Äitienpäivä

Eilen oli äitienpäivä. Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä. Hurjaa. En jotenkaan ole ikinä ajatellut, että mulla olisi KOLME lasta, mutta tässä sitä ollaan! Eikä mitkä tahansa kolme lasta, vaan just nämä kaikkein kauneimmat, ihanimmat ja parhaat kolme lasta.

Ollaan monesti miehen kanssa mietitty, miten paljon asioita pidetään itsestään selvänä. Kuten se, että me eletään täällä lintukodossa, meillä on terveydenhuolto ja sosiaalihuolto ja vaikka ne ei ihan täydellisesti aina toimikaan ja niistä on helppo valittaa, niin siltin meillä sentään on ne. Meillä on myös ilmainen kouluruokailu, joka takaa että kaikki lapset saa ruokaa, edes sen kerran päivässä. Ei ole itsestään selvää kuulkaa sekään. Eikä se, että voi mennä sairaalaan synnyttämään, periaatteessa ilmaiseksi. Kyllä, muutama satanen siitä on periaatteessa ilmainen. 

Monista asioista sitä itsekin herkästi valittaa. Isossa kuvassa olen koittanut väkisin ajatella tilanteessa kuin tilanteessa, että meillä on asiat todella hyvin! Meidän lapset on ihania ja terveitä ja meillä kenekään ei tarvitse kotona pelätä, on ruokaa ja tarjotaan mahdollisuuksia. Näitä asioita pitäisi pitää suuressa arvossa. Ja se pitäisi itsekin koittaa muistaa. Ja meidän pitäisi olla vielä supertyytyväisiä, kun saadaan pitää vanhempainvapaata ja vielä lomittain ja suunnitella nämä käytännössä itse. 

Äitienpäivä oli kaikkinensa ihana! En ole ainakaan näinä 9 äitienpäivänä itsestäni löytänyt sitä sänkyyn makoilemaan jäävää tyyppiä, joten herättiin aamulla, keitettiin kahvia ja tehtiin yhdessä aamupalaa, lapset saivat aamulla antaa ne ihanat itse tekemänsä lahjat ja kortit ja syötiin aamupalan jälkeen itse tehtyä kakkua. 

Aamupalalla isäntä alkoi puhella pensasmustikoista ja niiden hankinnasta, joten lähdettiin siitä äitienpäivän kunniaksi puutarhakauppaan ostamaan pensasmustikoita ja kuuntelemaan niiden istutusohjeita. Samalla matkaan tarttui yksi mustaherukkapensas meidän puutarhaan. Pienten päiväuniaikaan käytiin esikoisen kanssa hölkkälenkillä (ihana yhteinen harrastus) ja sen jälkeen ulkoiltiin yhdessä ja istutettiin pensaat.

Vielä illalla kävin Nalan kanssa keräämässä ensikokemusta RallyTokoon Rauman Vauhtitassujen kentällä ja ennen nukkumaan menoa käytiin koko perhe saunassa. Oli kyllä ihana äitienpäivä! 

Mahtui äitienpäivään ihan vaan nukutushommiakin. <3

Elämä hymyilee

 Tällä hetkellä kaikki tuntuu sujuvan hämmästyttävän ihanasti! Juuri Isännän kanssa juteltiin, miten pitkään aikaan ei ole tullut mitään suurempia ongelmia tai tahimisia. Se kyllä pelottaa, että mitä on vielä luvassa, kun niin seesteistä on pitkän aikaa ollut, mutta koitetaan nyt nauttia tästä vaiheesta. Meillä on kuitenkin tulossa pari uhmaa ja murrosikä.

Manu on ihana pikkumies! Manu täytti kuukausi sitten kaksi vuotta ja hän on niin etevä taapero! Hän juttelee paljon ja toistaa lähes kaikki sanat, vaikka äänteitä vielä paljon uupuu. Hän laulaa ja tykkää tanssia. Hämä-hämä-häkki ja ”jos sul lysti on” tulee jo laululeikein ja hän osaa hienosti antaa toiselle leluja tai olla pyynnöstä ottamatta toiselta lelua. Syöminenkin sujuu pääasiassa hyvin, vaikka vähän valikoiva ruuan suhteen onkin ja etenkin mausteinen ruoka ei meinaa upota. Hän loikkii sammakkohyppyjä tasajalkaa, tykkää pomppia trampalla ja leikkiä palloilla. Hänen tohinansa ovat pääosin järkeviä, vaikka toisinaan äärettömän hauskaa on myös päätön juoksentelu ja kiljuminen. Iltanukutukset ovat toisinaan pitkäkestoisia ja rauhoittuminen tuntuu vievän aikaa ja päiväunistakin on toisinaan tullut tuskaisen pitkiä nukutettavia. Tosin pikkuveljellä on joskus osuus asiaan.

Leo on aivan mahdottoman valloittava pieni aurinko! Hän juttelee PALJON, hymyilee, naureskelee ja seuraa innokkaasti isoveljen tohinoita! Leo viihtyy parhaiten mahallaan lattialla ja on jo viittä vailla kääntymässä selältä mahalleen. Hieman pitäisi vielä tajuta kääntyä kyljelleen, niin käännös tulisi helposti. Vielä ei ole kuitenkaan omaehtoista kääntymistä tullut. Leo nukkuu päiväunet pääasiassa ulkona ja yöunille nukahtaa rinnalle sänkyyn. Illat on aika pätkittäisiä pätkäunien vuoksi ja pitkälti Leo rauhoittuu yöunille vasta, kun itse menen viereen. 

Lily on pärjännyt koulussa kivasti ja vuoden takaiset väsyäksyt ovat vähentyneet huomattavasti! Hän hoitaa harrastuksensa hienosti ja auttaa kotonakin kivasti, toisinaan pienen painostuksen jälkeen. Lily siirtyi vuoden vaihteessa uinnissa tekniikkastartti-ryhmään ja siellä on lähtenyt hienosti liikkeelle. Ollaan muutamaan otteeseen käyty Lilyn kanssa paristi juoksua treenailemassa varovasti ja hänestä on jo ihanasti lenkkikaveriksi! 

On jotenkin äärettömän ihanaa, että voin samanaikaisesti nauttia pikkuvauva-arjesta ja lapsen kanssa yhteisestä urheiluharrastuksesta sekä taaperotohinoista ja vielä yhdistää töissä käynnin ja vanhempainvapaan! Tehdään Isännän kanssa tosiaan tällä hetkellä lomittaista vanhempainvapaata siten, että olen töissä kolme päivää viikossa ja Isäntä kaksi. Nyt vielä kevään myötä päästään ensimmäistä kertaa puuhastelemaan ihan omaan pihaan, tekemään pihatöitä ja järjestämään nurkkia oman näköiseksi. 

Vielä samaan syssyyn Nalasta alkaa näkyä, että koulutus on toiminut. Se toimii ulkona todella kivasti, pysyy omassa pihassa ja on ulkoilutettavissa vapaana siten, että se pysyy kontrollissa. On sitä kyllä harjoiteltukin!

Elämä on tällä hetkellä aivan äärettömän ihanaa! Rankkaa, työntäyteistä, toisinaan kiireistä ja hetkistä, mutta ihanaa!

Uloslähtemisen vaikeus

 Jos jotain erityistä vauvan tulon myötä on tapahtunut, niin lähteminen on vaikeutunut vähintään sen 2 356 kertaa. On todella pitänyt suunnitella itselle selviytymisstrategia, että pääsen täältä ulos yksin Manun ja vauvan kanssa. Kun koirakin on vielä puettava, tuo sekin vielä yhden muuttuvan tekijän. 

Manu on tällä hetkellä erittäin haluton pukemaan ulkovaatteita päälle ja pukeminen itsessään on toisinaan sellainen painiottelu, että pukijalla on ottelun jälkeen suihkuntarpeen lisäksi mahdollisesti muutama taisteluarpi. Tämä siis, mikäli poika saadaan kiinni sen jälkeen, kun on sanottu, että mennään pukemaan. Mikäli ottelu sujuu odotetusti, Manulla on sentään ulkovaatteet päällä. Ainakin hetken. Vielä hän ei ole keksinyt vaatteiden riisumisen hienoutta.

Usein kesken pukemisen Manulle tulee spagetti-vaihe, jolloin koko poika on täydellisen veltto. Jotenkin kummasti tämä taapero luottaa siihen, että aikuisen kädet ottavat hänet vastaan, mihin tahansa suuntaan hän kaatuukin tai mistä tahansa kolosta hän valuukaan. Vastassa on eteisessä kuitenkin laattalattia, joten hämmentävää luottamusta kyllä.

Kengät, pipo ja hanskat täytyy laittaa siinä järjestyksessä kun Manu haluaa, muuten menee hermo. Kun mene hermo, loppuprosessi sujuu huudon ja vastaanlaittamisen yhdistelmänä. Kun ulkovaatteet on päällä, tilanne helpottaa hetkeksi.

Kun Manu on puettu, täytyy laittaa itselle nopeasti vaatteet päälle. Nämä on hyvä katsoa jo etukäteen, ettei Manulla mene odotellessa hermo.

Kun itsellä on vaatteet päällä, voi Leolle laittaa pipon ja nostaa nopeasti toppahaalariin ja vaunuihin/turvakaukaloon. Tämä on helppo vaihe, jos etukäteen on huolehdittu Leon ruokinta ja vaipanvaihto.

Kun Leo on vaunuissa, voi Manulle avata oven. Tässä kohtaa muistan yleensä sen koiran ja käyn hakemassa sille vaatetta ja valjaat. Samalla huutelen Manulle ulos ja yritän varmistaa minne hän menee, koska sehän meni jo. Onneksi koirankaan pukemisessa ei kauhean kauaa mene, jos se antaa ottaa itsensä kiinni sen jälkeen, kun näki vaatteensa äidin käsissä. Nala ei yhtään siedä pukemista, mikä on jopa hämmentävää tuollaiselta kylmänaralta koiralta.

Onneksi on oma piha, ettei tarvitse hikoiluttaa porukkaa pidempään rappukäytävässä, koska siinä kohtaa kun itse pääsee ulos, on jo sen verran lämmin, että pikku pakkanen ei hetkeen tunnu missään.

Ristiäiset

 Sunnuntaina meillä oli ristiäiset ja meidän vauva sai nimen! Viimeiset 1,5 viikkoa olen odottanut jo kovasti, että vihdoin päästäisiin kutsumaan meidän vauvaa hänen nimellään ja alkaa makustelemaan, että miten nimi hänelle sopii. Tuntuu että viime hetkille saakka nimeä mietittiin ja pohdittiin, mutta kyllä tämä lopullinen päätös ihan hyvältä tuntuu. Ja kuten etukäteen jo ajateltiinkin, kyllä se nimi sitten alkaa lapselle istua.

Hassua, miten tällä kertaa nimen valinta tuntui jotenkin aiempaa lopullisemmalta. Kun oli viimeisen vauvan ristiäiset, tuntui että kaikki kivat ja ihanat nimet piti hänelle saada annettua, tai muuten ne jää käyttämättä. Ihan tyhmä ajatus, tiedän, mutta hassua miten se siltä kuitenkin tuntui. Joka tapauksessa, tämä vauva sai useamman ihanan nimen, jota jo aiemmillekin lapsille on mietitty. Jatkossa täällä alan kutsua tätä meidän pienintä pikkumiestä nimellä Leo.

Ristiäisten vetovastuussa oli äitini, joka hoiti käytännössä kaikki järjestelyt. Aivan uskomattoman iso apu, en tiedä miten olisin edes selvinnyt yksin. Ristiäiset oli Rauman Kuapplassa, kuten Lilin ja Manunkin ristiäiset ja pappikin on ollut kaikilla sama. Jotenkin ihanaa, että tällaisetkin asiat lapsia yhdistävät.

En ole ehkä se uskonnollisin henkilö, enkä ehkä perinteitä kunnioittavinkaan, mutta ristiäiset on juhla, jossa on ihana ylläpitää perinteitä. Tässä muutamia meidän ristiäisistä:

- Kastepuku oli pappani kastepuku, jonka hänen äitinsä on hääpukunsa hunnusta tehnyt. Ikää puvulla on 87 vuotta.

- Kastemalja oli mummini isoveljelleni ostama kastemalja, jossa minutkin on kastettu.

- Kastepöydän pöytäliina on edesmenneen mummini tekemä.

- pöydällä oli veljeltäni rippilahjaksi saama maljakko. Veli ei itse päässyt paikalle, sillä hän asuu toisella puolella Suomea eikä työvuorot mahdollistaneet tänne tulemista.

- Koristeet olivat isännän veljeltä lainatut, olivat myös Manun ristiäisissä ja kiertäneet jo useita juhlia. 

- tarjolla oli mummuni tekemiä sämpylöitä, joista kaikki pitävät ja jota kaikki odottavat.

- Lili luki lasten evankeliumin ja hän luki sen niin todella hienosti!

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että ristiäiset on nyt pidetty, pikkumiehellä on nimi ja kaikki meni kivasti! Tarjoiltavia teki mummuni lisäksi äitini, isännän äiti, tarjoiluista vastaava perhetuttava sekä allekirjoittanut. 

Isosisko kuivaamassa vauvan pään.

Tarjoilut

Pikkumies itse

Vauva 8 viikkoa

 Se on uskomatonta, miten kaikki vauvajutut unohtuu! Lilin vauva-ajasta kirjoitin tänne ahkerasti, Manun vauva-ajasta on käytännössä kaikki unohtunut, vaikka siitä ei ole kun vuoden verran! Nyt tämän kuopuksen kanssa jotenkin toivoisi, että olisi Manunkin jutuista kirjoitellut ylös, sillä ei kyllä muista yhtään millaista on ollut!

Silti väittäisin, että tämä kuopus on ollut tähän saakka sisarussarjastaan helpoin. Hän on erittäin perustyytyväinen ja nukkuu yöt. Vähän on toisinaan itkuisuutta iltaisin. Olen pohtinut, josko se johtuisi juomastani kahvista tai jostain muusta ruuasta, mutta niin kauan kun syön salaatteja ja vältän kahvia, niin vauva vaikuttaa olevan tyytyväinen. 

Ikää minimiehellä on huomenna kahdeksan viikkoa ja kasvu ja kehitys on ollut hurjaa! Nyt on painoa jo ainakin 7kg ja vauva katselee niin tarkasti ympärilleen ja näkee jo kauas. Eilen ensimmäistä kertaa vauva katseli mitkään Manua ja Manun touhuja ja lähti vähän seuraamaankin, toki hyvin töksähtävin päänliikkein. Nyrkit osataan jo viedä suuhun ja niitä imeskellä, kun on imemisen tarvetta tai nälkä. Vauva pitää makuullaan hienosti päätään aivan pystyssä ja nostaa käsillään rintakehän maasta. Käsillä hän nostaa niin paljon, että usein kellahtaa kyljelleen. Jaloilla ottaa tukea maasta tai alustasta ja haluaa seisoskella tai potkii todella kovaa itseään eteenpäin. Leikkimatolla hän ei juurikaan viihdy, mutta viihtyy lattialla jos paikkaa vaihtaa usein. Iltaisin ja joskus muutoinkin hän viihtyy ehdottomasti parhaiten sylissä. 

Vauva nukahtaa rinnalle, turvakaukaloon, vaunuihin tai Manducaan. Toisinaan, mutta harvoin hän nukahtaa itsekseen alustalle tai kehtoon. Ennen synnytystä ostettiin vauvalle kehto, jotta hänet saa nukkumaan alakertaan hälinän keskelle, ettei aina tarvitse lähteä viemään yläkertaan. Se on kyllä ollut hyvä, vaikka hän ei siellä aina kovin kauaa nukukaan. Isoveljen kiljaisut myös usein herättävät tehokkaasti, joten mikään pommin varma nukkuja hän ei ole. Pikkuhiljaa hän kuitenkin viihtyy enemmän aikaa hereillä maailmaa ihmettelemässä.

Viikonloppuna meillä on ristiäiset, joten vihdoin voidaan alkaa kutsua häntä omalla nimellään, eikä tarvitse enää puhua vauvasta. <3

Manu

 Suurin työllistäjä meillä tuntuu tällä hetkellä olevan tuo nykyisin keskimmäinen lapsi, Manu 1v 10kk iältään, joka touhuillaan, huumorillaan ja tilannetajullaan luo aivan käsittämätöntä tilannekomiikkaa useimpiin hetkiin. Toisinaan ei tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun puolen tunnin sisään neljä kertaa siivotut lasten ja koiran lelut on jälleen levitetty lattialle, vesilasi kaatuu kolmannen kerran tai tuhkaluukun sisältö on vedetty lattialle. Ei hän kiusallaan pahoja tee. Aina ei vain voi tietää mikä on sallittua ja toisinaan vahinkoja sattuu, usein väsyneenä enemmän. Vaikka paljon asioita tapahtuu, on hän kuitenkin pääosin rauhallinen ja harkitseva pikkumies.

Manu on lähtökohtaisesti hyvin kiltti, mutta menevä. Manu on kotona kovaääninen ja energinen touhuilija, joka viihdyttää itse itseään. Hän ei kaipaa itselleen leikittäjää, vaan hän usein leikkii itsekseen joko luvallisia tai luvattomia touhuja. Lempileluja ovat Dublot ja erilaiset koneet ja laitteet, kuten roska-auto, trukki, rekat ja autot. Ja tietenkin pallo. Leikit siskon kanssa ovat myös ihan parhaita ja usein meno yltyykin melko riehakkaaksi ja nauru raikaa.

Päiväkodissa sanovat, että Manu tottelee aina mitä hänelle sanotaan. Päiväkodissa ja vieraiden kanssa Manu on hiljainen tarkkailija, joka tarkkailee ensin hetken ennen kun lähtee touhuamaan. Muiden lasten ottaessa häneltä leluja, hän luovuttaa ne usein helposti ja jää seuraamaan, milloin toinen lapsi jättää kyseisen lelun vartioimatta ja kun näin tapahtuu, Manu hakee lelun takaisin itselleen. Kotona omista leluista on kuitenkin nyt alkanut ilmetä mustasukkaisuutta, etenkin roska-autosta (plaston) ja moposta (Pukylino), jotka selvästi ovat Manulle tärkeimpiä. Mopon kanssa Manu hurjastelee lähes kaikki siirtymät ja hän on hämmästyttävän taitava sen ohjailemisessa ja hallinnassa. Uskomattoman kovaa hän sillä vetää huoneesta toiseen, mutta ei koskaan törmää mihinkään vahingossa ja väistää näppärästi edessä olevat varpaat ja esineet.

Manu on tuhannen ilmeen tapaus. Hänen ilmeikkyytensä naurattaa käytännössä joka päivä. Surusilmät, kun häneltä viedään jotain, tai voivotteleva katse, kun hän ei enää jaksa syödä. Ilkikurinen virne kun hän pelleilee tai teennäinen naururemakka pää taaksepäin taivutettuna, kun hän nauraa mukana. Hän on tilannetajun mestari ja on aina jutussa mukana. Hän toistaa ja matkii kaikkea, kuten Netflixin aloitusääntä, vauvan ähinää tai toisen aivastusta. Hän myös huomaa aivan kaiken ja apinoi aivan uskomattomia asioita, kuten ruokailutapoja, eleitä ja toimintamalleja. Kun hän jotain oivaltaa (esim, että lautasta voi pitää kämmenellä syödessä), hän ei suostu tästä tavasta luopumaan, sillä hän varmasti tietää että näin kuuluu tehdä, tekihän tuo toinenkin äsken näin. Puheesta puuttuu puolet äänteistä, mutta silti sanoja kovasti toistetaan ja sanotaan ja toisinaan hermostutaan, ellei äiti tai iskä ihan ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Joka ruokailun jälkeen Manu muistaa pyytää pastillin ja käy yleensä kertomassa kaikille, jopa Nalalle ja vauvalle, että hän sai pastillin.

Hän näki, että ukkikin söi kämmen lautasen alla.

Manun paras kaveri on siskon lisäksi Nala. Nala tuli meille pentuna Manun ollessa 6kk ikäinen ja pennut bondasivat saman tien! Manu ja Nala ovat kasvaneet yhteen niin ihanasti, ettei mitään mieltä! Kumpikaan ei ole toisesta neuroottisen kiinnostunut ja kumpikin antaa toisen olla rauhassakin, mutta toisinaan ne painiskelevat ja hakeutuvat toistensa lähelle. Ainoa, joka saa Nalalta pallon välittömästi pois suusta on Manu, joka vain menee ja nyppäsee pallon pois. 

Manu tykkää syödä eniten äidin tai iskän lautaselta, sillä eihän omalla lautasella ole niin herkullisia ruokia kun muilla. Hän myös haluaa aina juoda samaa mitä aikuiset tai muut juo ja hänen ollessa ruokapöydässä ei voi syödä eri ruokaa hänen kanssaan, ellei ole valmis jakamaan omalta lautaseltaan. Toistaiseksi Manu on vielä saanut ryövätä ruokaa meidän lautasiltamme, sillä siten hän maistaa käytännössä vaikka mitä, mutta jos Manun lautasella peruna ja kastike on muussattu, muillakin se pitää olla muussattu, jos halua perunansa syödä.

Manu on alusta alkaen nukkunut yöt läpeensä, mutta päiväunien kanssa hänellä oli jossain kohtaa haasteita. Hän ei pienenä nukkunut millään päivisin ja kaikki päivät tuntui menevän nukuttamiseen. Ja kun hän nukahti, hän heräsi herkästi. Nykyään hän nukahtaa päiväunille helpommin (tosin tässä on tullut hieman taas takapakkia), mutta yöunille nukuttaminen vie toisinaan tuhottoman kauan aikaa. Käytännössä on täysin merkityksetöntä, mihin aikaan häntä menee nukuttamaan, kun hän kuitenkin nukahtaa vasta puoli kymmenen aikoihin. Hän makoilee rauhassa sängyssä, mutta uni ei vaan tule ja yksin hän ei tietenkään halua olla. Nyt Manu on toisinaan öisin herännyt vähän itkeskelemään, mutta on kuitenkin suhteellisen helposti nukahtanut uudestaan. Manu nukahtaa aina omaan sänkyyn, mutta siirtyy öisin meidän viereen, ettei tarvitse montaa kertaa käydä Manun huoneessa häntä rauhoittelemassa. Manulla on huoneessaan 140cm leveä runkopatja lattialla ja hän nukkuu siinä. Pinnasänkyyn hän ei koskaan oppinut ja siitä hän ei koskaan tykännyt, joten tämä on ollut nyt hyvä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Manu on aivan ihana pieni rempseä touhuttelija. Hän rakastaa erilaisia työkoneita, joista roska-auto on kuitenkin kaikkein paras. Myös autot, mopot, lentokoneet sun muut ovat erittäin mielekkäitä. Lisäksi Manu tykkää eläimistä, kirjoista ja kylpemisestä/saunomisesta. Viimeaikoina Manu on kiinnostunut enemmän yksinkertaisista palapeleistä ja selvästi alkanut hahmottaa palojen muotoja paremmin. 

Tässä vielä vähän koostetta: 

Lempilelu: Plaston roska-auto ja Pukylino mopo

Lempibiisi: Ihahaa

Lempiruoka: Kasvikset ja makkara

Lempivaate: pipo

Paras kaveri: sisko ja Nala

Unenlahjat: tykkää aamulla nukkua pitkään ja lökötellä sängyssä.

Osaa jo: hyppiä tasajalkaa

Erityistä: ilmeikkyys, erittäin tarkka huomaamaan asioita ja matkii niitä, uskomattomat mopoilutaidot

Eka päivä yksin

Isäntä meni takaisin töihin tiistaina. Manu oli tiistain ja keskiviikon päiväkodissa ja olin ensimmäistä kertaa yksin vauvan kanssa kaksin kotona pari päivää. Manu on yksityisessä päiväkodissa, jota Lilikin Raumalla kävi ja johon ehdottomasti Manunkin halusin. Koska yksityisellä puolella ei ole mitään hoitotakuu-juttuja päiväkodeissa, jätettiin Manu minimitunneille päiväkotiin, ettei menetetä päivähoitopaikkaa. Hän on siis jatkossakin päiväkodissa noin 2-3 päivää viikossa.

Sitten koitti se päivä, kun olin ensimmäisen kokonaisen päivän yksin Manun ja vauvan kanssa. Luojan kiitos Lili tuli kotiin yhden jälkeen, olisin varmaan muutoin hengetön. Kesken päivän pistin Isännälle töihin viestiä, että huomenna on muuten sitten mun vuoro mennä töihin ja hän saa jäädä kotiin. Oli ihan pikkasen raskas päivä.

Vauva ei nukkunut lainkaan kunnolla ja oli jatkuvasti tyytymätön. Manu ei varsinaisesti ollut erityisen tyytymätön, mutta perus itsensä ja kokoajan menossa ja tekemässä jotain. Ja siis jatkuvasti piti häntä tietenkin vahtia ja auttaa ja olla touhuissa mukana. Kun laitoin Manua päiväunille, vauva itki. Kun vauva hiljeni ja Manu nukahti, hän tietenkin heräsi kohta kun vauva itki taas. Kun Lili tuli kotiin, Manu sai sentään jotain muuta mihin keskittyä, eikä ollut jatkuvasti minun apuani kaipaamassa. 

Ensimmäisen päivän perusteella tämä kotona oleminen on kuin olisi töissä päiväkodissa, olisi vain toinen käsi käytettävissä ja jatkuvasti joku yrittää terrorisoida sitä mitä olen tekemässä. Olen aivan loppu. Hyvää yötä.

Vauvakupla nro 3

Voihan vauva. 

Vauvakupla on kovin erilaista ensimmäisen lapsen ja kolmannen lapsen kanssa. Lilin ja kuopuksen välillä on 9 vuotta ja se näkyy ja tuntuu. Unen katkonaisuuden tiedostaa päivittäisissä askareissa ja aivotoiminnassa erittäin hyvin, vaikka vauva lähtökohtaisesti nukkuu yöt todella hyvin. Vauva nukkuu yöt ja syö noin kolmen tunnin välein, joten sen suhteen ei todellakaan ole valittamista. Vauva nukkuu vielä vieressä, joten syöttäminen käy helposti ja valvottaa hyvin vähän.

Vauva on kertakaikkiaan ihana. Hän on perustyytyväinen möllöttäjä, joka itkee lähtökohtaisesti vain, jos jotain on vialla. Hän tykkää olla sylissä ja herää herkästi, kun hänet lasketaan sylistä pois. Hän pitää lämpimästä ja syö hyvin. Hän kasvaa hirmuista vauhtia, eikä hän näin 3 viikon ikäisenä oikeastaan edes näytä vastasyntyneeltä. Silmät selällään hän ihmettelee ympäristöään ja nostaa päätä jo kovasti. Mahalleen kun hänet laittaa, hän nostaa käsillään ja käännähtää takaisin selälleen. Hieman hänellä on ylijäntevyyttä havaittavissa, joten olen melko varma että neuvolassa tätä aletaan seurata. Näin kävi myös Manun kanssa.

Vielä on toisinaan jopa voinut "nauttia" vauvakuplasta, kun Isäntä on isyyslomalla ja hän on pitkälti hoitanut Manua, joten itse ei ole tarvinnut joka suuntaan revetä vauvan kanssa. Enää viikko tätä luksusta ja arki koittaa. Vauva on kyllä sellainen, että sitä voisi koko päivän tuijotella. Vauva sylissä sohvalla menee itse kullakin helposti tunti tai kaksi, ihan vain ollessa, kun ei muka liikkuakaan voi.

Lili otti vauvan vastaan yllättävästi. Lili ei ole mikään hoivaaja-luonne, eikä erityisemmin pidä pikkulapsista väliä, joten Manun synnyttyä hän katsoi vauvaa hetken ja sen jälkeen hän olikin jo nähnyt tarpeeksi. Pari kertaa hän toi vauva-Manulle leluja, mutta siinäpä se kiinnostus Manua kohtaan jotakuinkin oli. Lilin kiinnostus Manua kohtaan heräsi oikeastaan vasta Manun täytettyä vuoden. Nythän ne touhuvat yhdessä jo kaikenlaista ja niiden yhteisiä touhuja ja hersyvää naurua on ihana seurata. Tällä kertaa kuitenkin Lili ihasteli vauvaa ja toisinaan pyytää vauvaa jopa syliin. Nyt muutaman viikon jälkeen uutuuden viehätys on jo laantunut, eikä hän välttämättä enää muista vauvaa esitellä, mutta mielellään edelleen vauvaa sylittelee sohvalla.

Synnäriltä tullessamme Manu ei halunnut nähdä koko vauvaa, eikä myöskään äitiä. Hänen mielestään iskä riittää hänelle oikein hyvin ja äiti voi vauvoineen palata sinne mistä tulikin. Nopeasti hän kuitenkin antoi äidille poissaolot anteeksi ja muutaman päivän sisään hän alkoi itse vauvastakin kiinnostua. Annoimme hänen ottaa aikansa, eikä hänelle yritetty vauvaa tuputtaa. Nyt hän käy vauvaa hellästi silittelemässä ja on vauvasta toisinaan kovasti kiinnostunutkin. Toki kovakouraista taaperoa on jatkuvasti seurattava, mutta enemmän hän tällä hetkellä tuo vauvalle leluja, kun yrittää sitä leluilla satuttaa. 

Nalakin on ottanut vauvan vastaan hyvin. Välillä hän käy nuuhkimassa ja tuomassa sille leluja. Mufasakin uskaltaa vielä tulla rohkeasti vauvan lähelle ja öisin nukkuu usein vauvan jalkopäässä. 

Kaikenkaikkiaan vauva on otettu meillä vastaan oikein hyvin ja hän on ihanasti sulautunut osaksi perhettä. 

Erään työkaverini (nykyään jo aikuisilla) lapsilla on 1,5 vuoden ikäero ja hän kertoi, että heillä helpotti todella paljon, kun pienempi täytti vuoden. Tiedustelin, että minkäslaista se elämä sitä ennen oli, niin hän ei kuulemma oikein muistanut siitä mitään. Olin etukäteen varautunut kaikkein pahimpaan ja ajatellut, että tämä kahden pienen lapsen kanssa arjen pyörittäminen on pelkkää selviytymistä, taistelua ja hermojen menetystä. Tämän vuoksi olin jotenkin hyvin hämmentynyt nukuttaessani Manua ensimmäistä kertaa vauva sylissä ja siinä molempien pienten poikieni hakiessa unta tunsin aivan ihanan ja täydellisen rakkaudentäyteisen hetken. Vaikka näitä lapsia on jo useampia, se edelleen tuntuu hämmästyttävän ja yllättävän, kuinka paljon ne antavat. Vaikka arki on toisinaan täydellistä kaaosta ja kämppä näyttää räjähtäneeltä epätoivoisista siivousyrityksistä huolimatta, ei tätä kuitenkaan mihinkään vaihtaisi.

Unelias tonttu

Meillä on lapsilla pussijoulukalenterit, jonne tonttu aina tuo yön aikana pussiin jotain. Parina iltana olen unohtanut täyttää kalenterit, joten aamulla kalenterissa ei olekkaan ollut täytettä. Pienempi (1v 9kk) ei tästä osaa olla moksiskaan, mutta esikoinen (9v) todellakin osaa asiaa ihmetellä. Kun itse olen ollut aamulla vauvan kanssa jumissa sängyssä, mies on perustellut asiaa niin, että tonttu ei ole ehtinyt vielä käymään. 

Eilen illalla laittaessani Lilyn hiuksia yöletille hän sanoi, että "olisi kiva, jos se tonttu täyttäisi nuo joulukalenterit ENNEN kun menee nukkumaan, niin ne olisi sitten heti aamulla valmiina." Tämän lauseen päätteeksi tuli sellanen pidempi, osoittava katse, kenties hieman jopa syyllistävä.

Lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Tontulla on selvästi syytä skarpata vähän.

Synnytyskertomus nro 3

Aamulla saavuimme Satasairaalan äitiyspolille klo 9.  Olin edellisenä päivänä saanut jo varoituksen, että kannattaa ottaa varmuuden vuoksi sairaalakassi mukaan. Pääsimme melkein heti käyrille ja kätilö kertoi, että otetaan "pitkä käyrä". Tiedustelin, että mitäköhän se tarkoittaa ja kuulemma 30-60 minuuttia. Kyseinen kätilö katseli taustatietojani ja suhtautui niihin hieman naureskellen. Sanoi muun muassa, että lapsivettä on hyvä olla paljon. Olin "käyrillä" noin 40 minuuttia, kun kätilö tuli ottamaan anturit pois ja ohjasi meidät odottamaan äitiyspolin käytävälle. Hän myös kertoi, että kun meillä ei ole mitään ajanvarausta, vaan olemme päivystyslistalla, pääsemme lääkärille sitten, kun joku lääkäri jossain välissä ehtii meidät katsomaan. Sanoinkin miehelle, että tämän kätilön suhtautumisen perusteella mitään ei tänään ainakaan käynnistellä. 

Emme ehtineet istua kuin pari minuuttia, kun kätilö tuli meidät hakemaan ja kertoi, että lääkäri ottaa meidät nyt. Menimme pieneen huoneeseen, jossa oli hieman yllättäen paljon porukkaa. Lääkärin ja kätilön lisäksi paikalla oli opiskelijoita tai harjoittelijoita tai erikoistuvia lääkäreitä tai mitä sitten olikaan. Lääkäri joka tapauksessa ultrasi, sai täysin eilistä vastaavat AFI-tulokset ja katsoi kohdunkaulan tilanteen todetakseen, että ballongi ei enää pysy. Sitten hänen puhelimensa soi ja hän keskusteli synnytyssalin lääkärin kanssa tilanteestani. Puhelun perusteella "ei ole mitään syytä, miksi synnytystä ei käynnistettäisi" ja "ohjaamme heidät sinne kalvojen puhkaisuun". Siinä ei paljoa mielipiteitä tai näkemyksiä kyselty, ei sinänsä, että vaikea olisi varmaan eri mieltä olla. Lääkäri totesi, että "sinullehan on jo aiemminkin tästä käynnistämisestä puhuttu (kun vauva ei meinannut kääntämisestä huolimatta pysyä pää alaspäin), joten synnytyssalissa puhkaistaan kalvot, kun tuo ballongi ei enää pysy." Tämän jälkeen meidät saatettiin kerrosta ylöspäin ja suoraan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa sain sairaalavaatteet ja menin vessaan vaihtamaan ne päälle. Huikkasin vessasta, että Mies voisi käydä siirtämässä parkkikiekkoa, joten hän sai parkkilapun, jota hän lähti viemään autoon. Tullessani ulos vessasta lääkäri siinä jo odotteli ja ennen kun mies ehti autolle ja takaisin, oli kalvot puhkaistu ja lääkäri lähtenyt. Kalvot puhkaistiin klo 10:40. Lapsivesi oli kuulemma hieman vihertävää, mutta kätilön mukaan syytä huoleen ei ole. Koska vauva ei ollut juurikaan laskeutunut, en saanut nousta, vaan piti maata vain paikoillaan. Sitten odoteltiin supistusten alkamista kaksi tuntia. Supistuksia piirtyi, mutta ei juuri tuntunut. Noin puolitoista tuntia kalvojen puhkaisusta sain nousta vihdoin seisomaan, käydä vessassa ja koittaa liikkeillä provosoida supistuksia. Kun supistukset eivät kunnolla alkaneet, kaksi tuntia kalvojen puhkaisusta oli tarkoitus laittaa oksitosiinitippa. Pyysin että ei ihan vielä laitettaisi, että odotettaisiin vielä hetki, mutta lääkäri tuli sanomaan, että olisi hyvä saada supistukset käyntiin, joten olisi hyvä se oksitosiinitippa laittaa. Hän tiedusteli miksi en sitä haluaisi ja kerroin saaneeni aiemmin oksitosiinista tuplasupistukset. Hän sanoi että seuraillaan supistusten kestoa ja kun supistukset lähtevät käyntiin, voimme tarvittaessa ottaa oksitosiinin kokonaan pois. En uskonut tätä hetkeäkään, mutta ajattelin tämän olevan nyt kolmas (ja viimeinen) synnytys, jonka suoritan oksitosiinitipassa. Oksitosiini laitettiin klo 12:55. 

Noin puoli tuntia oksitosiinin laiton jälkeen supistukset alkoivat tuntua. Oksitosiinia meni alkuun 12 mg, puolen tunnin päästä nostettiin 24 mg:aan. Säännölliset supistukset alkoivat 13:45 ja vielä juuri ennen vuoron vaihtoa kätilö kävi nostamassa annosta 36 mg:aan saatesanoin "varmaan vihaat mua tämän vuoksi, mutta nostan tätä nyt vielä". Pyysin jossain kohtaa Miestä lataamaan supistuslaskurin, mutta se ei ihan ehtinyt mukaan. Kun toisen vuoron kätilö ja opiskelija tulivat katsomaan, supistukset tuntuivat niin, että odottelin seuraavaa supistusta silmät kiinni kylkimakuulla. Kysyivät tarvitsenko kivunlievitystä ja sanoin että voisin jotain ottaa. Sain Panadolin. Laskeskelin siinä supistusten aikana, että Panadol alkaa vaikuttaa siinä tunnin sisällä, että jonkun tovin tässä kärvistellään. Tässä kohtaa opiskelija tuli sanomaan, että näytän kyllä aika kipeältä, että ottaisinko vaikka ilokaasun. Otin sen mieluusti vastaan ja viimesynnytyksestä oppineena aloi hengittelemään kaasua hyvissä ajoin ennen seuraavaa supistusta ja jätin tauolle aina, kun tunsin supistuksen alkavan lieventymään. Oksitosiini otettiin kokonaan pois pian viimeisimmän annosnoston jälkeen, eli melkeen heti kahden jälkeen. Hetki ilokaasun jälkeen ehkä pyysin, ehkä minulle tarjottiin spinaalia. Opiskelija alkoi pestä selkääni ja hengittelin siinä ilokaasua supistusten tahtiin. Olin täysin kuutamolla siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja kaikki minulle osoitetut puheetkin tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Kuulin ne kyllä, mutten kyennyt vastaamaan. Hymähtelin jotain epämääräistä välillä. Juuri kun anestesialääkäri tuli huoneeseen, koko alakroppani alkoi kramppailemaan kovasti. Kätilö kysyi, että ponnistuttaako ja sanoin, etten tiedä. Tunsin kyllä, että jotain tässä tapahtuu, mutta en osannut sanoa, että onko minulla tarve ponnistaa tai että mitä tässä tapahtui. Sain spinaalin ja odotin, että aiemmissa synnytyksissä saamani epiduraalin tavoin kaikki kivut poistuisivat, joten luovutin myös ilokaasun pois. Tuska kuitenkin jatkui ja älähdin, että se spinaali ei auttanut. Pyysin ilokaasun takaisin, sillä kivut eivät totisesti menneet pois. Kätilö kysyi, että eikö se auttanut yhtään, johon vastasin, että kyllä se varmaan vähän auttoi, kun pystyn nyt puhumaan, mutta paljon sattuu. Tässä kohtaa opiskelija totesi, että "tämä syntyy täältä nyt".

Ponnistusvaihe oli ihme räpiköintiä. Kukaan ei oikeen kertonut, että millon ja miten pitkään pitäisi ponnistaa, asentokaan ei tuntunut olevan ihan paras mahdollinen ja tuntui, että ponnistusvaihe kesti hullun pitkään eikä se edennyt mitenkään. Alkuun minulta kysyttiin, että missä asennossa haluan ponnistaa. Mistä ihmeestä tämän voi tietää!? Viimesynnytyksessä sanoin, että kyljellään ja siitä ei tullut mitään, joten siirryttiin melko pian puoli-istuvaan asentoon. Sanoin nyt tällä kertaa, että ihan klassisessa asennossa, joten puoli-istuvassa mentiin. Tuntui, etten saanut oikeen jalkoja hyvin tuettua ja jouduin kannattelemaan toista jalkaa siinä itse. Kätilö käski ponnistaa kun tuntuu siltä, mutta ei tuntunut ollenkaan siltä, joten ponnistelin vähän miten sattuu. Kovasti kehuivat ja sanoivat että vauva tulee hyvin, mutta siltä se ei tuntunut. Tuntui, ettei koko homma etene mihinkään. Lopulta tuntui huomattavaa kiristystä ja tiesin vauvan pään olevan nyt hollilla. Ponnistin niin pitkään kuin pystyin ja sitten käskettiinkin lopettaa ponnistaminen ja "vain hengitellä". Pieni alkoi itkeä heti ja hänet nostettiin syliin. Hämmästyksekseni hän ei näyttänyt yhtään isoveljeltään ja hänellä oli aiemmista lapsista poiketen vaaleat hiukset. Tuntui, että ponnistelin (räpiköin) ainakin tunnin ja hämmästyinkin suuresti, kun kuulin ponnistusvaiheen kestäneen 14 minuuttia. Pieni näki päivänvalon klo 15:34.

Minulla kesti muutama päivä käsittää, mitä oli tapahtunut. Koko homma meni lopulta niin nopeasti ja olin niin huonosti valmistautunut koko synnytykseen, että luulin supistusten kovenemisen johtuvan vain siitä, että en vain ollut henkisesti synnytykseen valmis, joten en kyennyt ottamaan supistuksiakaan vastaan. Supistusten alkamisesta koko homma kesti kuitenkin reilut puolitoista tuntia, joten kyllä se kipu ehkä jostain muustakin johtui. Kun lähipiiri kyseli, että miten synnytys meni, vastasin alkuun, että "ihan hyvin, ehkä". Vasta muutaman päivän päästä aloin vasta tajuta, että synnytys meni oikeasti todella hyvin, oikeastaan niin hyvin kuin vain voi mennä. Ja miten ihanan palkinnon tästä saikaan.

Vaikeuksia pysyä pystyssä

Eletään raskausviikkoja 39+2. Mies on lähtenyt töihin ja vienyt esikoisen kouluun ja kuopuksen päiväkotiin. Lämmitän taloa polttopuilla ja päätän täyttää sisävarastot ja lähden hakemaan puuhuoneesta pihan toiselta puolelta puita. Siinä erinäisten tapahtumien päätteeksi liukastun puuhuoneen edessä olevalla luiskalla ja kaadun suoraan eteenpäin. Sain käsillä aika hyvin vastaan ja tuntui, että kaaduin enimmäkseen rintakehälle, mutta pelästyin toki melko paljon. Vauva tuntui parhaillaan nukkuvan, joten menin kiireesti sisälle syömään jotain makeaa, sillä makean syöminen usein provosoi vauvaa liikkumaan. Söin jogurtin ja se auttoi, vauva liikkui normaaliin tapaan hyvin aktiivisesti, joten päätin odottaa iltapäivän neuvolakäyntiä.

Mitään poikkeavaa ei vauvan liikkeissä päivällä tuntunut, mutta neuvolasta lähettivät heti Poriin äitiyspolille tsekattavaksi. Hain kuopuksen päiväkodista, vein kotiin miehelle ja lähdin siskoni seurassa taas kohti Poria. Tuntui, että koko loppuraskauden olin käynyt Porissa vähän väliä, joten nämä toistuvat, turhalta tuntuvat Pori-visiitit, joista tuli aina poliklinikkakäyntilasku perässä, alkoivat olla todella turhauttavia. Tottakai sinne kuitenkin mentiin, kun sitä suositeltiin. 

Menimme synnärin puolelle, sillä äitiyspoli oli jo kiinni. Olin ensin käyrillä reilut puoli tuntia. Käyrässä ei ollut poikkeavaa ja verikokeen (joku kuulemma hullun arvokas feonataalihemoglobiini-näyte) jälkeen tuli vielä lääkäri ultraamaan. Vauvalla ei kaatumisen johdosta vaikuttanut olevan mitään hätää. Ultran alkuun lääkäri totesi, että "täällä on hyvin vettä." Ihmettelin siinä ääneen, että täällä Satasairaalassa joka kerta todetaan, että hyvin on vettä ja viime raskaudessa alettiin loppua kohden sanomaan, että kun vettä on niin todella paljon. Lääkäri sanoi, että se on hyvä että on vettä reilusti, sillä liian vähäinen määrä vettä on ongelmallisempi tilanne. Hän alkoi tekemään AFI-mittausta, eli mittaamaan niitä "lapsivesilammikoita" ja pian ilme kiristyi ja hän totesi, että täällä on kyllä ihan poikkeavan paljon tätä vettä. AFI oli 33 mitälie-yksikköä. Lääkäri tiedusteli, että olisinko kovin pahoillani, jos hän jättäisi minut osastolle yöksi. Minulla ei ollut yhtään mitään tavaroita mukana ja kotiin tuntui jäävän kaaos, joten toivoin pääseväni vielä yöksi kotiin. Pääsin siis kotiin, mutta seuraavana aamuna piti olla yhdeksältä äitiyspolilla jatkotutkimuksissa.

Liiallisessa lapsivesimäärässä on ilmeisesti se ongelma, että ensinnäkin kun vauva ei ole laskeutunut, jos synnytys käynnistyy vesien menolla, niin on riski että napanuora luiskahtaa ulos ja vauvan pää tukkii sen laskeutuessaan kohdunsuulle vesien menon myötä. Tällöin jonkun pitäisi painaa vauvan päätä ylöspäin ja sitten on jo kiire sairaalaan. Sain siis varoituksen, että jos vedet menevät yön aikana, pitää pysyä vaakatasossa ja tulla piipaa-autolla sairaalaan. Ja jos napanuora luiskahtaa, miehen pitää painaa vauvan päätä ylöspäin, kunnes apua saadaan. Lisäksi, kun vettä on paljon, vauva pääsee hyvin liikkumaan ja pyörimään mahassa. Tämä meidänkin tapaus on jo kertaalleen käännetty perätilasta pää alaspäin ja hän on sen jälkeen vielä kääntynyt poikkitilaan ja pää alaspäin. Jos siis vauva kääntyy poikkitilaan ja vedet menevät, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sektio. Näillä tiedoilla menin kotiin. Mies oli kovasti tyytyväinen saamistaan ohjeista ja nukkui sormet ristissä, että vedet pysyisivät yön yli sisällä. 

Mietimme, millä kokoonpanolla aamulla Poriin lähtisimme ja selvittelimme erinäisiä vaihtoehtoja kuopuksen hoidon järjestämisen suhteen. Aamulla soitimme päiväkotiin, joka lupasi ottaa kuopuksen hoitoon, vaikka hänellä ei hoitopäivää ollut siihen sovittu. Mies otti lomapäivän ja lähti aamulla mukaan.

Kolmonen tulossa

Laskettu aika on vajaan viikon päästä. Tänään on 39+1. Tämä on kolmas synnytykseen päätyvä raskaus. Keskenmenoja on takana kaikkinensa saman verran. Tällä kertaa olen lähes alusta lähtien ollut melko kypsä vallitsevaan oloon. Heti raskauden alkuun alkanut lantionpohjan palautumattomuus ja liitoskivut veivät alkuraskaudesta alkaen mahdollisuuden liikuntaan, kuten juoksulenkkeihin. Pitkin raskautta on ollut enemmän ja vähemmän kipuja ja vaivoja, jotka näin loppua kohden alkavat olla jo aika ultimaattisen uuvuttavia. Vatsan koko on jäätävä, liikkuminen haastavaa, närästys loputonta ja nivuskivut todella ikäviä. Ei onneksi enää kauaa.

Meillä oli hieman jännät paikat, kun miniherra todettiin kokokontrolliultrassa olevan poikkitilassa. Seuraavassa tarjontakontrollissa hän oli kääntynyt perätilaan. Miniherra käännettiin 37+0 ja viikon päästä hän oli jälleen kääntynyt poikkitilaan. Kontrollin yhteydessä 38+3 etukäteen ilmoitettiin, että mikäli miniherra ei ole raivotarjonnassa, synnytys mielellään käännön yhteydessä käynnistetään, jotta ei kävisi niin, että miniherra on vesienmenon aikaan poikkitilassa. Onni onnettomuudessa hän oli siellä nätisti pää lantiossa, eikä tarvetta käynnistykselle ollut! Toivon todella, että tämä synnytys lähtisi luonnollisesti käyntiin ja saisin kokea synnytyksen ilman aiemmissa synnytyksissä mukana ollutta oksitosiinitippaa. 

Muutoin tämä raskaus on mennyt melko samojen sääntöjen mukaan, kun pikkuveikan odotus, eli poikaraskaudet ovat olleet keskenään hyvin samankaltaiset ja tyttöraskaus täysin erilainen. Kun "tyttöraskaudessa" voin todella pahoin puolet raskausajasta, mutta loppuraskaus oli energistä ja hyvää aikaa, näissä "poikaraskauksissa" alkupahoinvointi on loppunut lyhyeen, mutta vaivat, kivut ja tuskaisuus on ollut viimeisen trimesterin ajan kamalaa. Näissä molemmissa minulla on muun muassa ollut todella tuskastuttavaa hengenahdistusta ja kamalaa närästystä koko viimeisen trimesterin ajan. 

Onneksi loppu alkaa jo väistämättä olla aika lähellä. Tässä kohtaa tuntuu siltä, että parilla-kolmella viikolla ei ole enää mitään merkitystä, että sen puolen sillä ei ole niin merkitystä syntyykö miniherra ennen vai jälkeen lasketun ajan. Laskettu aika on siis 9.12. Odotan niin sitä, että taivun keskivartalosta, pystyn syömään vielä illalla ilman vääjäämätöntä nukahtamista häiritsevää närästystä ja että voin taas vihdoin nukkua vaihtelevissa asennoissa. Hartiat ja kyljet alkavat olla hyvin loppu kylkiasennossa nukkumisesta ja kääntyminen on sekä vaikeaa, että kivuliasta. Ja olisihan se ihanaa pystyä pukemaan pikkuveikka ilman ähinöitä ja kävellä rappuset ylös ilman, että välissä pitää pysähtyä keräämään voimia.

Odotan myös sitä, että pääsen takaisin lenkkipoluille juoksemaan ja opettamaan koiraa juoksuvyöhön. Toki, tämä ei ihan lähiaikoina tule tapahtumaan, sillä pikkuveikan synnytyksen jälkeen pääsin juoksulenkille palautumisen puolesta vasta 9 kuukauden jälkeen. Mutta eiköhän tämäkin aika vielä joskus koita!

Pikkuveikka

 Pikkuveikka on ollut kanssamme kohta kolme kuukautta. Heti syntyessään hän antoi itsestään kuvan vanhana sieluna: synnyttyään hän älähti "bää" ja rintani päällä hän avasi toisen silmänsä ja tähysteli ympäristöään rauhallisena. Kun kina imeytyi sen verran, että hän sai toisenkin silmänsä auki, hän katseli ympäristöään isoilla silmillään.

Veikka on rauhallinen ja perustyytyväinen vauva. Hän tykkää olla lähellä, mutta hän toisinaan rauhoittuu myös itsekseen. Hän ei älähdä pienistä eikä ole pitkävihainen. Hän nauttii hoitopöydällä olosta, eikä ole moksiskaan vaikka hänen takapuolensa pestäisiin viileällä vedellä tai jos hänet riisutaan. Hän on syntymästä saakka nostellut päätään ja neuvolassa hän sai lähetteen fysioterapiaan jäntevyyden vuoksi. Mitään ylijäntevyyttä ei kuitenkaan todettu. Nyt Veikka jo syliin nostettaessa nojaa eteenpäin ja häntä on mukavampi kantaakkin, kun hän ei jännitä selkää kaarelle kokoajan. 

Veikka vie ahkerasti nyrkkejä suuhunsa ja seuraa ympäristöään. Seuraamisen vuoksi 2kk neuvolassa jäätiin seurantalinjalle, kun Veikka ei seurannut lelua ilmeisesti edellytysten mukaisesti. Veikka painoi 2kk iässä 6 800g, eli hän kasvaa rintamaidolla oikein hyvin. Täysimetyksellä mennään. Viimepäivinä on ollut pientä rintasyrjintää ja vähän rintaraivoakin, mutta eilen näistä ei ollut enää mitään merkkejä ja Veikkanen viihtyi rinnalla taas oikein hyvin. Selvästi on kyllä tullut sellaista pälyilyä, että ruokailu pitää keskeyttää ja katsella vähän ympärille ja jutella äidille kesken kaiken. Hymyjä tulee paljon ja juttelua on alkanut myös tulla: pääasiassa sellaista pientä huhuilua. Vuorovaikutus on kyllä niin vastustamattoman ihanaa!

Tänään on jälleen neuvola, joten mielenkiinnolla odotamme mitä tulee.

Kokonaan uusi kierros

Viimekirjoituksesta on aikaa yli kolme vuotta. Olin jo varma, että koko blogi on kuollut ja kuopattu, mutta olen viimeaikoina lukenut aiempia kirjoituksiani melko paljon. Lisäksi minulla on tällä hetkellä vanhempainvapaan vuoksi aikaa enemmän kuin vuosikausiin ja jonnekin olisi kiva ajatuksia ja tapahtumia saada jäsenneltyä, joten miksipä ei tänne?

Viimeaikoina olen lukenut aiempia kirjoituksiani lähinnä raskausviikkojen ajalta, sekä raskauden ja synnytyksen aikaisia juttuja. Jännästi sitä kaikki unohtuu. Pohdin, että niitä voisi joskus olla ihan kiva lueskella tämänkin kerran osalta ja jotta niitä voi lukea, ne pitää toki kirjoittaa ylös.

Siis, whats up? Olemme nykyisen mieheni kanssa asuneet Vantaalla reilun vuoden ajan. Muutimme tänne jouluna 2021 töiden perässä. Ajatuksissa on tosin jälleen paluu Raumalle mahdollisuuksien mukaan. Menimme pienimuotoisesti vihille alkuvuodesta ja saimme pienen pojan. Pikkuveikka on nyt reilut kolme viikkoa vanha. Uusioperhe-elämä on kohdallamme onnistunut hämmästyttävän hyvin ja jokainen on löytänyt perheessä oman paikkansa hyvin alusta alkaen. Tässä mielenkiinnolla odotellaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan.

Synnytyskertomus nro 2

Yhden synnytyksen kokeneena en edes yrittänyt valmistautua synnytykseen mitenkään. Loppuraskaudessa olo oli jo todella tukala ja aloin todella toivoa, että kaveri tulisi jo ulos. Kun vielä neuvolassa minut laitettiin seurantaan sikiön ison koon vuoksi, aloin totisesti toivoa, että kaveri alkaisi tulla ulos. Lopulta synnytys käynnistettiin sikiön uhkaavan makrosomian vuoksi. Äitiyspolilla minua muistutettiin, että kyseessä ei ole absoluuttisesti suuri vauva, vaan viikkoihin nähden suuri vauva, joten ei tarvitse olla peloissaan siitä, mahtuuko vauva syntymään. Tämä oli kyllä erittäin hyvä muistutus.

Synnytys käynnistettiin asettamalla ballongi puoli kolmen aikaan perjantaipäivällä. Viikkoja tällöin oli 39+1 ja sikiön koko ultran mukaan viikkoa aiemmin oli 4000g. Menimme kotiin ja melko pian supistukset alkoivat. Supistukset olivat säännöllisiä ja tuntuvia, kunnes ne alkoivat lopahtaa. Koitin provosoida niitä rappukäytävässä juoksemalla rappuja ylös-alas, tosin turhaan. Vetäessä ballongi tuli ulos ja lähdimme sairaalalle. Odotimme sairaalassa muutaman tunnin, jolloin supistukset lopahtivat lopullisesti. Kalvot puhkaistiin 22:11 ja tämän jälkeen en saanut nousta sängystä ollenkaan, sillä vauvan pää ei ollut kunnolla kiinnittynyt ja oli riskinä, että napanuora luiskahtaa ulos. Siinä sängyssä maatessa oli todella vaikeaa yrittää supistuksia provosoida, eikä ne tosiaan alkaneet ilman oksitosiinia. Säännölliset supistukset alkoivat 1:30 ja oksitosiinia nostettiin säännöllisesti. Vihdoin vauvan pää oli laskeutunut niin, että pääsin nousemaan sängystä ylös. Menin jumppapallolle ja sain ilokaasua. Hetken päästä siirryin ammeeseen. Ilokaasun siirtämisessä tuntui olevan haasteita, kun letkut olivat väärinpäin, mutta lopulta sain ammeeseen myös ilokaasun. Kohta supistukset olivat jo niin kovia, että joka supistuksen kohdalla ajattelin, että tämän kipeämmäksi ei voi enää tulla, mutta joka supistus tuntui olevan aiempaa kivuliaampi. En kyennyt enää olemaan läsnä ympäristössä, vaan elin vain jokaista supistusta kerrallaan. Ajattelin, että nyt on pakko olla auennut hyvin, kun niin kipeää on. Kun tovin kuluttua olin auki vain 7 senttiä, pyysin lisää kivunlievitystä. Nousin pois ammeesta (en muista tästä enää mitään) ja menin sängylle odottamaan anestesialääkäriä, jonka pitäisi tulla "vartin päästä". Useampi vartti meni (puolitoista tuntia), ja miehen mukaan aika meni tuskaisen hitaasti, mutta vihdoin anestesialääkäri tuli paikalle. Sain epiduraalin ja kivut lievenivät nopeasti. Nyt supistuksia seurailtiin näytöltä ja saimme myös vähän nukkua.

Synnytyssalissa Jorvissa oli todella surkeat tilat miehelle. Miehellä oli rikkinäinen keinonahka-divaani minun jalkopäässäni. Siinä hän koitti epätoivoisesti nukkua. Ilmeisen hyvin hän kuitenkin nukkui, kun havahduin aamulla, että parkkiaika menee umpeen 10 minuutin kuluttua. Koska en saanut sängystä huutelemalla miestä hereille, kutsuin paikalle kätilön, joka ystävällisesti ojensi minulle puhelimen muutaman metrin päästä, jotta sain parkkiaikaa lisättyä. Kello alkoi lähestyä seitsemää ja tuli vuoronvaihto. Juuri ennen vuoronvaihtoa olin auennut 10 senttiä ja oli aika ponnistaa. Ponnistusvaihetta siirrettiin hieman, jotta vuoro ehtii vaihtua ennen kun aloitetaan. Seuraava kätilö oli se sama, joka oli mukana ballongin asentamisessa ja mielummin synnytin hänen seurassaan, kun yövuorolaisen. 

Ponnistusvaihe meni nopeasti. Muutamalla ponnistuksella pikkukaveri saatiin ulos. Kätilö ohjasi selkeästi ponnistamista ja kehui yhteistyöstä. Yhteistyö sujui kyllä molemmin puolin kivasti. Odoteltiin synnytyssalissa tunti-pari, jonka jälkeen meidät siirrettiin Jorvin toisen sairaalan puolelle synnytysvuodeosastolle tutustumaan pikkukaveriin omaan rauhaan. Isosisko pääsi vauvaa katsomaan ja ihmetteli punapilkullista naamaani. Olin saanut ponnistusvaiheessa yläkropan täyteen verenpurkaumia.

Pikkuveikan raskausaika: kolmas kolmannes

Aamuheikotuskohtaukset jatkuivat viimeisen kolmanneksen alkuajan. Sain yhden kohtauksen serkkuni luona, jolla sattui olemaan verenpainemittari. Paljastui, että heikotus tosiaan johtui verenpaineiden laskusta. Loppuraskautta kohden verenpaineet yleensä nousevat, joten toiveeni mukaisesti oireet helpottivat loppuraskautta kohden. Vaiva oli kuitenkin hyvin ärsyttävä, sillä sille ei voinut tehdä mitään. Aamuheikotuksen kaveriksi ilmeni myös päiväsaikaan pahoinvointia ja väsymystä. 

Aivan viimeisen kolmanneksen alussa perinteisellä kävelylenkillä alkoi loppumatkasta tekemään alavatsalla kipeää siten, että kipu heijasteli myös oikeaan kylkeen. Pikkuhiljaa vauhtia hidastaessa kipu hälveni. Pakaroissa alkoi ilmetä myös iskiasvaivaa, joten yritin epätoivoisesti keksiä jotain jumppaharjoitteita, ettei ihan totaalisesti invalisoidu. 

Vauhti hidastuu kokoajan. Vauvan liikkeet ovat alkaneet olla jo hyvin voimakkaita ja välillä ne aiheuttavat pahoinvointia. Kohtu alkaa painaa jo aika ylös aiheuttaen samalla hengenahdistusta, tuskaisuutta ja närästystä. Vartalo ei kertakaikkiaan taivu keskivartalosta ja helpoin asento on takakeno. Makaaminen lisää närästystä. Kaukaiselta tuntuu raskauden energinen vaihe. Joulun alla hengenahdistus paheni. 

Vietimme joulun Holiday Club Saimaassa sairastellen. Ensin Lily sairasti loman alun ja minä sairastin kotiin palatessa. Paljon kuitenkin tapahtui, vaikka joulu ei ihan suunnitelmien mukaan mennytkään. Tonttu toi lahjat, käytiin kylpylässä, syötiin pizzaa ja mentiin kihloihin. Kun palattiin joulupäivänä kotiin, olin matkalla jo tosi voimaton ja kipeä. Seuraavana päivänä kävin lääkärissä ja testissä ilmeni positiivinen Influenssa A. Olo oli todella kurja ja yskiminen teki todella kipeää. Onneksi pahin meni viikossa ohi, mutta yleiskunto jäi pitkäksi aikaa kehnoksi. Uusivuosi vietettiin miehen kanssa hyvin rauhallisesti kahdestaan. Tehtiin yhdessä ruokaa, valettiin tinaa ja mentiin aikaisin nukkumaan. Mies jaksoi juuri ja juuri väkisin valvoa puoleen yöhön ja nukahti siinä minuutin yli kaksitoista.

Hengenahdistus oli todella raivostuttavaa. Kohtu painoi ilmeisesti keuhkoja lysyyn, jolloin hengittäminen oli haastavaa. Etenkin ruokapöydässä olo oli vaikea, kun olisi piti hieman etukenossa istua. Myös nukkuminen oli haastavaa. Asentoja oli tasan kaksi, jommallakummalla kyljellä maha hyvin tuettuna. Asentona tämä on todella epäergonominen, sillä aina on jompikumpi käsi huonosti alla ja toinen puoli kropasta puutuu. Loppua kohden tuli alavatsalle myös pari raskausarpea. Ilmeisesti myös hormonit ovat tehneet tehtävänsä luuliitosten löysyttämiseksi, sillä myös ranteet ja nilkat kipeytyivät loppua kohden öisin. Raskausviikolla 35 menimme vihille. Tuli kivasti hää- ja mahakuvat samalla kertaa.

Vauva liikkui hirmuisia määriä ja pitkiä aikoja kerrallaan. Hikkaa oli myös usein. Liikkeet olivat niin voimaikkaita, että jumppatuokion alettua lähes joka kerta hätkähdin jotain potkua. Iskut tekivät myös kipeää. Neuvolalääkärin ultrassa todettiin vauva raskausviikolla 35 jo kolme kiloiseksi ja todettiin, että kohdussa on paljon lapsivettä. Tämän vuoksi jouduin sittenkin tässäkin raskaudessa sokerirasitukseen. Mitään poikkeavaa ei rasituksessa ilmennyt, joten vauvan kokoa kontrolloitiin vielä neuvolalääkärillä 37+5. Tällöin kokoarvioksi saatiin yli 4200g, joten sain lähetteen äitiyspolille. Äitiyspolilla 38+3 kokoarvioksi saatiin 4100g ja sain lähetteen käynnistykseen 39+0 sikiön uhkaavan makrosomian vuoksi. Tuo käynnistysaika helpotti huomattavasti loppuraskautta henkisesti, kun sai jonkun deadlinen raskaudelle, etenkin kun vauvaa povattiin suureksi. Äitiyspolilla tosin korostettiin, että sikiö on raskausviikkoihin nähden suuri, ei absoluuttisesti suuri. Myös arvioissa on heittoa, sillä mitään hyvää keinoa sikiön koon arvioimiseksi ei ole, joten ultra-arvio (mitat päästä, vatsanympäryksestä ja reidestä) on paras ja ainoa keino, joka koon arvioimiseksi on. Neuvolassa terveydenhoitajan mukaan vatsan päältä tunnusteltaessa ei tunnu siltä, että lapsivettä olisi erityisen paljon, eikä vauvakaan tunnu miltään jättiläiseltä.

Viimeinen kolmannes oli kaikkinensa kaikkea muuta kuin energinen. Olin todella tuskainen, olo oli tukala ja vauvan liikkeet tekivät kipeää. Öisin sain sentään nukuttua, mutta jouduin käytännössä nukkumaan samassa asennossa koko yön. Myöskin automatkat olivat loppuraskauden ajan tuskallisia. Jäin raskausvapaalle tasan 37+0 ja loppuaika töissä oli todella tuskaa. En kuitenkaan joutunut jäämään sairaslomalle raskauden aikana ollenkaan, lukuunottamatta alkuraskauden korona- ja joulun jälkeistä influenssainfektioita. Koko raskausaikana en valmistautunut synnytykseen mitenkään. En kertaakaan miettinyt synnytystoiveita, enkä sitä miten kestäisin kipua, enkä mitään. Jälkikäteen ajateltuna se oli todella hyvä, sillä mielestäni synnytykseen ei vaan yksinkertaisesti voi valmistautua.

Pikkuveikan raskausaika: toinen kolmannes

 Raskausviikolla 13 oli NT-ultra! Menimme miehen kanssa junalla keskustaan Bulevardille sikiöseulontayksikköön. Olimme paikalla hyvissä ajoin ja jännitin aivan hulluna. Ultraaja oli aika persoona, mutta pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin. Ultratutkimus tehtiin lasjuheni mukaan 12+2, jota myös aiemmat ultrat ovat vastanneet, mutta vallitsevan käytännön mukaan laskettu aika muutetaan nt-ultran mittojen mukaan. Pikkukaveri vastasi kokoa 12+5, joten laskettu aika muuttui ja uusi laskettu aika oli 10.3. Olinkin siis yhtäkkiä ollut 3 päivää pidempään raskaana. Kivempi näin päin.

Ultrassa oli kaikki hyvin. Pikkukaveri ei selvästikään ole kovin kuvauksellinen, sillä minun piti hyppiä ja tömistellä, jotta hän muuttaisi asentoaan sen verran, että tutkimus saatiin tehtyä. Ultran jälkeen olo oli todella helpottunut ja käytiin miehen kanssa Morrison'sissa syömässä. Soitin iltapäivällä vielä seulontaverikokeiden tuloksia sikiöseulontayksikköön kaverin vihjeestä ja saimme myös tietää, että riskiluvut ovat hyvin pienet ja kaikki on kunnossa ja niin hyvin kun voi olla.

Ultran jälkeen kerroimme vihdoin Lilylle tulevasta pikkusisaruksesta. Piilotin ultrakuvan pääsiäismunaan ja Lilyn avattua pääsiäismuna, hän kyllä tiesi mikä kuva se on ja että se on vauva. Hän ei kuitenkaan millään meinannut sisäistää ja uskoa, että meille on tulossa vauva vaikka useasti sanoimme, että olen raskaana ja hänestä tulee isosisko. Vasta noin 15-20 minuuttia myöhemmin, kun näytimme hänelle alkuperäisiä ultrakuvia Lily kysyi että "siis ooksä raskaana?! Niinku VIELÄKIN??" Kovasti oli tuleva isosisko onneissaan ja lupasi majottaa pikkusisaruksen huoneeseensa ja hoitaa yölliset vaipanvaihdot ja nukutuksetkin. Nyt pikkuhiljaa uutista voidaan viedä myös muiden tietoon. Kävimmekin Raumalla kyläilemässä lähipiirin luona kertomassa uutista. Loput lähipiiristä kuuli uutisen seuraavalla viikolla Lilyn synttäreillä.

Raskausviikolla 15 oli neuvola, jossa tarkistettiin perusasiat (paino, virtsa yms.) ja juteltiin asioista, kuten pahoinvoinnista, aiemmista raskauksista ja synnytyksestä, isyyden tunnustamisesta ja kuunneltiin sydänääniä. Vuoden alussa isyyden tunnustamiseen tuli muutoksia ja isyyden pitäisi rekisteröityä DVV:lle aiempaa nopeammin. Tällä viikolla jouduin myös hankkimaan ensimmäiset raskausvaatteet, kun vanhat eivät enää sopineet päälle. Tässä raskaudessa paino on noussut alusta alkaen, toisin kun Lilyn raskaudessa, joten turpoamista on tapahtunut varmaan muutoinkin, kun vain mahan osalta.

Repäisykivut alavatsalla vaivaavat edelleen. Pahin on, kun selinmakuulta yrittää kääntää kylkeä tai vaihtaa asentoa. Välillä niitä on enemmän ja välillä vähemmän. Kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Vatsa alkoi hieman molemmin puolin jomottelemaan, mutta ei mitään hälyttävää kuitenkaan. Viikoilla 15-16 alkoi myös tuntumaan vatsalla tuntemuksia, mitkä voisivat olla liikkeitä.

Kävimme Kaunis Odotuksessa ultrassa 16+3 toiveissa, että sukupuoli näkyisi. Lily tuli mukaan, tosin häntä ei kovinkaan paljoa ultra jaksanut kiinnostaa. Ultrassa pikkukaveri röhnötti selkärankaa vasten istukan päällä naama istukassa. Pienen jumpan jälkeen asento vaihtui hieman, mutta kovin kuvauksellinen hän ei ollut edelleenkään. Sukupuolen osalta vahvistui (omia ajatuksia tukien) että poika meille on tulossa. Olin jotenkin kuvitellut, että sukupuolen tietäminen muuttaisi jotain, tai loisi edes jonkinlaisen tuntemuksen, mutta tieto ei muuttanut mitään eikä herättänyt oikein mitään tunteita. Pienen painoarvio oli 150 g. 

Viikolla 18 oli lääkärineuvola. Se oli nopea ja asia tuli hoidettua pikaisesti. Sisätutkimuksessa katsoi vain limakalvot (kuulemma siistit), tunnusteli kohtua ja ultrasi mahan päältä. Syke oli hyvä, eikä hyvin nopeassa ultrassa näkynyt mitään huolestuttavaa. Siellä hän taas röhnötteli kasvot selkärankaani vasten. Mitään huolta ei tullut ja käynti oli nopea. Sain myös vahvistuksen, että ilmeisesti sokerirasitusta ei tarvitse tässä raskaudessa tehdä, kun riskitekijöitä ei ole. Paino oli noussut (onneksi) vain 400 g viimekerrasta. Samalla viikolla alkoi ilmetä ärsyttävää päänsärkyä. Myös makeanhimoa on ilmennyt ja erityisesti suklaavanukasta tekee mieli. Makeanhimo ei tee kovin hyvää tuolle painonnousulle. Myös unien näkeminen on lisääntynyt jopa tuskalliseksi. Samana yönä voin nähdä 3-4 unta, jotka muistan kaikki aamulla. Kun yöllä herää kesken unen ja jatkaa nukkumista, alkaa uusi uni. Unet eivät ole painajaisia, mutta harvoin ne mitään erityisen miellyttäviäkään ovat. 

Vauvan liikkeet tuntuvat jatkuvasti selvemmin. Tämän kaverin liikkeet eivät ole missään kohtaa olleet pieniä ja hentoisia, vaan ihan kunnon iskuja.

Rakenneultra oli 20+0. Menimme taas miehen kanssa yhdessä Bulevardille sikiöseulontayksikköön. Miten se onkaan niin jännittävää ja stressaavaa. Edellisenä päivänä pohdin, että jos kaikki ei olekaan kunnossa. Mies kehotti olemaan miettimättä sitä etukäteen ja sanoi, että pohditaan sitä sitten, jos jotain paljastuu. Tämä oli todella hyvä neuvo. Onneksi ultra oli heti aamulla. Siellä se pieni jumppaili taas ja retkotteli siellä niin lungisti, että piti vaihtaa asentoa, että saatiin tarvittavat mitat otettua. Istukka oli takaseinässä. Kaikki oli hyvin, eikä huolta herännyt mistään. Painoarvio oli 332 grammaa. Jännä, miten noin pieneltä näkyy jo niin selvästi sormet, varpaat, ylähuuli sun muuta.

Koko raskausajan olen käynyt kaverin kanssa kävelylenkeillä. Illat alkavat olla niin pimeitä, että melko hämärässä saa tepastella. Ulkoilu tekee kuitenkin todella hyvää ja on ihana, kun on jonkinlainen sosiaalinen paine, joka pistää liikkeelle. 

Kolmanneksen lopussa iho alkoi olla jo hieman paremmassa kunnossa ja ohimoiden hormoninäpyt alkoivat hävitä. Iho on pysynyt atopiasta huolimatta yllättävän hyvässä kunnossa ottaen huomioon sään viilentyminen syksyn myötä. Yhtenä aamuna vietyäni Lily kouluun ja ajaessani töihin, pääsin hädin tuskin toimiston pihaan, kun minulle tuli jokin kummallinen pahoinvointi/heikotuskohtaus. Istuskelin pihassa autossa ovi auki ja hengittelin hetken raitista ilmaa. Kun olo vähän helpotti, menin ylös toimistoon, jossa olo huononi jälleen. Makoilin tovin toimiston lattialla ja söin myslipatukan, jolloin olo helpottui sen verran, että sain alotettua työt. Näitä kohtauksia alkoi tulla enenevässä määrin, joten sain neuvolasta verensokerimittarin, jolla mittailin verensokereita. Niissä ei kuitenkaan näkynyt juurikaan heittelyä ja ne pysyivät hyvin rajoissa, joten todennäköisesti heikotuskohtaukset johtuvat verenpaineesta. Loppukolmanneksen neuvolassa mies oli mukana ja keskutelimme jälleen isyyden tunnustamisesta. Tämän käynnin jälkeen aloimme miehen kanssa puhumaan siitä, jos avioituisimme ennen vauvan syntymää.

Pikkuveikan raskausaika: ensimmäinen kolmannes

 Tein positiivisen raskaustestin omien laskujeni mukaan 3+6 (myöhemmin muuttuneen lasketun mukaan  3+3). Mitään oireita ei ollut, eikä kuukautisetkaan olleet vielä myöhässä. Tein testin varmuuden vuoksi ennen, kun avasin illalla oluen. Jäi se olut avaamatta.

Aivan alkuaika oli hyvin oireetonta. Pahoinvointia alkoi ilmetä raskausviikolla 7. Aamut olivat helpompia ja oireet pahenivat iltaa kohden. Välillä tuntui, ettei pahoinvointia ollut ollenkaan ja välillä sitä oli tunnistavinaan selvästi. Kävimme varhaisultrassa Perhe-Artessa omien laskujeni mukaan viikoilla 6+4 ja ultralla näkyi täysin viikkoja vastaava pikkukaveri sekä syke. Samoihin aikoihin alkoi alavatsan reunoilla pistävää repäisymäistä kipuilua.

Pahoinvointi jatkui. Lämmin ruoka etoi. Syöminen olisi auttanut pahoinvointiin, mutta ruuan ajatteleminen ällötti. Parhaiten maistuvat ruuat olivat graham-lihapiirakat, paahtoleipä ja Hesburgerin juustohampurilainen. Normaalisti juon paljon vettä, mutta vesi ällötti ja join paljon mehuja. Raskausviikolla 8 Lily sairastui koronaan, jonka oireet hänellä kestivät päivän. Tein itse positiivisen koronatestin 7+6. Olin ottanut kolme rokotetta, mutta koronan myötä voimattomuus ja pahoinvointi pahenivat toden teolla. Kävin heti 8+0 virallisessa testissä ja matkalla oksensin autoon. Olin aivan loppu ja pystyin hädin tuskin kävelemään. En pystynyt syömään tai juomaan mitään ja loppuvaiheessa myös haju- ja makuaisti katosivat kokonaan. Neuvolassa reagoitiin raskausajan koronaan melko vakavasti. Minulle soitettiin tartuntatautiyksiköstä lisäkysymyksiä ja sanottiin, että antikoagulanttihoito (napapiikit) aloitettaisiin ja minuun oltaisiin tästä yhteydessä. Yhteydenotto kesti kuitenkin useamman päivän, eikä sitä lopulta aloitettu, sillä korona oli jo ohi yhteydenoton hetkellä. 

Korona ja mahdollisesti sen aikainen syömättömyys aiheutti pahoinvoinnissa jonkinlaisen hyperpiikin. 9+1 kävin terveyskeskuksessa tiputuksessa saamassa hieman nestettä, joka helpotti oloa paljon. Sain myös pahoinvointiin Primperania. Samoihin aikoihin oli neuvolan ensikäynti, jossa olo oli vielä melko heikko.

Pahoinvointi loppui kuin seinään 9+4. Pienen pientä etomista oli edelleen, mutta aiemman kaltainen pahoinvointi loppui. Oireiden loppuminen tietenkin pelästytti ja varasimme ajan ultraan varmistamaan, että kaikki on hyvin. Kävimme Kaunis Odotuksessa ultrassa 10+0 ja siellä heilui päiviään vastaava pikkutyyppi, jolla oli kaikki hyvin. Tämän jälkeen pystyin jo hieman nauttimaan äkisti helpottaneesta olosta. Kävin myös seulontaverikokeissa ja varasin ajan NT-ultraan. 

Raskausviikolla 11 pohkeeni alkoi kipeytyä ja kävin varmuuden vuoksi lääkärissä Dextrassa, jotta poissuljetaan laskimotukos. Lääkärillä mitattiin FIDD, joka oli normaali, mutta sain varmuuden vuoksi lähetteen Jorviin ultraan. Odotimme Jorvin päivystyksessä turhaan monta tuntia, kunnes pääsin lääkärille, joka lähetti minut kotiin ja varasi ajan ultraan alkavalle viikolle. Meidän piti miehen kanssa viettää päivä Turussa Aurajoen rannalla kesäpäivästä nauttien, mutta sen sijaan vietimme päivän eri hoitoyksiköiden odotustiloissa. Kävimme kuitenkin kauniin kesäpäivän päätteeksi hakemassa Lily Turun seudulta isovanhemmiltaan. 

Raskausviikolla 12 alkoi ihossa olla huomattavissa muutoksia. Iho on normaalia kuivempi, kasvoissa on paljon hormoninäppyjä, hiukset eivät rasvotu normaalisti ja päänahka on kuiva ja kutiseva ja minulle tuli kipeitä ihonalaisia finnejä selkään ja kasvoihin. Verikokeiden mukaan hemoglobiini oli laskenut, vaikka olin koko raskausajan syönyt monivitamiinia, jossa on myös rautaa. Pientä etomista oli edelleen havaittavissa, mutta pääasiallisesti muut raskausoireet ovat helpottaneet. Sain kaverilta lainaan dopplerin, jolla sydänäänet löytyivät nopeasti. Yllättävän alhaalta alavatsalta ääniä sai metsästellä, mutta löytyivät joka tapauksessa. Ulkoilu tuntuu taivaallisen ihanalta.

Lilyn suusta

Kaikkein parasta on teettää lapsella tällasia kyselyitä ja huomata, miten se ajattelee asioita. Meidän neiti on selvästi kovin syvällinen ja tunteellinen tapaus. Koska rakkaus! <3

1.Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
- Että olet ihana

2.Mikä tekee äidin onnelliseksi?
- hali

3.Mikä tekee surulliseksi?
- No rikkinäinen sydän.

4.Miten äiti saa sinut nauramaan?
- Höpsöttämällä.

5.Millainen äitisi oli lapsena?
- Ihan pikkunen pieni.

6.Kuinka vanha äitisi on?
- (näyttää sormilla) tää tarkottaa että tosi vanha.

7.Kuinka pitkä äitisi on?
- Katotaanks. Varpaista ja en mä ylety. Ihan paljon.

8.Mikä on äitisi lempipuuhaa?
- Siivoominen.

9.Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
- Suihkuttaa Mindya ja Mufasaa.

10.Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
- Koska kaikki tietää sun nimen ku sä sanot sen niille.

11.Missä äitisi on tosi hyvä?
- Ainaki siivoomisessa.

12.Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
- Ei ainakaan lelujen hoitamisessa.

13.Mitä äitisi tekee työkseen?
- Juo kahvia.

14.Mikä on äitisi lempiruoka?
- No tietysti salaatti.

15.Miksi olet ylpeä äidistäsi?
- Koska se on niin rakas.

16.Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
- Mennään kirjastoon ja silitellään kissoja ja katsotaan elokuvaa

17.Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
- No rakkaus.

18.Mitä eroa teissä on?
- Meillä ei ole samoja kirjoja. Nuo alhaalla on lasten kirjoja ja ylhäällä on sun kirjoja.

19.Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
- Koska me eletään. Kaikkihan elää, paitsi dinosaurukset. Dinosaurukset ei elä.

20.Mikä on äitisi lempipaikka, minne mennä?
- Töihin.

Pieni ryöväri

Lily on aika kätevä noiden isoisovanhempien kanssa vetelemään oikeista naruista. Hän osaa ensimmäisenä ovensuussa pyytää nakkia, jota on toki aina jääkaapissa häntä odottamassa. Hän osaa isopappalta pyytää karkkia, jota toki aina lähdetään karkkikiposta hakemaan. Hän osaa myös pyytää sokerikiposta palasokerin, jolloin pappa toki tuo kippoa neidille lähemmäs, ettei nyt sentään kurottaa tarvitse.

Nyt hän on huomannut, että jos hän vaan ihan mistä vaan löytää jonkun kolikon ja käy kysymässä, kenen se kolikko on, hän saa vastaukseksi, että "nyt se on SINUN!" Kolikkoja löytyy isovanhempien luota yllättävän monesta paikasta ja joka kerta neiti onnistuu jostain sellaisen löytämään. Näin kävi viimekerrallakin. Neiti kolppaa laatikoita, löytää kolikon, kysyy toiveikkaana kenen se on ja saa vastaukseksi, että "nyt se on SINUN!" 

Kotiin lähtiessämme sanoin autossa neitiä pieneksi ryöväriksi, kun hän aina vie isomummun ja -pappan rahat. Neiti ihmetteli tätä sanaa "ryöväri" ja sen merkitystä. Keskustelimme sitten autossa, mikä on oikein, väärin, epäkohteliasta ja hyvätapaista. Varastaminen on väärin. Niin ei saa koskaan tehdä. Varastaminen on sitä, että ottaa toisen omaa ilman lupaa.  Rahan pyytäminen ("onko tämäkin mun"), nakkien pyytäminen ("onks teil nakkii") ja muu kerjääminen on epäkohteliasta. Hyvätapaista on toimia hyvien käytöstapojen mukaan ja se on vanhempien tehtävä opettaa niitä lapsille. Niitä oppii pikkuhiljaa iän myötä, eikä niitä kaikkia voi osata heti.

Mietin, paljonkohan asiaa neidin pääkoppaan upposi, mutta innoissaan hän oli keskustelussa mukana. Pääsimme autolla pidemmälle suoralle, jossa laskeva aurinko paistoi suoraan neidin silmiin, eikä hän päässyt aurinkoa piiloon. Ensin hän älähti. Kohta hän vingahti ja kun pysähdyimme liikennevaloihin ja tilanne jatkui ennallaan, hän parahti takapenkiltä: "Äiti! Aurinko on epäkohtelias!"

Seuraavana aamuna, kun lähdimme kotoa, otin äitini etupihalle tuoman aurinkokennopöllö-lampun ja sanoin Lilylle, että laitetaan se syrjään, kun asuntomme edestä menee pyörätie. Autossa neiti selvästi mietti tapahtunutta, kun hän kysyi: "Äiti. Hyvä että me laitettiin se pöllö piiloon, ettei kukaan varasta sitä?"