Se on vain unilelu

Tuli ihana syksy ja päiväkodin ja sadekelien alettua huomasimme, että pikkuneidin välikausivarustelu on käynyt pieneksi ja on siten hieman puutteellinen. Prismassa kauppareissulla eksyimme lastenjalkinehyllylle tarkastelemaan seuraavan koon kumisaappaita. Hyllyssä oli vaikka mitä. Kukkasaappaita, pöllösaappaita, tavallisia nokialaisia, crocs -kopioita, Hai-saappaita ja ne the saappaat, eli dinosaurussaappaat. Kun Lily näki hyllyssä dinosaurussaappaat, mitkään muut saappaat eivät yksinkertaisesti sopineet jalkaan. Hienot pöllösaappaatkin painoivat varpaista niin, että "tulee varmaan rakko". Ei siinä auttanut, kun rakon pelossa tyytyä neidin valintaan ja kävellä kaupasta ulos supersiistit dinosaurussaappaat jalassa.

Lilyn päiväkotiryhmä käy vähintään kerran viikossa metsäretkellä. Viimeisimmällä kerralla pikkuneidin hieno (dinosaurus)saapas jäi oksankoloon ja neiti kaatui lyöden hammaskalustonsa puun juureen. Huuli vähän turposi ja hampaisiin kuulemma sattui. Päiväkodin ensiluokkaisen ihanat hoitajat veivät neidin varmuuden vuoksi näytille hammaslääkäriin, jonne pääsi Lilyn unilelu-pupu mukaan, lohtua antamaan. Mitään lohtua Lily ei tosin ollut kaivannut. Hammaslääkärin kehottaessa hoitajaa istumaan tuoliin ja ottamaan Lily syliinsä, Lily katsoi hoitajaa hieman paheksuen, kuin äänettömästi viestittäen, että "älä sinä yritä minun hetkeäni varastaa", kiipesi itsenäisesti hammaslääkärin tuoliin ja alkoi virittelemään aurinkolaseja päähänsä.

Hammastarkastus meni hyvin. Mikään hammas ei heilunut, eikä verenpurkautumia ollut tullut. Tarkastuksen jälkeen hammaslääkäri oli kysynyt Lilyltä, että katsottaisiinko pupunkin hampaat. Lily oli tutkaillut hammaslääkäriä selvästi tämän ammattitaitoa kyseenalaistaen ja todennut, että "heh, se on vain unilelu. Ei se osaa avata suuta."

Kun kotona kysyin, että mitäs se hammaslääkäri sanoi, Lily tiesi kertoa, että "minulle täytyy nyt antaa näkkäriä".

Takaisin kotiin ♥

Kolme vuotta. Kolme vuotta tuli juuri täyteen Vantaalla asumista. Ja vihdoin on aika palata juurilleen.

Turku oli hyvä paikka ihmisen elää. Sinne oltiin jo päätetty jäädä asumaan, kunnes kohtalo kenties päätti toisin. Muutimme Isännän työn perässä Vantaalle, josta sain itse kauan kaipaamani opiskelupaikan. Lily oli parin kuukauden ikäinen nyytti, kun tavaramme kannettiin tuosta ovesta sisään. Ne samat tavarat, jotka olimme omaan Turun kotiimme ostaneet ja joilla olimme asuntomme itsemme näköiseksi sisustaneet. Makuuhuoneen kuu-tarrakin liimattiin epätoivoisesti uuden asunnon seinään, jossa se on masentuneena roikkunut nämä vuodet. Ei se kyllä ikinä kovin hyvin seinässä pysynyt.

Kenties lähtökohta oli jo huono: tavarat kannettiin ovesta sisään ja jätettiin suurin piirtein sille paikalle, mihin ne sattuivat sopimaan. Vauvavuonna ei ollut kiinnostusta, eikä energiaa sisustella, etenkään kun asunto ei ole oma. Eipä sitä energiaa sen vuoden jälkeenkään löytynyt. Edelleen tavarat ovat suurimmaksi osaksi "niillä sijoillaan", eikä suurempaa kiinnostusta uudistamiseen ole ollut. Toisaalta, sama tunne olisi yhtä hyvin voinut kehittyä Turussakin, mutta Lily oli niihin aikoihin niin pieni, että tilannetta ei ehkä osannut samalla tavalla Turun aikana ajatella.

Syksyllä 2016 alkoi oikis ja Lily meni päiväkotiin. Ensimmäinen syksy meni koulussa ja Lilyn sairastellessa. Joulun jälkeen huomasin muutaman opiskelijan tekevän seuraavan vuoden kursseja, ja aloin itsekin kiinnostua opintojen vauhdittamisesta. Olisi kiva valmistua ennen kolmekymppisiä. Ilmoittauduin melkein kaikille mahdollisille kursseille, joita oli saatavilla ja kaikki ne kurssit sain myös suoritettua. Sinä keväänä suoritin 60 opintopistettä. Kesän olin Raumalla töissä ja kaverit, sukulaiset ja tutut saivat paluumuuton tuntumaan todella konkreettiselta toiveelta. Syksyllä painoin taas töitä koulun suhteen. Kesän jälkeen paluu stressaavaan arkeen oli työläs, mutta antoisa. Tekniikka oli sama kuin keväällä: kaikki mahdolliset kurssit ja niistä suoritan minkä ehdin. Taas sain käytännössä kaikki suoritettua. Suoritin syksyllä 2017 taas 60 opintopistettä, vaikka olin joulukuun Raumalla töissä.

Viime keväänä aloin tehdä oikeustieteen maisterin valinnaisia opintoja samalla, kun suoritin viimeisiä oikeusnotaarin opintoja. Loppukeväästä sain töitä vakuutusalalta ja siitä lähtien olen opintojen ohessa ollut töissä. Nyt syksyllä aloitin gradu-projektin, tein pari valinnaista kurssia, pari arvosanan korotusta notaariopintoihin ja oikeustieteen maisterin pakollisia opintoja. Nyt on tilanne se, että paria esseen palautusta lukuunottamatta (olettaen, että ne menevät läpi), tutkinnostani puuttuu gradu. Oli aika alkaa katselemaan töitä kotiseudulta.

Laitoin hakemuksen, kävin haastattelussa, pääsin soveltuvuuskokeisiin ja allekirjoitin työsopimuksen. Työ lakimiehenä alkaa 3.12.2018. Alle viikossa Vantaan asunto on irtisanottu, uusi väliaikaisasunto kotiseudulta on löytynyt, Lilyn päivähoitohakemus on vireillä ja irtaimistoa on alettu pakkaamaan. Nopeasti ne tilanteet muuttuu. Tämä muutos on enemmän, kuin tervetullut. Ehkä kohta, viimeistään sen gradun jälkeen, tämäkin foorumi aktivoituu lisää. Juttua ainakin riittäisi!

Heti muutosta kuultuaan Lily meni pakkaamaan tärkeimmät.

Kolmevuotias ❤

Reilut kolme vuotta sitten näihin aikoihin oltiin Tyksin synnytysosastolla vielä täysin tietämättömiä siitä, mitä tämä pieni ihme tuo tullessaan. Kehitys on kyllä uskomatonta ja nyt meillä on täynnä luonnetta oleva pikkuihminen, joka on höystetty mahtavalla huumorintajulla ja valtavalla määrällä empatiaa.

Lily rakastaa eläimiä. Ihan kaikkia. Kysyin Lilyltä eilen, mistä eläimestä hän pitää eniten. Hän arpoi vähän kissan ja dinosauruksen välillä ja lopulta vastasi tyhjentävästi, että hän pitää kaikista eläimistä. Näin se on. Mikä tahansa eläin, on se sitten hai, yksisarvinen (unicorn, kuten Lily sanoo), kirahvi, hirvi tai mikä tahansa, se kuuluu Lilyn lempieläimiin. Eläinten lisäksi häntä kiehtoo kaikki vähän jännittävä ja pelottava, kuten kummitukset, vampyyrit ja ennen kaikkea hirviöt. Ja ne dinosaurukset.

Lily on todella alkanut ymmärtää ystävien päälle ja hänellä on päiväkodissakin pari kaveria ylitse muiden. Hän pitää käytännössä kaikkia ihmisiä kavereinaan ja saattaa jossain sukujuhlissakin huudahtaa, että "kaverit, katsokaas tätä." Hän rakastaa ihmisiä ja sukulaisia ja viihtyy isoissa porukoissa. Hän on myös mainio keräämään huomiota, eikä juuri jännitä uusissa tilanteissa. Mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sen parempi.

Pikkuneiti tykkää laulaa ja hän käy muskarissa kerran viikossa. Nyt syksyllä alkoi muskari siten, että vanhemmat odottavat ulkopuolella, ennen kun sinne mentiin vanhempien kanssa. Ensimmäisellä kerralla äidit menivät lapsineen sisään huoneeseen ja yhtäkkiä kuulemma kaikille äideille tuli pissahätä ja he vaivihkaa hilpaisivat paikalta. Lily oli vain lykännyt piponsa Isännälle, todennut "heippa" ja marssinut sisään. Muskaripupu onkin sellainen kaveri, jota odotetaan usein aika paljon ja siitä riittää paljon juttua.

Mufasa on Lilyn bestis. Kun Lily menee nukkumaan, Mufasa menee lähes aina sänkyyn hänen viereensä. Myös yöllä Mufasa hakeutuu käytännössä aina Lilyn viereen. Välillä ne toki leikkivätkin keskenään (=Lily juoksee Mufasan perässä dinosaurus kädessä ja ärjyy), mutta enemmän Mufasa pitää rauhallisista hetkistä, jolloin näkee turvalliseksi hakeutua pikkuneidin kylkeen kiinni nukkumaan. Joskus Lily tarvitsee kylläkin omaa tilaa ja hän ajaa Mufasan pois. Mindy on huomattavasti Mufasaa herkempi ja pysyttelee usein Lilyn ulottumattomissa. Mindy on tosin alkanut hakeutua myös Lilyn lähettyville ja pakoon juoksemisen sijaan läppää Lilya tassullaan, jos Lily ei ymmärrä Mindyn sanatonta viestintää. Mindy onkin Lilyn sanojen mukaan "vähän äksy".

Kaiken kaikkiaan uskomatonta, mikä tyyppi siitä pienestä nyytistä on tullut. Hän ei todellakaan ole enää vauva, vaan hän on ihan oikea pieni ihminen, jonka kanssa voi jutella henkeviä, pelata pelejä ja naureskella vitseille. Ja ennen kaikkea hän on ihan tajuttoman rakas! ♥

Vuosikatsaus 2018

Tulin tiistaina kotiin seitsemän jälkeen, kun töiden jälkeen olin vielä luennolla. Heti, kun pääsin ovesta sisään, iloinen pikkuihminen juoksi vastaan. "Äiti, äiti! Me tehtiin sulle synttälikoltti! Mutta shhhhh... se on salaisuus." Isäntä ilmaisi sohvalta, että "ei sitä saanut kertoa!" Lily kääntyi katsomaan Isäntää hieman tuimasti, kääntyi takaisin minuun ja julisti: "Äiti, iskä lainasi sinun laatikkoasi."


Mikäs muu kyseessä olisi voinut olla, kun äidin ylähyllylle jemmattu askartelulaatikko. Kortti oli hieno. Siihen oli hienosti piirretty koko perhe ja nurkkaan oli piirretty vielä ötökkäkin. Kortin sisällä oli vielä ("Tatos tätä! Minä näytän!") hieno väritetty kuva, kuulemma äidistä.

"Tatos tätä!"

Joka vuosi näihin aikoihin on ollut vuosikatsauksen aika. Mitäs kuluneen vuoden aikana on tapahtunut?

Viimevuoden vuosikatsauksessa tulin siihen tulokseen, että kotiseutu vetää puoleensa. Edelleenkin sama asia pätee, entistä vahvemmin vain. Olen lopen kyllästynyt tähän betonihelvettiin, jossa "kauniit maisemat" on luotu seinämaalauksin tylsän betonimassan keskelle juna-asemille ja talojen seiniin.

Viime syksy oli ehkä rankin ikinä. Kun kesä oli ollut täysin aikataulutettuja 7-15 työvuoroja, koulun jatkuminen, jatkuva paine ja stressi aiheutti muun muassa unettomuutta. Välillä makasin vierashuoneen sohvalla keskellä yötä hirmu väsyneenä tuijotellen kattoon pää täynnä ajatuksia ja mietin, kauanko ihminen kestää ilman unta. Kun tilanne taas tasoittui, se todellakin helpotti ilman mitään sen suurempia ratkaisuja. Sen syksyn aikana sain kaikesta huolimatta tehtyä ihan tuhottoman paljon opintoja, joten olen todellakin parhaimmillani paineen alla. Ja vaikka se oli välillä todella raskasta, jollain ehkä sairaalla tavalla nautin siitä kun ajatukset juoksevat täysillä ja jatkuvasti täytyy tehdä mielessään organisointia ja priorisointia. Siitä, kun työtä on niin paljon, että se ei lopu koskaan kesken. Tiesin sen jo aiemmin, mutta viime syksy todellakin osoitti, että paineen alla työskentely on minun juttuni.

Vuosi oli kyllä kaikin puolin tehokas. Keväällä aloitin työt vakuutusalalla ja olen kyllä tykännyt. Olen tässä ohella tehnyt välillä kaveripalveluksia tutuille ja puolitutuille erilaisten kirjelmien muodossa, ja täytyy kyllä sanoa että kyllä se toisten auttaminen on pidemmän päälle ihan hemmetin palkitsevaa. Vaikka aina olen ajatellut, että asianajajan hommat on nounou, niin alkaa kyllä tuntumaan siltä, että ehkä sellaistakin voisi tulevaisuudelleen harkita. Olen kuitenkin suhteellisen tunnettu siitä, kuinka nopeasti käännän kelkkani erilaisten periaatteiden suhteen, joten miksi en tämänkin.

Jos jotain, tämä vuosi on ollut ennen kaikkea itsetuntemuksen voittovuosi. Vuoden vaihteessa tutustuin psykologiystäväni avustuksella enneagrammeihin. Se on vähän niinkuin itsetuntemuksen työkalu, jota voi käyttää tunnistamaan itsessään erilaisia piirteitä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin ja kehittää itseään, etenkin niiden negatiivisten osalta. Se aloitti kiinnostuksen minua itseäni kohtaan ja olen tässä vuoden aikana oppinut tuntemaan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Olen alkanut tunnistaa itsessäni piirteitä, joiden kuvittelin aina olevan päinvastaisia ja olen oppinut tunnistamaan erilaisia reagointitapoja ja miettimään, miksi koen jotkut asiat siten kun ne koen. Kuulostaa ehkä höpöhöpöltä, mutta se on ihan tajuttoman kehittävää. Muiden on kuulemma helppo olla itsensä tuntevan ihmisen seurassa. Joten teen tässä palvelusta teille kaikille!

Viimeisimpänä ja tärkeimpänä, Lily. Hän on ihan supertyyppi. Pientä uhmaa on ollut, mutta se alkaa ehkä vähän jo olemaan parempaan päin. Tempperamenttia ja päättäväisyyttä kyllä löytyy, enkä voi kyllä ihmetellä mistä sitä on tullut. Hän on herkkä ja helppo lapsi. Hän rakastaa ihmisiä ja hän on suorastaan liekeissä aina, kun näkee tuttuja ja sukulaisia. Mitä enemmän ihmisiä ja suuremmat juhlat, sitä parempi. Hän puhuu hyvin ja piirtää jo hienoja pääjalkaisia. Hän rakastaa eläimiä, dinosauruksia ja hirviöitä. Vähän pelottava on aina hyvä. Itseänikin kiehtoi lapsena kaikki kauhutarinat, kummitukset ja vampyyrit, joten ymmärrän lastani tässä asiassa kyllä täysin.

Lily on hirmu fiksu. Hänen kanssaan voi neuvotella käytännössä ihan mistä vaan ja hänellä on uskomaton taito keskittyä. Kun hän uppoutuu touhuihinsa, hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Hän rakastaa iltasatuja ja kykenee seuraamaan jo aika vaikeitakin kirjoja. Ostin meille kesällä suoliston bakteeristosta kertovan Probus ja suoliston suuri taistelu -kirjan. Ostin kirjan ehkä enemmän itselleni, sillä työhistoriani tuotekehitystyössä koski tätä aihetta ja arvelin sen olevan Lilylle vielä vähän liian vaikea. Hän kuitenkin piti kirjasta ihan hirveästi ja jonkinlaista vatsatautia sairastaessaan hän oli mummilleen julistanut, että kun hänen vatsansa on täynnä niitä pahoja bakteereita ja maitohappopillerin ottaessaan hän tietää, että hän syö nyt niitä hyviä bakteereita.

Seuraavaksi ajateltiin alkaa opettelemaan fysiikan lakeja.

Vesipeto

Me käytiin aikanaan Lilyn kanssa vauvauinnissa. Monet kertoivat, kuinka ihanaa ja hauskaa se on ja se oli itselleni ehkä pienimuotoinen pettymys. Lily ei ollut siitä superinnoissaan, vaan lillui perustyytyväisenä omana itsenään siellä vedessä. Sukelluttamisesta hän ei juurikaan pitänyt. Itse kaipasin jotain enemmän siltä uimiselta, kuin sitä lillumista siellä vedessä ja lopputulos oli se, että ei se mikään suuri nautinto ollut oikeen kenellekään meistä. Vauvauinti jäi ensimmäisen kevään jälkeen kuin itsekseen pois, siihen syksylle kun ilmaantui vielä korvatulehduskierrettä.

Vähän myöhemmin Lilylla tuli aina paniikki, kun silmiin meni vettä. Mitään suurempaa traumaa ei asian osalta ikinä tapahtunut, joten joko se on vaan yksilöllistä, tai vaihtoehtoisesti vauvauinnista jäänyt "trauma". Hiusten peseminen oli järkyttävä operaatio, johon piti aina itsekin valmistautua henkisesti. Lilylle kun sanoi sanan "suihku" tai "hiustenpesu", alkoi paniikinomainen huuto. Huuto alkoi myös, jos ehdotti, että hän laittaa silmät kiinni, koska hän tiesi, että se tarkoittaa, että vettä menee kasvoille. Olemme yrittäneet lähes kaikkea mahdollista ja lopulta tilanne helpotti hiukan, kun hän sai itse mennä suihkuun vesisuihkun alle. Siitä huolimatta tuli kyllä itku, jos vettä valui kasvoille.

Tämä kesä on kuitenkin herättänyt pikkuneidissä todellisen delfiinin. "Vestpiininpoikanen" hän aina uidessaankin on. Edelleen kyllä veden roiskimiseen suhtaudutaan hiukan viileästi ja ellei huudeta kiukkuisena "LOPETA", niin ainakin katsotaan roiskijan perään pitkään ja erittäin paheksuvasti. Uimisen myötä myös suihkussa käynti on helpottanut ja nykyään hän jopa nauttii suihkusta. Kyllä älähdys kuitenkin kuuluu, kun vettä menee kasvoille.

Täytyy kyllä sanoa, että en yhtään ihmettele, jos Lily ei tykkää siitä, että vettä menee silmiin. Itse olen lapsuudessani uinut paljon, asuimme meinaan ihan lahden rannassa. Tästä huolimatta en ole koskaan avannut silmiäni mielelläni veden alla. Se meinaan kirvelee todella paljon. Keskusteltiin aiheesta jokin aika sitten porukassa, ja kävi ilmi että suurin osa ihmisistä pystyy ongelmitta pitämään silmiä auki veden alla. Joko se siis on mielen heikkoutta tai yksilöllisiä eroja, never know. Veikkaan jälkimmäistä.

Miksi koulu jää kesken?

Eilen alkoi koulu. Ajattelin opiskella vähän kevyempää kurssia välillä ja valitsin avoimen yliopiston kautta eläinoikeuden luentokurssin. On kyllä mielenkiintoinen ja hyvin epätyypillinen oikiksen kurssi. Ensimmäisellä luennolla esitettiin hyvin alussa jo, että muista oikeudenaloista poikkeavasti eläinoikeusjuristeilla on usein hyvin vahvat mielipiteet nykyisestä oikeustilasta ja ennen kaikkea siitä, miten asioiden tulisi olla. Useimmiten eläinoikeusjuristit ovat kuulemma myös vegaaneja tai vähintäänkin kasvissyöjiä.

Noh, ensimmäisen luennon jälkeen en varsinaisesti kokenut oikeudenalaa omakseni. Suurin syy ei kuitenkaan ollut se, että syön ja jopa pidän lihasta, vaan enemmänkin se, että en todella koe aktivistitouhua kyllä omakseni. En edes hillittyä oikeustieteellistä aktivismia. Aina on toki mukava oppia uutta, jopa sellaisilta aloilta, mitkä eivät varsinaisesti ehkä ihan suoraan kolahda siihen oman intohimon kohteeseen. Aihe on toki mielenkiintoinen.

Olen tässä kesän ohella suorittanut verkkotehtäviä myös työharjoitteluopintojen vuoksi. Toisin sanoen, työn ohella kun tekee verkkotehtäviä ja toimittaa tarvittavat tositteet, saa siitä opintopisteitä valinnaisiin opintoihin. Näiden verkkotehtävien ohella minulle myös selvisi, minkä vuoksi toiset eivät saa opintojaan koskaan valmiiksi, ainakaan jos meinaavat sisällyttää tutkintoonsa työharjoittelua. Itsellänikin tämä vaihtoehto pyöri mielessä pitkään ja aloin jo kyseenalaistaa, mihin minä oikeustieteen maisterin tutkintoa tarvitsen.

Nimittäin, yksi tehtävistä oli tehdä itsestä videohaastattelu vaikka kännykkäkameralla kuvaten ja pyytää siihen joltain palautetta. Oikeesti? Tekisin vaikka tuplaten vaadittavan ajan töitä niiden opintopisteiden eteen, ettei tarvitsisi tehdä tekaistua videohaastattelua omasta naamasta, saati sitten näyttää sitä kenellekään. Koitin hakea pakokeinoja, mutta niitä ei ollut. Mietin, kenelle kehtaisin videon näyttää. Ei auttanut muu, kuin kuvata video, ojentaa Isännälle palautelomake ja pyytää täyttämään se. Hän katsoi videon minun puhelimestani, sillä sen lähettäminen kenellekään on turhan riskialtista. Omasta puhelimesta sen voi aina poistaa.

Sovittiin, että siitä ei puhuta. Koskaan.

Musapulma

Tiedättekö sen tyypin, joka aina soittaa omia lempibiisejään? Se, joka bileissä aina on säätämässä taustalla soivaa Spotify -listaa oman mielensä mukaiseksi? Se, joka aina vaihtaa biisin seuraavaan, kun se edellinen on vielä kesken? Se, joka hehkuttaa jotain tosi hyvää vastikään kuulemaansa biisiä (kuten biisi nimeltä Anal Bleach), joka on oikeesti ihan paska.

Noh, tämä edellä mainittu tapaushan on Isäntä. Olen kuvitellut, että se on oikeesti pahin kaikista. IKINÄ. Sen lempipuuhaa bileissä on pitää musavisa, sattuneesta syystä. Ja mä en (yllättäen) ikinä pärjää niissä musavisoissa.m

Mutta nyt olen löytänyt Isäntää pahemman ihmistyypin. Se on sellainen, joka kuuntelee sitä omaa lempimusiikkiaan mukana kulkevasta matkakaiuttimesta ihan joka paikassa ja täysin muista ihmisistä välittämättä. Metrossa, bussissa, yliopiston rappusilla, kahvilassa, aamujunassa...

Miksi? Käyttäkää kuulokkeita, niinkuin muutkin tekee! Eilen kuuntelin junassa venäläistä räppiä. Oikeesti. En tiedä kumpi pitäisi kieltää lailla, venäläinen räppi vai ne bluetooth-kaiuttimet. Parasta tässä ihmistyypissä on se, että 1) ne hengaa lähes poikkeuksetta aina yksin, ja 2) ne popittaa sitä musiikkiaan niin kovaa, että jos junassa erehtyy tämän ihmistyypin viereen, ei kuule sitä omaa musiikkiaan niistä kuulokkeista, vaikka ne ois täysillä.

Rakkaat kanssaeläjät,
käyttäkää niitä kuulokkeita.