Kolmevuotias ❤

Reilut kolme vuotta sitten näihin aikoihin oltiin Tyksin synnytysosastolla vielä täysin tietämättömiä siitä, mitä tämä pieni ihme tuo tullessaan. Kehitys on kyllä uskomatonta ja nyt meillä on täynnä luonnetta oleva pikkuihminen, joka on höystetty mahtavalla huumorintajulla ja valtavalla määrällä empatiaa.

Lily rakastaa eläimiä. Ihan kaikkia. Kysyin Lilyltä eilen, mistä eläimestä hän pitää eniten. Hän arpoi vähän kissan ja dinosauruksen välillä ja lopulta vastasi tyhjentävästi, että hän pitää kaikista eläimistä. Näin se on. Mikä tahansa eläin, on se sitten hai, yksisarvinen (unicorn, kuten Lily sanoo), kirahvi, hirvi tai mikä tahansa, se kuuluu Lilyn lempieläimiin. Eläinten lisäksi häntä kiehtoo kaikki vähän jännittävä ja pelottava, kuten kummitukset, vampyyrit ja ennen kaikkea hirviöt. Ja ne dinosaurukset.

Lily on todella alkanut ymmärtää ystävien päälle ja hänellä on päiväkodissakin pari kaveria ylitse muiden. Hän pitää käytännössä kaikkia ihmisiä kavereinaan ja saattaa jossain sukujuhlissakin huudahtaa, että "kaverit, katsokaas tätä." Hän rakastaa ihmisiä ja sukulaisia ja viihtyy isoissa porukoissa. Hän on myös mainio keräämään huomiota, eikä juuri jännitä uusissa tilanteissa. Mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sen parempi.

Pikkuneiti tykkää laulaa ja hän käy muskarissa kerran viikossa. Nyt syksyllä alkoi muskari siten, että vanhemmat odottavat ulkopuolella, ennen kun sinne mentiin vanhempien kanssa. Ensimmäisellä kerralla äidit menivät lapsineen sisään huoneeseen ja yhtäkkiä kuulemma kaikille äideille tuli pissahätä ja he vaivihkaa hilpaisivat paikalta. Lily oli vain lykännyt piponsa Isännälle, todennut "heippa" ja marssinut sisään. Muskaripupu onkin sellainen kaveri, jota odotetaan usein aika paljon ja siitä riittää paljon juttua.

Mufasa on Lilyn bestis. Kun Lily menee nukkumaan, Mufasa menee lähes aina sänkyyn hänen viereensä. Myös yöllä Mufasa hakeutuu käytännössä aina Lilyn viereen. Välillä ne toki leikkivätkin keskenään (=Lily juoksee Mufasan perässä dinosaurus kädessä ja ärjyy), mutta enemmän Mufasa pitää rauhallisista hetkistä, jolloin näkee turvalliseksi hakeutua pikkuneidin kylkeen kiinni nukkumaan. Joskus Lily tarvitsee kylläkin omaa tilaa ja hän ajaa Mufasan pois. Mindy on huomattavasti Mufasaa herkempi ja pysyttelee usein Lilyn ulottumattomissa. Mindy on tosin alkanut hakeutua myös Lilyn lähettyville ja pakoon juoksemisen sijaan läppää Lilya tassullaan, jos Lily ei ymmärrä Mindyn sanatonta viestintää. Mindy onkin Lilyn sanojen mukaan "vähän äksy".

Kaiken kaikkiaan uskomatonta, mikä tyyppi siitä pienestä nyytistä on tullut. Hän ei todellakaan ole enää vauva, vaan hän on ihan oikea pieni ihminen, jonka kanssa voi jutella henkeviä, pelata pelejä ja naureskella vitseille. Ja ennen kaikkea hän on ihan tajuttoman rakas! ♥

Vuosikatsaus 2018

Tulin tiistaina kotiin seitsemän jälkeen, kun töiden jälkeen olin vielä luennolla. Heti, kun pääsin ovesta sisään, iloinen pikkuihminen juoksi vastaan. "Äiti, äiti! Me tehtiin sulle synttälikoltti! Mutta shhhhh... se on salaisuus." Isäntä ilmaisi sohvalta, että "ei sitä saanut kertoa!" Lily kääntyi katsomaan Isäntää hieman tuimasti, kääntyi takaisin minuun ja julisti: "Äiti, iskä lainasi sinun laatikkoasi."


Mikäs muu kyseessä olisi voinut olla, kun äidin ylähyllylle jemmattu askartelulaatikko. Kortti oli hieno. Siihen oli hienosti piirretty koko perhe ja nurkkaan oli piirretty vielä ötökkäkin. Kortin sisällä oli vielä ("Tatos tätä! Minä näytän!") hieno väritetty kuva, kuulemma äidistä.

"Tatos tätä!"

Joka vuosi näihin aikoihin on ollut vuosikatsauksen aika. Mitäs kuluneen vuoden aikana on tapahtunut?

Viimevuoden vuosikatsauksessa tulin siihen tulokseen, että kotiseutu vetää puoleensa. Edelleenkin sama asia pätee, entistä vahvemmin vain. Olen lopen kyllästynyt tähän betonihelvettiin, jossa "kauniit maisemat" on luotu seinämaalauksin tylsän betonimassan keskelle juna-asemille ja talojen seiniin.

Viime syksy oli ehkä rankin ikinä. Kun kesä oli ollut täysin aikataulutettuja 7-15 työvuoroja, koulun jatkuminen, jatkuva paine ja stressi aiheutti muun muassa unettomuutta. Välillä makasin vierashuoneen sohvalla keskellä yötä hirmu väsyneenä tuijotellen kattoon pää täynnä ajatuksia ja mietin, kauanko ihminen kestää ilman unta. Kun tilanne taas tasoittui, se todellakin helpotti ilman mitään sen suurempia ratkaisuja. Sen syksyn aikana sain kaikesta huolimatta tehtyä ihan tuhottoman paljon opintoja, joten olen todellakin parhaimmillani paineen alla. Ja vaikka se oli välillä todella raskasta, jollain ehkä sairaalla tavalla nautin siitä kun ajatukset juoksevat täysillä ja jatkuvasti täytyy tehdä mielessään organisointia ja priorisointia. Siitä, kun työtä on niin paljon, että se ei lopu koskaan kesken. Tiesin sen jo aiemmin, mutta viime syksy todellakin osoitti, että paineen alla työskentely on minun juttuni.

Vuosi oli kyllä kaikin puolin tehokas. Keväällä aloitin työt vakuutusalalla ja olen kyllä tykännyt. Olen tässä ohella tehnyt välillä kaveripalveluksia tutuille ja puolitutuille erilaisten kirjelmien muodossa, ja täytyy kyllä sanoa että kyllä se toisten auttaminen on pidemmän päälle ihan hemmetin palkitsevaa. Vaikka aina olen ajatellut, että asianajajan hommat on nounou, niin alkaa kyllä tuntumaan siltä, että ehkä sellaistakin voisi tulevaisuudelleen harkita. Olen kuitenkin suhteellisen tunnettu siitä, kuinka nopeasti käännän kelkkani erilaisten periaatteiden suhteen, joten miksi en tämänkin.

Jos jotain, tämä vuosi on ollut ennen kaikkea itsetuntemuksen voittovuosi. Vuoden vaihteessa tutustuin psykologiystäväni avustuksella enneagrammeihin. Se on vähän niinkuin itsetuntemuksen työkalu, jota voi käyttää tunnistamaan itsessään erilaisia piirteitä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin ja kehittää itseään, etenkin niiden negatiivisten osalta. Se aloitti kiinnostuksen minua itseäni kohtaan ja olen tässä vuoden aikana oppinut tuntemaan itseäni enemmän kuin koskaan ennen. Olen alkanut tunnistaa itsessäni piirteitä, joiden kuvittelin aina olevan päinvastaisia ja olen oppinut tunnistamaan erilaisia reagointitapoja ja miettimään, miksi koen jotkut asiat siten kun ne koen. Kuulostaa ehkä höpöhöpöltä, mutta se on ihan tajuttoman kehittävää. Muiden on kuulemma helppo olla itsensä tuntevan ihmisen seurassa. Joten teen tässä palvelusta teille kaikille!

Viimeisimpänä ja tärkeimpänä, Lily. Hän on ihan supertyyppi. Pientä uhmaa on ollut, mutta se alkaa ehkä vähän jo olemaan parempaan päin. Tempperamenttia ja päättäväisyyttä kyllä löytyy, enkä voi kyllä ihmetellä mistä sitä on tullut. Hän on herkkä ja helppo lapsi. Hän rakastaa ihmisiä ja hän on suorastaan liekeissä aina, kun näkee tuttuja ja sukulaisia. Mitä enemmän ihmisiä ja suuremmat juhlat, sitä parempi. Hän puhuu hyvin ja piirtää jo hienoja pääjalkaisia. Hän rakastaa eläimiä, dinosauruksia ja hirviöitä. Vähän pelottava on aina hyvä. Itseänikin kiehtoi lapsena kaikki kauhutarinat, kummitukset ja vampyyrit, joten ymmärrän lastani tässä asiassa kyllä täysin.

Lily on hirmu fiksu. Hänen kanssaan voi neuvotella käytännössä ihan mistä vaan ja hänellä on uskomaton taito keskittyä. Kun hän uppoutuu touhuihinsa, hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Hän rakastaa iltasatuja ja kykenee seuraamaan jo aika vaikeitakin kirjoja. Ostin meille kesällä suoliston bakteeristosta kertovan Probus ja suoliston suuri taistelu -kirjan. Ostin kirjan ehkä enemmän itselleni, sillä työhistoriani tuotekehitystyössä koski tätä aihetta ja arvelin sen olevan Lilylle vielä vähän liian vaikea. Hän kuitenkin piti kirjasta ihan hirveästi ja jonkinlaista vatsatautia sairastaessaan hän oli mummilleen julistanut, että kun hänen vatsansa on täynnä niitä pahoja bakteereita ja maitohappopillerin ottaessaan hän tietää, että hän syö nyt niitä hyviä bakteereita.

Seuraavaksi ajateltiin alkaa opettelemaan fysiikan lakeja.

Vesipeto

Me käytiin aikanaan Lilyn kanssa vauvauinnissa. Monet kertoivat, kuinka ihanaa ja hauskaa se on ja se oli itselleni ehkä pienimuotoinen pettymys. Lily ei ollut siitä superinnoissaan, vaan lillui perustyytyväisenä omana itsenään siellä vedessä. Sukelluttamisesta hän ei juurikaan pitänyt. Itse kaipasin jotain enemmän siltä uimiselta, kuin sitä lillumista siellä vedessä ja lopputulos oli se, että ei se mikään suuri nautinto ollut oikeen kenellekään meistä. Vauvauinti jäi ensimmäisen kevään jälkeen kuin itsekseen pois, siihen syksylle kun ilmaantui vielä korvatulehduskierrettä.

Vähän myöhemmin Lilylla tuli aina paniikki, kun silmiin meni vettä. Mitään suurempaa traumaa ei asian osalta ikinä tapahtunut, joten joko se on vaan yksilöllistä, tai vaihtoehtoisesti vauvauinnista jäänyt "trauma". Hiusten peseminen oli järkyttävä operaatio, johon piti aina itsekin valmistautua henkisesti. Lilylle kun sanoi sanan "suihku" tai "hiustenpesu", alkoi paniikinomainen huuto. Huuto alkoi myös, jos ehdotti, että hän laittaa silmät kiinni, koska hän tiesi, että se tarkoittaa, että vettä menee kasvoille. Olemme yrittäneet lähes kaikkea mahdollista ja lopulta tilanne helpotti hiukan, kun hän sai itse mennä suihkuun vesisuihkun alle. Siitä huolimatta tuli kyllä itku, jos vettä valui kasvoille.

Tämä kesä on kuitenkin herättänyt pikkuneidissä todellisen delfiinin. "Vestpiininpoikanen" hän aina uidessaankin on. Edelleen kyllä veden roiskimiseen suhtaudutaan hiukan viileästi ja ellei huudeta kiukkuisena "LOPETA", niin ainakin katsotaan roiskijan perään pitkään ja erittäin paheksuvasti. Uimisen myötä myös suihkussa käynti on helpottanut ja nykyään hän jopa nauttii suihkusta. Kyllä älähdys kuitenkin kuuluu, kun vettä menee kasvoille.

Täytyy kyllä sanoa, että en yhtään ihmettele, jos Lily ei tykkää siitä, että vettä menee silmiin. Itse olen lapsuudessani uinut paljon, asuimme meinaan ihan lahden rannassa. Tästä huolimatta en ole koskaan avannut silmiäni mielelläni veden alla. Se meinaan kirvelee todella paljon. Keskusteltiin aiheesta jokin aika sitten porukassa, ja kävi ilmi että suurin osa ihmisistä pystyy ongelmitta pitämään silmiä auki veden alla. Joko se siis on mielen heikkoutta tai yksilöllisiä eroja, never know. Veikkaan jälkimmäistä.

Miksi koulu jää kesken?

Eilen alkoi koulu. Ajattelin opiskella vähän kevyempää kurssia välillä ja valitsin avoimen yliopiston kautta eläinoikeuden luentokurssin. On kyllä mielenkiintoinen ja hyvin epätyypillinen oikiksen kurssi. Ensimmäisellä luennolla esitettiin hyvin alussa jo, että muista oikeudenaloista poikkeavasti eläinoikeusjuristeilla on usein hyvin vahvat mielipiteet nykyisestä oikeustilasta ja ennen kaikkea siitä, miten asioiden tulisi olla. Useimmiten eläinoikeusjuristit ovat kuulemma myös vegaaneja tai vähintäänkin kasvissyöjiä.

Noh, ensimmäisen luennon jälkeen en varsinaisesti kokenut oikeudenalaa omakseni. Suurin syy ei kuitenkaan ollut se, että syön ja jopa pidän lihasta, vaan enemmänkin se, että en todella koe aktivistitouhua kyllä omakseni. En edes hillittyä oikeustieteellistä aktivismia. Aina on toki mukava oppia uutta, jopa sellaisilta aloilta, mitkä eivät varsinaisesti ehkä ihan suoraan kolahda siihen oman intohimon kohteeseen. Aihe on toki mielenkiintoinen.

Olen tässä kesän ohella suorittanut verkkotehtäviä myös työharjoitteluopintojen vuoksi. Toisin sanoen, työn ohella kun tekee verkkotehtäviä ja toimittaa tarvittavat tositteet, saa siitä opintopisteitä valinnaisiin opintoihin. Näiden verkkotehtävien ohella minulle myös selvisi, minkä vuoksi toiset eivät saa opintojaan koskaan valmiiksi, ainakaan jos meinaavat sisällyttää tutkintoonsa työharjoittelua. Itsellänikin tämä vaihtoehto pyöri mielessä pitkään ja aloin jo kyseenalaistaa, mihin minä oikeustieteen maisterin tutkintoa tarvitsen.

Nimittäin, yksi tehtävistä oli tehdä itsestä videohaastattelu vaikka kännykkäkameralla kuvaten ja pyytää siihen joltain palautetta. Oikeesti? Tekisin vaikka tuplaten vaadittavan ajan töitä niiden opintopisteiden eteen, ettei tarvitsisi tehdä tekaistua videohaastattelua omasta naamasta, saati sitten näyttää sitä kenellekään. Koitin hakea pakokeinoja, mutta niitä ei ollut. Mietin, kenelle kehtaisin videon näyttää. Ei auttanut muu, kuin kuvata video, ojentaa Isännälle palautelomake ja pyytää täyttämään se. Hän katsoi videon minun puhelimestani, sillä sen lähettäminen kenellekään on turhan riskialtista. Omasta puhelimesta sen voi aina poistaa.

Sovittiin, että siitä ei puhuta. Koskaan.

Musapulma

Tiedättekö sen tyypin, joka aina soittaa omia lempibiisejään? Se, joka bileissä aina on säätämässä taustalla soivaa Spotify -listaa oman mielensä mukaiseksi? Se, joka aina vaihtaa biisin seuraavaan, kun se edellinen on vielä kesken? Se, joka hehkuttaa jotain tosi hyvää vastikään kuulemaansa biisiä (kuten biisi nimeltä Anal Bleach), joka on oikeesti ihan paska.

Noh, tämä edellä mainittu tapaushan on Isäntä. Olen kuvitellut, että se on oikeesti pahin kaikista. IKINÄ. Sen lempipuuhaa bileissä on pitää musavisa, sattuneesta syystä. Ja mä en (yllättäen) ikinä pärjää niissä musavisoissa.m

Mutta nyt olen löytänyt Isäntää pahemman ihmistyypin. Se on sellainen, joka kuuntelee sitä omaa lempimusiikkiaan mukana kulkevasta matkakaiuttimesta ihan joka paikassa ja täysin muista ihmisistä välittämättä. Metrossa, bussissa, yliopiston rappusilla, kahvilassa, aamujunassa...

Miksi? Käyttäkää kuulokkeita, niinkuin muutkin tekee! Eilen kuuntelin junassa venäläistä räppiä. Oikeesti. En tiedä kumpi pitäisi kieltää lailla, venäläinen räppi vai ne bluetooth-kaiuttimet. Parasta tässä ihmistyypissä on se, että 1) ne hengaa lähes poikkeuksetta aina yksin, ja 2) ne popittaa sitä musiikkiaan niin kovaa, että jos junassa erehtyy tämän ihmistyypin viereen, ei kuule sitä omaa musiikkiaan niistä kuulokkeista, vaikka ne ois täysillä.

Rakkaat kanssaeläjät,
käyttäkää niitä kuulokkeita.

Koti-ikävä

Kaksi vuotta sitten olin saanut vastikään tietää, että pääsin Helsingin oikeustieteelliseen. Olin niin täynnä intoa ja riemua, että pelkästään muistelemalla sitä aikaa ja sitä ihanaa tunnetta olen saanut puserrettua yli kolmen vuoden opinnot kahteen vuoteen. Minulla on yliopiston suoritustavoitteen, 120 opintopisteen sijaan nyt 209 opintopistettä. Tavoitteena olisi saada maisterin tutkinto suoritettua ensivuoden aikana, että pääsen pois täältä. Pois pääkaupunkiseudulta, takaisin kotiin.

Tällä hetkellä päällä on viimesyksyä vastaava kestoketutus. Viimesyksynä ärsytti tulla takaisin pääkaupunkiseudulle. Nyt ärsyttää tämä loputon kuumuus, ärsyttää kun kaverit ja tutut on kaukana, ärsyttää että Lilikin on kaukana kun sen päiväkoti alkaa vasta torstaina ja täällä ei ole hoitomahdollisuuksia, ärsyttää tämä asunto muovilistoineen ja ylikuluneine parketteineen, ärsyttää työmatka, ärsyttää kun VR ei kulje, ärsyttää kun olen suorittanut opintoja niin paljon, että kavereita ei enää samoilla luennoilla näy ja ellei se jo käynyt ilmi, niin ärsyttää lähestulkoon kaikki. 

Täällä on kaikkea lähellä ja hirmuisesti mahdollisuuksia. Ihan koska vaan voi mennä lapsen kanssa HopLoppiin ja on vielä monesta varaa valita. Julkiset kulkee ja lapsenkin voi halutessaan laittaa vaikka englanninkieliseen päiväkotiin tai kouluun. Ihan lähistöllä on kylpylöitä, huvipuisto, eläintarha ja vaikka tramboliinipuisto. Niitä ei kuitenkaan juurikaan tule käytettyä. Työmatka kestää lyhyydestään huolimatta (alle 15 km) vähintään 45 minuuttia sillon kun VR sattuu kulkemaan. Kun Isäntä on poissa, vien Lilin päiväkotiin ensimmäisenä ja haen sen viimeisenä. Tässä välissä saan juuri ja juuri päivän tunnit täyteen. Kun Isäntä on kotona, teen menetetyt työtunnit takaisin ja muita rästihommia. Koti on lähes kaoottinen ja ihanan lämpöisen kesän ja aukinaisten ikkunoiden jäljiltä täynnä katupölyä, enkä jaksa edes välittää. 

Joskus yläasteella muistan saaneeni jostain ihanan lempinimen, Landepaukku. En edes muista mistä se tuli, mutta uskallan väittää että joku itseäni enemmän landepaukku sen keksi. Se kuitenkin seurasi läpi lähes koko yläasteen. Tänäpäivänä todella tiedostan itsessäni tuon puolen. Kaipaan todellakin sitä landeilua ja omakotitalotouhua, mitä ei lapsena todella osannut arvostaa. Haaveilen nurmikonleikkuusta, autonpesusta, puuhommista, talon maalaamisesta, marjapuskista ja ennen kaikkea siitä itsensä hyödylliseksi kokemisesta. Sen sijaan töistä tultuani menen istumaan läheisen puiston hiekkalaatikon reunalle ja illalla koen itseni vain löystyneeksi säkiksi, enkä enää jaksa lähteä minnekään. Olisi edes joskus jotain lumitöitä, jotka olisi vaan pakko tehdä että saa auton pihasta pois.

Lili on tänään vielä pois ja tulee onneksi huomenna. Isäntä on työmatkalla ja olen täysin yksin kotona. Vihaan sitä. Kävin äsken lenkillä tuolla mukavassa 30 asteen helteessä ja päästyäni takaisin sisälle kaulasuoni huusi vettä, sormenpäät pullottivat turvoksissa ja kyljet pisti. Lysähdin makaamaan tuohon aulan matolle ja jäin tuijottamaan kattoon. Makasin siinä hyvän tovin kattoa tuijotellen musiikki korvissa ja mietin, kuinka paljon kaipaan takaisin kotiseudulle. Mietin aikoja, kun näki tuttuja arkisinkin ja lähes aina saattoi saada lenkkiseuraa. En minä oikeasti silloin lenkkeillyt, mutta eipä moni muukaan. Mietin aikaa, kun työmatkankin saattoi kulkea pyörällä ilman, että olisi pitänyt polkea kehätietä. Mietin viime syksyä ja sitä, kuinka ahdisti tulla kesän jälkeen takaisin pääkaupunkiseudulle. Muistelin, kuinka ihanaa oli kirjoittaa päivän turhaakin turhemmista asioista blogiin ja muistella niitä arkisen hölmöjä asioita jälkeenpäin. Havahduin siihen, kun Johnny törmäsi päähäni. Nousin ylös, että lähes ainut tämän asunnon siisteydestä huolehtiva saa tehtyä työnsä kunnolla. 

Toivon, etten havahdu taas vuoden päästä tuijottamasta tuota samaa kattoa. Toivon, että saan revittyä arjesta aikaa päivittää tätä blogia.

Sohvatuunausta

Olen jo tovin haaveillut meidän sohvaan uusia jalkoja, sillä olisi tosi huippua, jos Johnny pääsisi imuroimaan myös sohvan alta. Korkeutta pitäisi siis olla 10 cm lattian ja sohvan välissä. Kun näin yliopistolla pinokaupalla Suomen Laki -kirjoja poistettavien kirjojen joukossa "saa ottaa"-kyltin alla, juolahti mieleeni ajatus suhteellisen edullisesta keinosta tuunata sohva.

Kannoin muutaman kirjan kotiin testatakseni ajatusta ja esitelläkseni sen Isännälle. Isäntä ei ihan heti ollut varma, olenko ajatukseni kanssa tosissani, mutta ei mennyt kauaa kun hänkin ajatukselle lämpeni. Lakikirjoja pitäisi joka nurkassa olla kaksi päällekkäin, että korkeus olisi vähintään sen 10 cm. Laskettiin, että yhteensä tarvittaisiin 18 lakikirjaa ja pari ylimääräistä tarvittaessa levitettävän osan alle. Seuraavana päivänä kestokassit mukaan yliopistolle ja kirjat kantoon.

Voin kertoa, että nuo lakikirjat ei ole ihan kevyimpiä opuksia kantaa. Lakikirjapäivinä jo kolmen lakikirjan kantaminen saa niskan ja hartiat huutamaan hoosiannaa ja tässä niitä oli kannossa yhteensä 13 kappaletta. Sen verran tuntui urakka välillä raskaalta, että oli pakko kotona laittaa nuo kassit vaa'alle.

13,8 ja 14,6 kg.

Isäntä ihmetteli, miten ihmeessä sain ne kannettua kotiin. Täytyy kyllä sanoa, että päättäväisyyteni joskus yllättää vähän minut itsenikin. Mutta tuli kyllä erilainen lopputulos, vaikka yllättävän vähän ne tuolta kyllä erottuu. Ja Johnnykin mahtui ongelmitta sohvan alle!