Elämän suuria päätöksiä

Arvatkaas missä tänään olin!

Olin näytteenottoharrastuksessa! Pitkästä aikaa. Hyvä että neula pysyi kädessä. No pysyihän se, se on kuin polkupyörällä ajoa.

Oli kyllä hauskaa. Ensimmäiseksi kun kävelin sinne, tuli vastaan asiakas, joka muisti minut ja kehui saamastaan palvelusta. Voi että kun tuli hyvä mieli! Työkaveritkin olivat mielissään nähdessään minut pitkästä aikaa ja siitäkin tuli niin hyvä mieli. Oli kyllä nitä työkavereitakin kiva nähdä. Tajusin kuinka hyvin siellä viihdyn ja kuinka mukavaa siellä on ollut. Asiakkaatkin oli tänään niin tajuttoman ihania, ettei mitään rajaa!

Kuitenkin, olen tässä viimeaikoina miettinyt sellaista "hullua" ajatusta, että tuolta AMKista kun saan paperit ulos, voisin keväällä hakea vielä yliopistoon oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Aikanaan siis hain oikeustieteelliseen ja laitoin "varalle" hakupaperin Turun ammattikorkeakouluun bioanalytiikan koulutusohjelmaan, sillä se kuulosti hauskalta. Enhän minä sinne oikikseen päässyt ja lähdin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen olin ihan kypsä ja valmis jättämään ammattikorkeakoulun kesken, mutta kun ammattiaineet alkoivat, heräsi mielenkiinto. Se on oikeasti todella käytännönläheistä ja mielenkiintoista. Itse työ taas on hieman yksinkertaisempaa, eikä ihan niin mielenkiintoista arkea ole tässä ammatissa luvassa, mitä joskus toivoin.

No joka tapauksessa, olen alkanut miettimään, että haluanko tehdä tätä työtä loppuikäni ja tajusin, että en oikeastaan edes ikinä ole halunnut tehdä tätä työtä. Onhan se ihan kivaa, kollegat on pääasiassa mukavia ja tietoaan voi laajentaa niin paljon kun lystää, mutta onko se tarpeeksi haasteellista? Ja ennen kaikkea, onko se haaste, jolla haluaisin itseni haastaa?

Vaikeat ja raskaat ajat ovat edessä, kun ajatukseni juoksee näin. Mikäli päätän hakea, edessä on kaksi kuukautta työttömyyttä nenä kirjassa, pääsykokeen aiheuttama stressitila, työnhaun haasteet, kesän pituinen jännitys, todennäköisesti alkusyksyllä suuri pettymys ja koko prosessi lähtee alusta. Vaikka pääsisinkin, opiskeluajat tulevat olemaan rankkoja ja samanaikainen työnteko raskasta. Jos nyt sen teen, teen sen täysillä (niinkuin viimeksikin), mutta aina se ei yksinkertaisesti vain riitä. Aina kuitenkin mielessä pyörii se "mutta jos vaikka pääsisinkin."

Jos taas en hae, tuloni ovat säännölliset ja tasainen arki on tulossa. Kärjistelen alani töissä loppujen lopuksi (tiedä kuinka pitkään) väkisin, enkä löydä mistään paikkaa, jossa viihtyisin. Kun joskus havahdun, saatan ajatella, että on jo liian myöhäistä. Hoitoalalla eteneminen on tehty vaikeaksi, ja se on koko ajan muuttumassa lähes mahdottomaksi ja todennäköisesti tulen olemaan 50v urani huipulla jossain terveyskeskuksen laboratoriossa ottamassa näytteitä, kun kaikki analytiikka on niin automatisoitua, ettei laboratorion henkilökunnan tarvitse niistä enää mitään ymmärtää. Ei sekään paha tulevaisuus ole, mutta onko se minua varten? Jossain kohtaa havahdun aivan varmasti ja kadun syvästi sitä, etten hakenut enää oikeustieteelliseen. Sitä ei tiedä, onko se vuoden vai kymmenen vuoden päästä.

Rakkaat lukijat, nyt on hyvät neuvot kalliit. Toisaalta en ole valmis tavalliseen "tylsään" arkielämään, jossa päivän huippukohta on se, kun pääsen Isännän viereen sohvalle tai käydään lähimetsässä lenkillä. Toisaalta kevyt ja tasainen arki houkuttelee enemmän kuin mikään opiskelu, mutta tiedän että tulen katumaan päätöstäni, jos nyt asetun aloilleni enkä edes yritä. Siinäpä pulma.