhh... se on salaisuus." Isäntä ilmaisi sohvalta, että "ei sitä saanut kertoa!" Lily kääntyi katsomaan Isäntää hieman tuimasti, kääntyi takaisin minuun ja julisti: "Äiti, iskä lainasi sinun laatikkoasi."


Mikäs muu kyseessä olisi voinut olla, kun äidin ylähyllylle jemmattu askartelulaatikko. Kortti oli hieno. Siihen oli hienosti piirretty koko perhe ja nurkkaan oli piirretty vielä ötökkäkin. Kortin sisällä oli vielä ("Tatos tätä! Minä näytän!") hieno väritetty kuva, kuulemma äidistä.

"Tatos tätä!"

Joka vuosi näihin aikoihin on ollut vuosikatsauksen aika. Mitäs kuluneen vuoden aikana on tapahtunut?

Viimevuoden vuosikatsauksessa tulin siihen tulokseen, että kotiseutu vetää puoleensa. Edelleenkin sama asia pätee, entistä vahvemmin vain. Olen lopen kyllästynyt tähän betonihelvettiin, jossa "kauniit maisemat" on luotu seinämaalauksin tylsän betonimassan keskelle juna-asemille ja talojen seiniin.

Viime syksy oli ehkä rankin ikinä. Kun kesä oli ollut täysin aikataulutettuja 7-15 työvuoroja, koulun jatkuminen, jatkuva paine ja stressi aiheutti muun muassa unettomuutta. Välillä makasin vierashuoneen sohvalla keskellä yötä hirmu väsyneenä tuijotellen kattoon pää täynnä ajatuksia ja mietin, kauanko ihminen kestää ilman unta. Kun tilanne taas tasoittui, se todellakin helpotti ilman mitään sen suurempia ratkaisuja. Sen syksyn aikana sain kaikesta huolimatta tehtyä ihan tuhottoman paljon opintoja, joten olen todellakin parhaimmillani paineen alla. Ja vaikka se oli välillä todella raskasta, jollain ehkä sairaalla tavalla nautin siitä kun ajatukset juoksevat täysillä ja jatkuvasti täytyy tehdä mielessään organisointia ja priorisointia. Siitä, kun työtä on niin paljon, että se ei lopu koskaan kesken. Tiesin sen jo aiemmin, mutta viime syksy todellakin osoitti, että paineen alla työskentely on minun juttuni.

Vuosi oli kyllä kaikin puolin tehokas. Keväällä aloitin työt vakuutusalalla ja olen kyllä tykännyt. Olen tässä ohella tehnyt välillä kaveripalveluksia tutuille ja puolitutuille erilaisten kirjelmien muodossa, ja täytyy kyllä sanoa että kyllä se toisten auttaminen on pidemmän päälle ihan hemmetin palkitsevaa. Vaikka aina olen ajatellut, että asianajajan hommat on nounou, niin alkaa kyllä tuntumaan siltä, että ehkä sellaistakin voisi tulevaisuudelleen harkita. Olen kuitenkin suhteellisen tunnettu siitä, kuinka nopeasti käännän kelkkani erilaisten periaatteiden suhteen, joten miksi en tämänkin.

Jos jotain, tämä vuosi on ollut ennen kaikkea itsetuntemuksen voittovuosi. Vuoden vaihteessa tutustuin psykologiystäväni avustuksella enneagrammeihin. Se on vähän niinkuin itsetuntemuksen työkalu, jota voi käyttää tunnistamaan itsessään erilaisia piirteitä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin ja kehittää itseään, etenkin niiden negatiivisten osalta. Se aloitti kiinnostuksen minua itseäni kohtaan ja olen tässä vuoden aikana oppinut tuntemaan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Olen alkanut tunnistaa itsessäni piirteitä, joiden kuvittelin aina olevan päinvastaisia ja olen oppinut tunnistamaan erilaisia reagointitapoja ja miettimään, miksi koen jotkut asiat siten kun ne koen. Kuulostaa ehkä höpöhöpöltä, mutta se on ihan tajuttoman kehittävää. Muiden on kuulemma helppo olla itsensä tuntevan ihmisen seurassa. Joten teen tässä palvelusta teille kaikille!

Viimeisimpänä ja tärkeimpänä, Lily. Hän on ihan supertyyppi. Pientä uhmaa on ollut, mutta se alkaa ehkä vähän jo olemaan parempaan päin. Tempperamenttia ja päättäväisyyttä kyllä löytyy, enkä voi kyllä ihmetellä mistä sitä on tullut. Hän on herkkä ja helppo lapsi. Hän rakastaa ihmisiä ja hän on suorastaan liekeissä aina, kun näkee tuttuja ja sukulaisia. Mitä enemmän ihmisiä ja suuremmat juhlat, sitä parempi. Hän puhuu hyvin ja piirtää jo hienoja pääjalkaisia. Hän rakastaa eläimiä, dinosauruksia ja hirviöitä. Vähän pelottava on aina hyvä. Itseänikin kiehtoi lapsena kaikki kauhutarinat, kummitukset ja vampyyrit, joten ymmärrän lastani tässä asiassa kyllä täysin.

Lily on hirmu fiksu. Hänen kanssaan voi neuvotella käytännössä ihan mistä vaan ja hänellä on uskomaton taito keskittyä. Kun hän uppoutuu touhuihinsa, hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Hän rakastaa iltasatuja ja kykenee seuraamaan jo aika vaikeitakin kirjoja. Ostin meille kesällä suoliston bakteeristosta kertovan Probus ja suoliston suuri taistelu -kirjan. Ostin kirjan ehkä enemmän itselleni, sillä työhistoriani tuotekehitystyössä koski tätä aihetta ja arvelin sen olevan Lilylle vielä vähän liian vaikea. Hän kuitenkin piti kirjasta ihan hirveästi ja jonkinlaista vatsatautia sairastaessaan hän oli mummilleen julistanut, että kun hänen vatsansa on täynnä niitä pahoja bakteereita ja maitohappopillerin ottaessaan hän tietää, että hän syö nyt niitä hyviä bakteereita.

Seuraavaksi ajateltiin alkaa opettelemaan fysiikan lakeja.

Vuosikatsaus 2017

Joka vuosi olen syntymäpäiväni aikoihin tehnyt vuosikatsauksen ja blogihiljaisuudesta huolimatta en meinannut sitä skipata tänäkään vuonna. Onhan tässä aiheita vaikka kuinka paljon!

Tänä vuonna oli hieman erilainen syntymäpäivä. Syntymäpäivää edeltävä yö meni Lilin oksennellessa, joten syntymäpäivä tuli vietetty väsymyskoomassa pelkän kahvin voimalla töissä ja ilta sinnitelty lähes väkisin ennen nukkumaanmenoa. Pikkuneidillä oli ensimmäinen mahatauti ikinä. Olo oli hirveä koko päivän ja flashbackina mieleen tulivat ne railakkaat illat ja ennen kaikkea kaameat dagenefterit, joita podin siinä 18-vuotiaana ja hieman jälkeen. Sillon kun huvi meni ennen töitä ja töitä tuli tehtyä lähinnä koulussa. Oi niitä oloja, kun baarityöporukan henksuillan jälkeen piti mennä kirjoittamaan biologian abikurssin koetta. Muistan kirjoittaneeni liibalaabaa viruksista (joista tiedän tänäpäivänä paljon enemmän, btw) kolapullon levinneen koepaperille ja kaverin pelästyessä nähdessään kasvoni. Sen kokeen palautustilaisuuden jälkeen opettaja oli huolissaan, että eihän minulla vaan ole biologiaa valittu reaalin pakolliseksi. Ei onneksi ollut. Nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat iän lisääntyessä mielen nuorentuvan. En koskaan ole muistanut sen koepäivän tapahtumia tarkemmin, kun melkein kymmenen vuotta myöhemmin valvottuani yön oksentavan kaksivuotiaan kanssa.

Onneksi tämä vuoden kohokohta ei kuvasta koko vuotta, päinvastoin. Unen laatu on parantunut huomattavasti ja pikkuneidin kasvun myötä elämä helpottuu jatkuvasti. Se kehitys, mitä Lilillä on vuoteen mahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Vuosi sitten tähän aikaan pikkuneiti otti ensimmäisiä askeleita ja nyt hän muun muassa juoksee, pyöräilee potkupyörällä, pyytää itse syliin, kertoo mitä haluaa syödä (yleensä jugurttia tai muroja), poimii itse puskasta marjoja, kertoo jos sattuu, minne sattuu ja osaa myös hieman kertoa, mikä mieltä painaa. Vauva-aikaa on kyllä kaikkea muuta kuin ikävä!

Myös tilannetaju on uskomattoman mainio! Eilen Lili haki leikkimökistä liitutaululta liidun, jolla piirsi pihalaattoihin. Isäntä istui leikkimökissä ja kielsi ja käski viedä liidun takaisin leikkimökkiin. Hetken ignoorattuaan Isäntää täysin, Lili käveli leikkimökin ovelle unohtaen varmaan ilonpilaaja-isän istuskelevan siellä leikkimökissä. Kun käsky taas kävi, neiti täysin ilmeettömästi totesi "moi moi" ja löi oven kiinni Isännän nenän edestä. Jos jotain, niin neidillä on valikoiva kuulo. Hän kuulee juuri sen, mitä haluaa. Yksi pahimmista loukkauksista on sana "nukkumaan". Sen kun heittää ilmoille, voi olla varma, että neiti ei katso enää edes päin. Vahingossakaan.

Mitä tämän vuoden suuremmista kuvioista voisi sanoa? Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on tulevaisuuden suunnitelmat suuremmilta osin hyvin selvillä. Tämä kesä kotiseudulla on sekoittanut pakkaa jonkin verran, sillä nyt minulle on täysin selvää, että tulen mahdollisimman pian takaisin Raumalle. Niin se kotiseutu vetää puoleensa ja tätä paikkaa osaa arvostaa niin paljon enemmän, kun sieltä viettää aikaa poissa. En koe, että minulla olisi pääkaupunkiseudulle juurikaan annettavaa, mutta tänne voisi jopa olla. Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka tietävät kuka olen ja ennen kaikkea haluan viettää vapaa-aikaani tärkeimpien kanssa. Haluan myös, että Lili saa viettää aikaa läheistensä kanssa ja että hänestä kasvaa sosiaalinen ja itsevarma nuori. Täällä tiedän, miten voin siihen kannustaa, mutta pääkaupunkiseudulla koen vain jatkuvaa tarvetta suojella Liliä. Kaiken maailman terrori-iskut ja muut ovat pääasiallisesti siellä suuremmissa kaupungeissa ja haluan Lilin kasvavan ympäristössä, jollaisessa itsekin kasvoin. Talvella on lumenluontia, kesällä puusavottaa ja autopesua, keväisin ja syksyisin vaihdetaan autoon renkaat. Lili rakastaa ulkohommia, oikeastaan ihan sama minkälaisia! Kukkien kastelua, käpyjen keräilyä, eläinten ihmettelyä, nurmikonleikkuuta... Pääkaupunkiseudulla mennään puistoon. Aina.

Edelleenkään en tiedä, mitä työtä mahdollisesti tulen tekemään, mutta minulla on suunnitelmia työkokemuksen osalle. Kaikista ennakkoajatuksista poiketen olisin ehkä sittenkin kaikkein eniten kiinnostunut sellaisesta perinteisestä lakiasiaintoimistotyöstä. Vähän kaikkea ja kaikkea siltä väliltä. Se voisi olla juttuni!

Kesä on toiminut juuri kuten suunnittelin! Keväällä oli täysin valmis tekemään hetken jotain ihan muuta ja nyt kesän jälkeen olen täysin valmis takaisin koulun penkille. Raumalla on ollut niin kivaa, että takaisin Vantaalle meneminen jopa ahdistaa. Onneksi siellä on kuitenkin maailman parhaat opiskelukaverit, jotka muistuttavat itsestään kesälläkin ja tiedossa on niin kiireinen syksy, että tiedän kotikaipuun jäävän aika pian taka-alalle.

"Tana!"

Pihahommissa.

Niin loistokasta, että häikii!

Vuosikatsaus 2016

Tiedättekö, nyt on taas se aika vuodesta, kun syntymäpäiväni on käsillä ja on aika näpytellä vuosikatsaus. Vuoden 2014 (elämän)katsauksen voi lukea täältä ja 2015 löytyy täältä. Kuten viime vuonna sitä povailin, asioilla tosiaan oli taas tapana järjestyä ja kaikki meni loppupeleissä ihan hyvin!

Tällä elämänkokemuksella voin rehellisesti sanoa, että viimeinen vuosi elämästäni on ollut elämäni ehdottomasti paras. Elämäämme syntyi rikastuttamaan maailman ihanin tyttö. En ole juurikaan lapsi-ihminen, mutta voin sanoa, että sitä oman lapsen tuottamaa onnea ei voi sanoin kuvailla ja olen niin onnellinen, että päätettiin antaa lapsen tulla elämäämme. Tuo pieni neiti on maailman paras! Hän ilostuttaa olemassaolollaan, hymyllään ja toilailuillaan ja mitä enemmän ikää karttuu, sitä seurallisempi ja ihanampi hän on. Ja se rakkaus. Kliseisesti voin sanoa, että nyt sen ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan sen rakkauden vain kasvavan. Päivä päivältä.

Vuoteen mahtui paljon! Oli synnytystä, asunnon myyntiä, muuttoa Turusta Vantaalle, uudelle paikkakunnalle totuttelua, pääsykokeeseen lukemista, Saksassa asustelua ja vauvantuoksun muuttumista taaperon tohinaan. Asuntomme tällä hetkellä ei ehkä ole se kodikkain tai juuri se, joka tuntuu täysin omalta kodilta, mutta se on tilava ja hyvällä sijainnilla tällä hetkellä kaiken suhteen. Kyllä sitä aikansa asuu melkeimpä missä tahansa.

Toinen tänä vuonna saavutettu elämäni kohokohta on nyt alkava juristin koulutus. Jos joku asia on ohjannut elämääni, se on kunnianhimo. Lapsena en ollut missään oikeasti hyvä. Pienenä harrastin kilpavoimistelua ja joukkueemme ihan hyvin pärjäsikin, mutta en koskaan ollut mikään joukkueen helmi. Tuntui, että ympärillä oli paljon muita, joiden varaan luotettiin paljon ja joista piti tulla jotain suurta. En tiennyt, mitä minusta pitäisi tulla, en ollut hyvä oikein missään, en ollut nätti, en ollut erityisen hyvä koulussa, enkä minua voinut kuvailla edes kiltiksi. Olin keskiverto kaikessa, sitä massaa.

Tyypillisenä leijonana pidin esiintymisestä ja siinä joskus teini-iässä minut valtasi halu olla jotain. Olla jotain muuta kun sitä massaa. Koulussa oli uramessut, joissa oli nuori mies puku päällä seuranaan nuori nainen mustassa kynähameessaan ja mustassa bleiserissään ja huomasin, kuinka ne erottuivat sieltä muista. Juristeja heistä kuulemma tulee. Silloin päätin: minä haluan juristiksi.

Hain ensin kahtena vuonna. En ollut koulussa koskaan juuri päntännyt, joten pääsykokeeseen lukeminen oli minulle jotain ihan uutta. Monikaan ei varmasti uskonut minun koskaan pääsevän sisään. Koulussakin olin sitä massaa, keskiarvo lukion päättötodistuksessa taisi olla siinä kasin pintaan. Kun ovet Turun oikeustieteelliseen ei toisella hakukerralla avautuneet, lähdin ammattikorkeaan opiskelemaan bioanalytiikkaa, jolloin moni luuli minun luopuneen haaveestani. Mutta se kunnianhimo. Se on se, mikä kannustaa eteenpäin, kun omalla alalla ei juuri kehittymismahdollisuuksia ole ja kun tuntuu siltä, että en ole vielä minä. En ole valmis. Se on se muisto niistä kahdesta mustapukuisesta nuoresta siellä uramessuilla. Sitä minä haluan.

Voi niitä kannustavia kommentteja, mitä koko tänä aikana hakuprosessien aikana sain, kun ihmiset kuulivat minun hakevan oikeustieteelliseen. ”Minun serkkuni pääsi oikikseen sisään ensimmäisellä.” ”Minun pikkuserkkuni veljen kaima pääsi sekä oikikseen, että lääkikseen molempiin heti lukiosta.” ”Minun veljeni haki myös, mutta jäi 0,25 pisteen päähän.” ”Ellei kolmannella kerralla pääse sisään, ei pääse lainkaan.” ”Jos pääset sisään, niin siitä se lukeminen vasta alkaa.” Oli niitä oikeasti kannustaviakin, niitä jotka tsemppasivat, kun motivaatio oli karkuteillä ja niitä, jotka kannustivat pitämään unelmista kiinni. Ja se kunnianhimo.

Tässä olen. Koulu alkaa viikon päästä ja vihdoin suuren suuri unelma on käymässä toteen. Joku on ehkä päässyt sisään ekalla, joku tokalla, toiset ehkä samalla hakukerralla kaikkiin mahdollisiin opinahjoihin, mutta minä pääsin nyt. Minulla on maailman paras tytär, ihana puoliso, mahtava perhe ja tukiverkko ja kauan haaveiltu opiskelupaikka. Minulla on tällä hetkellä ihan kaikki.

Tuossa tänään autossa radiosta tuli Ellinooran ”Leijonakuningas” ja meinasi ihan tippa tulla linssiin, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin ajatuksella niitä sanoja.

”Koulussa kun kysyttiin, mikä musta tulee isona. Laulaja tai lätkänpelaaja. Ei lapsena häpeää tunneta, ennen ku joku luokas nauraa. En koskaan vastannut tehtävänantoon, mieli samos metsiä, raaputin pulpettia. Tutkin kämmenen viivoja ja ne kertoi, ei musta mitään tuu, unelmani täyteen panee joku muu. Lauletaan kovempaa, kun pitäs olla hiljaa, ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa. Nostetaan, keskikaljamaljat ilmaan, tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas. Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas.”

Nostetaan ne keskikaljamaljat ilmaan, luotetaan unelmiin, pidetään niistä kiinni ja ollaan kaikki huomenna leijonakuninkaita!