Lilin sormiruokailua

On jo muutamaan otteeseen tullut ilmi, että Lili on sormiruokailija. On ollut ihan pienestä saakka. Soseita hän ei ole suostunut syömään ikinä. Kun kiinteät ruuat aloitettiin, lakkasi Lili ottamasta edes D-vitamiinitippoja lusikasta, sillä neidille tuli ihan totaalinen lusikasta kieltäytyminen. Sormiruokailu on mielestäni ihan perseestä. Tai ainakin pääpiirteissään ollut melkeinpä tähän asti. Tähän on useampi syy:

11. Sotku.

Se on ihan syvältä. Voitte kuvitella, että kun pieni vauva syö ”itse”, hyvin vähän menee suuhun ja paljon lattialle. Meillä on ollut Tripp Trappiin Playtray-tarjotin ja se on ollut ihan ehdoton, mutta silti joka ainoa kerta saa siivota lattiaa pitkän kaavan mukaan. Pahimpia on marjat, jogurtit, puuro ja soseet, jotka leviää ihan tajuttoman laajalle ja aina sitä jää jonnekin koloon kun koittaa kaiken siivota. Riisi ja kananmunan keltuainen ovat myös todella ärsyttäviä, sillä en ikinä jaksa odottaa riisin kuivumista ennen kun sen siivoan ja se tahmaa todella ikävästi joka paikkaan.

22. Kakominen.

Tämä on se kauheus numero 1. Joillain se ilmeisesti menee nopeastikin ohi, mutta meillä se kesti kuukausia ja satunnaisesti sitä tapahtuu edelleen. Nykyään siihen on jo vähän tottunut, mutta siihen tottuminen kesti kauan. Lili sai ensimmäisen hampaansa 8 kuukauden iässä ja siinä vaiheessa se oli pahimmillaan, sillä yhdellä hampaalla kun sai jo aika isoja paloja, joita ei osattu ihan vielä suussa käsitellä. Monesti joku pala meni niin ikävästi jonnekin, että oksennuksen mukana tuli sen palasen lisäksi myös kaikki muu, mitä sinne mahaan asti oli ehkä päässyt. Todella turhauttavaa. Siihen en osaa muuta neuvoa antaa, kun että se on normaalia, jos alkaa sinertää eikä saa happea, pala on kurkussa ja ensiapu on siinä tilanteessa lapsi mahalleen polvien päälle ja jämäkkä isku lapojen väliin. Ei onneksi ole meillä tarvinnut niin pitkälle mennä. Selkään olen kyllä paljon taputellut ja päätä kääntänyt alaspäin, usein kun Lili alkaa katsomaan ylöspäin kakoessaan.

33. Ruuan määrä.

Se mahan tavoittavan ruuan määrä on sormiruokailijalla useimmiten hippasen eri kun soseita syövällä. Siinä missä toiset syö pari desilitraa puuroa, meillä menee hyvänä päivänä jopa ruokalusikallinen. Vasta tässä viimeisen kuukauden sisällä Lilin ruuan määrä on alkanut tosissaan kasvaa, mutta silti ollaan vielä kaukana monien samanikäisten ruokamääristä. Eikä Lili rinnallakaan mitään kauheasti käy, joten ilmeisesti pienemmälläkin ruuan määrällä pärjää vallan mainiosti. Ei tämä kyllä nälkäiseltäkään vaikuta ja painokin nousee hyvin, näin sen vaan kuuluu mennä.

Lääkiksessä opiskelevan, asiaan hieman enemmän perehtyneen kaverini mukaan näin sen kuuluu mennä. Sormiruokaileva lapsi oppii kuulemma paremmin kuuntelemaan kehon omia signaaleja nälästä ja kylläisyydestä. Vaikka toki tiedän, että ei ole syytä olla huolissaan muun muassa annoskoosta, tuntuu se silti hurjalta katsoa saman ikäisten syömiä ruokamääriä vierestä ja väkisinkin alkaa miettiä, että pelkällä pyhällä hengelläkö meidän neiti elää.

Jos meillä tämä ruokailun muoto olisi ollut alunperin minusta kiinni, olisin ehdottomasti valinnut soseet ja syöttämisen, koska koen sen jotenkin paljon helpommaksi. Ehkä osittain siksi, että en tiedä ongelmista sen asian osalta. Olen tehnyt Lilille paljon sormiruokailtavia ruokia itse ja se on ollut hauskaakin ja varmasti olisin yhtäläisesti tehnyt, vaikka soseita oltaisiin syöty. Etenkin kylässä tuntuu vieläkin, että niin paljon helpommalla päästäisiin, jos Lilille voisi edes joskus antaa sosetta, se sotku on meinaan aikamoinen, mitä siitä Lilin syömisestä tulee.

Vaikka olen edelleenkin välillä sitä mieltä, että sormiruokailu on perseestä, alkaa se pikkuhiljaa olla myös todella palkitsevaa. Lili on alkanut nyt syömään lusikalla ja haarukalla ja syö mielestäni jo aika hienostikin, vaikka toki sormet ovat edelleenkin kovassa käytössä ruokaa suuhun vietäessä. Selkeästi on tiedossa, miten niitä aterimia käytetään ja neiti on myös todella tarkka siitä, että saa aterimet. Muun muassa muutaman kerran ravintolassa syödessä ihmettelin, mikä ihme on, kun neidille ei maistu mikään ja hän vaan känisee ja lopulta huutaa ja pyrkii tuolista pois. Viimeksi äitini kanssa Fazer Cafe´ssa syömässä tajusin, että Lili katsoo minun aterimiani ja kyllähän alkoi ruoka maistua kun Lili sai pikkulusikan käteen. Tuli äidille kyllä niin tyhmä olo, kun sitä tuli tätä ennen tuskaisena kolme kertaa ravintolassa huudatettua. Turhaan.

Aterimien käytön lisäksi on se, että meidän ei tarvitse erikseen alkaa Liliä totuttamaan karkeampaan ruokaan, vaan hän on käytännössä aina syönyt karkeaa ruokaa. Yksi tämän hetken ihanimmista ruokaan liittyvistä on se, kun olen alkanut antaa Lilille sitä samaa ruokaa, mitä mekin syömme. Oi että, kun on ihanaa ja helppoa! Ruuan olen paloitellut sen kokoiseksi, että Lili saa ne suuhunsa suupaloina haarukalla, lusikalla tai sormilla, mutta tänäänkin neiti kävi minun lautaseltani ottamassa vähän suuremman kananpalan, josta sai purasta useamman kerran. Hyvin se pureskelu onnistuu noilla kahdella alahampaallakin.

Tuo kehityksen näkeminen näin pienen lapsen syömisessä on se asia, joka on niin käsittämättömän palkitsevaa, että jos meille joskus toinen lapsi tulee, uskon että myös sen kanssa opeteltaisiin syömään sormiruokaillen. Vaikka se onkin alkuun ihan syvältä. Loppujen lopuksi (ehkä se jälkiviisaus tai aika kultaa muistot?) sormiruokaillen syömään opettelu on ollut ihan todella helppoa, sillä Liliä ei ole koskaan tarvinnut syöttää, tarkoittaen siis sitä, että ollaan aina voitu syödä samanaikaisesti. Lisäksi Lili on aika varhaisesta asti saanut ainakin osittain sitä samaa, mitä me olemme itse syöneet.

Ehkä vihdoin olisi aika heittää sieltä kotipakastimesta ne itse tehdyt soseet pois. Lili tuskin koskaan tulee syömään niitä porkkana- ja bataattisoseita, joita aikanaan sinne pakastimeen tein.