Päivä jona tapahtui paljon, mutta mikään ei muuttunut

Tänään oli niin rankka päivä! Viimeyö meni taas puolivalveilla tätä päivää odotellessa. Vielä kun taustalla painaa vapun ajan huonot yöunet, jotka puolestaan johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että nukuttiin yhdessä huoneessa suljetun oven takana kissojen kanssa. Kun viimeyönä minua valvotti ajatukset ja alitajuntainen stressi, viikonloppuna minua valvotti pallon löytänyt Mufasa ja nenäliinoilla leikkivä Mindy.

Tänään oli Isännän ajokortin suhteen se päivä, the päivä. Suuri päätöksen päivä. Aamulla suuntasimme Turun poliisiasemalle. Isäntä nappasi nöyränä lakin kouraan ja marssi ovesta sisälle. Tovin kuluttua se marssi ulos naama peruslukemilla. Siitä on aina niin vaikea lukea kauempaa tapahtumia! Autolle päästyään se ojensi minulle nipun papereita ja sanoi päätöksen olevan sivulla 5. Pitkien perustelujen päätteeksi lopussa luki: "Ajokiellon sijasta annetaan Poliisihallituksen ohjeen 2020/2012/4795 mukaisesti varoitus."

Voi mikä ihana tunne! Tuskastelut Isännän töiden suhteen ja etukäteen pohditut mahdolliset kulkuvaihtoehdot Isännän töihin pääsemiseksi olivat kaikki turhia! En ole varmaan ikinä ollut näin mielissäni siitä, että Isäntä otti taas viikoksi auton keulan kohti pk-seutua jättäen minut tänne homehtumaan yksinäni.

Päivän jännitys ei sentään loppunut siihen, vaan edessä oli vielä se kontrolliultra. Vaikka kaiken piti olla kunnossa ja kyseessä vain rutiinitarkastus, jännitti se siltin. Kymmenen jälkeen suunnistin Turun Ultraääniyksikön odotusaulaan. Lääkäri oli muutaman minuutin myöhässä ja päästessäni vastaanotolle, viivyin siellä noin 3-4 minuuttia. Lääkäri tiuskaisi minulle sinä aikana noin 5 kertaa. Ilmeisesti hän oli kyvytön esittämään asioita ilman turhautumisen merkkejä. Siitäkin meni melkein hermo, kun en heti ymmärtänyt, että hänen huitomisensa ei suinkaan tarkoittanut sitä, että ultraäänianturin johto on solmussa, vaan sitä, että makaan 5cm liian kaukana. Housut oli liian ylhäällä ja sikiö oli väärin päin. Onneksi ne päänkin mitat sieltä saatiin, vaikkakin painamalla anturia vatsaani niin kovin, että tunsin sen melkeen selkärangassa. Onneksi en ole kauhean herkkä näissä asioissa, mutta olen silti tyytyväinen, että siellä ei ehkä enään tarvitse asioida. Pääasia tuli selväksi heti ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana: "no tuossa se mahalaukku nyt on ja kyllä siellä nyt vaan lapsivettä näkyy", joten olin tämän jälkeen täysin tyytyväinen koko käyntiin. Sain kuvankin, mutta en nyt jaa sitä teidän kanssanne, sillä siinä ei näy muuta kuin reisiluu.

Jottei päivä nyt lukemisen kannalta todellakaan onnistuisi, oli seuraavaksi vuorossa Pohjolan vakuutusneuvottelu, jossa hoidettiin vakuutukset ajantasalle ja saatiin se vauvavakuutuskin alkamaan. Tämän jälkeen suuntasin entisen koulukaverini, nykyisen kollegani kanssa Science Parkiin lounaalle ja lukemaan Teutorin lukusaliin. Siinä kirjan avatessani tajusin, kuinka väsynyt olin. Olin aivan poikki, vaikka normaalisti pystyn ottamaan aika paljon univelkaa varastoon ennen kun alan olemaan uupumispisteessä. Viikonlopun jatkuva heräily, viimeyön mieltä painavat asiat ja tämä flunssa ovat ilmeisesti saaneet aikaan ihanan väsymyksen, joka on ollut kaikkea muuta kuin kivuton. Se hetken lukeminen siellä lukusalissa ja illan valmennuskurssin pienryhmäopetus vaati efforttia niin paljon, että tällä hetkellä silmissä siintää sängyn kuva, vaikka makaan jo sängyssä.

Tästä syystä toivotan teille unirikasta yötä ja painan vihdoin silmät kiinni! Öitä!