Pokemon Go

Kyseinen peli herättää ulkopuolisissa turhautuneita tuhahduksia, innostusta, mielenkiintoa, pään pudistusta, ennakkoluuloja ja vaikka mitä. Itse olin alkuun tyypillinen kalkkis: virnistin, pudistin päätäni ja tuhahdin. Teinit.

Mitä sitten kävi?

Eräs kaveri tuli kylään, asia tuli puheeksi ja tajusin, että myös lukuisat ikäiseni pelaavat peliä. Kun kiinnitin asiaan enemmän huomiota (myös mammaryhmissä), kävi ilmi, että kyseinen peli motivoi liikkumaan. Tavallinen postinhakureissu saa pituutta lisää, kun käydään pokestopin kautta tai kun nähdään, että lähellä on Pokemon, mitä itseltä ei vielä löydy.

Katsoin peiliin ja mietin, haluanko tulevaisuudessa olla sellainen paheksuva kalkkis, jota ei edes kiinnosta yrittää ymmärtää nuorten hömpötyksiä, vai haluanko mennä kehityksessä mukana ja ymmärtää, mitä minunkin lapseni myöhemmin tekee. Onko se noloa vai ei? Välillä kaupungilla puhelin kädessä käyskennellessä pokestoppien luren (Pokemon-houkutin pokestopin läheisyydessä) vieressä tulee katseltua ympärille ja mitä siellä oikeasti näkyy? Siellä näkyy paljon nuoria, siellä näkyy aikuisia, siellä näkyy naisia, yksinäisiä ihmisiä, nuorisoa, meidän ikäisiä, vanhempia, perheitä, äitejä, isiä, lapsia ja ihan kaikkia. Ja mikä heitä kaikkia yhdistää? Pokemon go.

Onko tämä paha asia? Ei todellakaan. Mielestäni on oikeasti ihanaa, että koen jotain yhteistä itseni ja sellaisen väestön välillä, joiden kanssa normaalioloissa meillä ei ole mitään yhteistä. On hauskaa, että ne lähistöllä olevat pikkupojat hihkuvat onneissaan vierestä löytyvästä Pokemonista, siitä samasta, jota itse himoitsen omiin keräilyihini. Kuinka monta kertaa olen nähnyt onnellisen lapsen vanhempansa kanssa, molemmilla puhelin kädessä vertailemassa keskenään Pokemoneja? Monta. Kuinka mukavaa se on yleensäkin puhua jollekin asiasta, minkä se toinen ymmärtää ja kuinka se varmasti lapsellekin merkitsee paljon, kun he innostuvat jostain ja kertovat innoissaan vanhemmilleen saamistaan Pokemoneista tai muusta ja vanhemmat ymmärtävät mistä on kyse.

Vaikka se toimii älypuhelimella ja vaikka se liittyy teknologian ja yhteiskunnan kehitykseen, se on silti peli ja se voi yhdistää lapsia ja aikuisia ihan samalla tavalla, kun yhteinen korttipeli, lautapeli tai mikä tahansa muu vastaava. Kaiken lisäksi se motivoi lapsia, nuoria, aikuisia ja kaikkia pelaajia liikkumaan ja kerääntymään yhteisiin paikkoihin. Jos turhauttava ongelma on ollut lasten lukittautuminen sisätiloihin erilaisten videopelien pariin, voisiko tässä olla alku tämän lisäksi useammankin ongelman ratkaisemiseen? Syrjäytyminen, ihmisten liikkumattomuus ja ylipaino, nuorison ja aikuisväestön erkaantuminen ja ties mitä.

Minusta on ihanaa, että Isäntä myötäelää oman Pokemon-addiktionsa kanssa ja hän ymmärtää pelin mukana tulevan jargonin. Nautin siitä, kun sain 2 km munasta Pikatchun ja Isäntä tuhahti hieman kateellisena saadessaan omasta  5 km munastaan Weedlen. On mukavaa, että kesken matkan päätetään yhtäkkiä sittenkin kiertää kirkon kautta keräämässä Pokestopit ja miten molemmat ollaan kiinnostuneita toistemme pelistä, kun toisella kuoriutuu muna. Mikä parasta, tässä loman aikana meille on tullut käveltyjä kilometrejä ihan hurjasti enemmän, mitä ilman kyseistä peliä olisi tullut, kun kävellään kilometrejä vaativia munia, kierretään pokestoppeja ja käydään Poke-huntilla. Myös Lili nautiskelee manducassa tai rattaissa nukkuessaan kun kierrellään ulkona. Asia on paljon esillä etenkin tässä loman aikana, sillä meillä on ihan oikeasti aikaa lähteä vain ulos käyskentelemään. Ja hakemaan Pokemoneja.