Lähdin tänään töistä varttia yli seitsemän. Ruiskadun koululla olisi ollut valmistujaisjuhlat kaikille sieltä nyt vuodenvaihteessa valmistuville, mutta skippasin nekin. Ei toisaalta ollut kauheat fiiliksetkään sinne päästä, se valmistuminen kun ei oikeen miltään elämän huippuhetkeltä tuntunut.
Töistä lähtiessäni autossa haikailin sitä, kun muutama vuosi sitten tämän tunnetilan iskiessä menin jomman kumman parhaan kaverini luokse olemaan. Useinkaan ei puhuttu illan aikana kun pari sanaa ja tämäkin usein nälän iskiessä. Jalat nostettiin sohvapöydälle ja vaan oltiin. Joskus katsottiin telkkaria, toisinaan juotiin Cointreau-Gin-Karpaloa tai olutta, pelattiin perheentappopeliä tai koottiin palapeliä. Kiire ei ollut minnekään. Sinne saattoi mennä myös vaan nukkumaan, jos oikein väsytti.
Nykyään ystävien kanssa oleminen on oikeastaan aina väkisinkin sosiaalinen tilanne. Nähdään niin harvoin, että tapahtumien kulkua pitää päivitellä, eikä mahdollisuutta vain olla enää oikeastaan ole. Näistä pääasiassa edellämainistuista kahdesta kaverista toinen on töissä merillä ja toinen asuu ulkomailla. Monista muista samankaltaisista kavereista ei ole kuulunut moneen vuoteen ja aktiivinen yhteydenpito nykyäänkin olisi vähintään hankalaa eri asuinpaikkakuntien vuoksi.
Miksi se vakituinen virastoaikatyö on niin tavoiteltua? Joskus ajattelin, että ainakin saisi olla vapaalla silloin kun kaikki muutkin, eikä olisi aina töissä siellä, missä toiset on vapaalla, kuten kesäterassilla, baarissa tai jäähallilla. Nykyään kaikki muut tuntuu olevan jossain ihan muualla sillon kun kaipaisin seuraa. En halua lähteä minnekään kreisibailaamaan keskustaan vaan tänne, ihan sohvalle vaan istuskelemaan ja olemaan vaikka ihan hiljaa. Seuraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti