Punainen Leijona: Vuosikatsaus 2016

Tiedättekö, nyt on taas se aika vuodesta, kun syntymäpäiväni on käsillä ja on aika näpytellä vuosikatsaus. Vuoden 2014 (elämän)katsauksen voi lukea täältä ja 2015 löytyy täältä. Kuten viime vuonna sitä povailin, asioilla tosiaan oli taas tapana järjestyä ja kaikki meni loppupeleissä ihan hyvin!

Tällä elämänkokemuksella voin rehellisesti sanoa, että viimeinen vuosi elämästäni on ollut elämäni ehdottomasti paras. Elämäämme syntyi rikastuttamaan maailman ihanin tyttö. En ole juurikaan lapsi-ihminen, mutta voin sanoa, että sitä oman lapsen tuottamaa onnea ei voi sanoin kuvailla ja olen niin onnellinen, että päätettiin antaa lapsen tulla elämäämme. Tuo pieni neiti on maailman paras! Hän ilostuttaa olemassaolollaan, hymyllään ja toilailuillaan ja mitä enemmän ikää karttuu, sitä seurallisempi ja ihanampi hän on. Ja se rakkaus. Kliseisesti voin sanoa, että nyt sen ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan sen rakkauden vain kasvavan. Päivä päivältä.

Vuoteen mahtui paljon! Oli synnytystä, asunnon myyntiä, muuttoa Turusta Vantaalle, uudelle paikkakunnalle totuttelua, pääsykokeeseen lukemista, Saksassa asustelua ja vauvantuoksun muuttumista taaperon tohinaan. Asuntomme tällä hetkellä ei ehkä ole se kodikkain tai juuri se, joka tuntuu täysin omalta kodilta, mutta se on tilava ja hyvällä sijainnilla tällä hetkellä kaiken suhteen. Kyllä sitä aikansa asuu melkeimpä missä tahansa.

Toinen tänä vuonna saavutettu elämäni kohokohta on nyt alkava juristin koulutus. Jos joku asia on ohjannut elämääni, se on kunnianhimo. Lapsena en ollut missään oikeasti hyvä. Pienenä harrastin kilpavoimistelua ja joukkueemme ihan hyvin pärjäsikin, mutta en koskaan ollut mikään joukkueen helmi. Tuntui, että ympärillä oli paljon muita, joiden varaan luotettiin paljon ja joista piti tulla jotain suurta. En tiennyt, mitä minusta pitäisi tulla, en ollut hyvä oikein missään, en ollut nätti, en ollut erityisen hyvä koulussa, enkä minua voinut kuvailla edes kiltiksi. Olin keskiverto kaikessa, sitä massaa.

Tyypillisenä leijonana pidin esiintymisestä ja siinä joskus teini-iässä minut valtasi halu olla jotain. Olla jotain muuta kun sitä massaa. Koulussa oli uramessut, joissa oli nuori mies puku päällä seuranaan nuori nainen mustassa kynähameessaan ja mustassa bleiserissään ja huomasin, kuinka ne erottuivat sieltä muista. Juristeja heistä kuulemma tulee. Silloin päätin: minä haluan juristiksi.

Hain ensin kahtena vuonna. En ollut koulussa koskaan juuri päntännyt, joten pääsykokeeseen lukeminen oli minulle jotain ihan uutta. Monikaan ei varmasti uskonut minun koskaan pääsevän sisään. Koulussakin olin sitä massaa, keskiarvo lukion päättötodistuksessa taisi olla siinä kasin pintaan. Kun ovet Turun oikeustieteelliseen ei toisella hakukerralla avautuneet, lähdin ammattikorkeaan opiskelemaan bioanalytiikkaa, jolloin moni luuli minun luopuneen haaveestani. Mutta se kunnianhimo. Se on se, mikä kannustaa eteenpäin, kun omalla alalla ei juuri kehittymismahdollisuuksia ole ja kun tuntuu siltä, että en ole vielä minä. En ole valmis. Se on se muisto niistä kahdesta mustapukuisesta nuoresta siellä uramessuilla. Sitä minä haluan.

Voi niitä kannustavia kommentteja, mitä koko tänä aikana hakuprosessien aikana sain, kun ihmiset kuulivat minun hakevan oikeustieteelliseen. ”Minun serkkuni pääsi oikikseen sisään ensimmäisellä.” ”Minun pikkuserkkuni veljen kaima pääsi sekä oikikseen, että lääkikseen molempiin heti lukiosta.” ”Minun veljeni haki myös, mutta jäi 0,25 pisteen päähän.” ”Ellei kolmannella kerralla pääse sisään, ei pääse lainkaan.” ”Jos pääset sisään, niin siitä se lukeminen vasta alkaa.” Oli niitä oikeasti kannustaviakin, niitä jotka tsemppasivat, kun motivaatio oli karkuteillä ja niitä, jotka kannustivat pitämään unelmista kiinni. Ja se kunnianhimo.

Tässä olen. Koulu alkaa viikon päästä ja vihdoin suuren suuri unelma on käymässä toteen. Joku on ehkä päässyt sisään ekalla, joku tokalla, toiset ehkä samalla hakukerralla kaikkiin mahdollisiin opinahjoihin, mutta minä pääsin nyt. Minulla on maailman paras tytär, ihana puoliso, mahtava perhe ja tukiverkko ja kauan haaveiltu opiskelupaikka. Minulla on tällä hetkellä ihan kaikki.

Tuossa tänään autossa radiosta tuli Ellinooran ”Leijonakuningas” ja meinasi ihan tippa tulla linssiin, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin ajatuksella niitä sanoja.

”Koulussa kun kysyttiin, mikä musta tulee isona. Laulaja tai lätkänpelaaja. Ei lapsena häpeää tunneta, ennen ku joku luokas nauraa. En koskaan vastannut tehtävänantoon, mieli samos metsiä, raaputin pulpettia. Tutkin kämmenen viivoja ja ne kertoi, ei musta mitään tuu, unelmani täyteen panee joku muu. Lauletaan kovempaa, kun pitäs olla hiljaa, ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa. Nostetaan, keskikaljamaljat ilmaan, tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas. Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas.”