Synnytyskertomus nro 2

Yhden synnytyksen kokeneena en edes yrittänyt valmistautua synnytykseen mitenkään. Loppuraskaudessa olo oli jo todella tukala ja aloin todella toivoa, että kaveri tulisi jo ulos. Kun vielä neuvolassa minut laitettiin seurantaan sikiön ison koon vuoksi, aloin totisesti toivoa, että kaveri alkaisi tulla ulos. Lopulta synnytys käynnistettiin sikiön uhkaavan makrosomian vuoksi. Äitiyspolilla minua muistutettiin, että kyseessä ei ole absoluuttisesti suuri vauva, vaan viikkoihin nähden suuri vauva, joten ei tarvitse olla peloissaan siitä, mahtuuko vauva syntymään. Tämä oli kyllä erittäin hyvä muistutus.

Synnytys käynnistettiin asettamalla ballongi puoli kolmen aikaan perjantaipäivällä. Viikkoja tällöin oli 39+1 ja sikiön koko ultran mukaan viikkoa aiemmin oli 4000g. Menimme kotiin ja melko pian supistukset alkoivat. Supistukset olivat säännöllisiä ja tuntuvia, kunnes ne alkoivat lopahtaa. Koitin provosoida niitä rappukäytävässä juoksemalla rappuja ylös-alas, tosin turhaan. Vetäessä ballongi tuli ulos ja lähdimme sairaalalle. Odotimme sairaalassa muutaman tunnin, jolloin supistukset lopahtivat lopullisesti. Kalvot puhkaistiin 22:11 ja tämän jälkeen en saanut nousta sängystä ollenkaan, sillä vauvan pää ei ollut kunnolla kiinnittynyt ja oli riskinä, että napanuora luiskahtaa ulos. Siinä sängyssä maatessa oli todella vaikeaa yrittää supistuksia provosoida, eikä ne tosiaan alkaneet ilman oksitosiinia. Säännölliset supistukset alkoivat 1:30 ja oksitosiinia nostettiin säännöllisesti. Vihdoin vauvan pää oli laskeutunut niin, että pääsin nousemaan sängystä ylös. Menin jumppapallolle ja sain ilokaasua. Hetken päästä siirryin ammeeseen. Ilokaasun siirtämisessä tuntui olevan haasteita, kun letkut olivat väärinpäin, mutta lopulta sain ammeeseen myös ilokaasun. Kohta supistukset olivat jo niin kovia, että joka supistuksen kohdalla ajattelin, että tämän kipeämmäksi ei voi enää tulla, mutta joka supistus tuntui olevan aiempaa kivuliaampi. En kyennyt enää olemaan läsnä ympäristössä, vaan elin vain jokaista supistusta kerrallaan. Ajattelin, että nyt on pakko olla auennut hyvin, kun niin kipeää on. Kun tovin kuluttua olin auki vain 7 senttiä, pyysin lisää kivunlievitystä. Nousin pois ammeesta (en muista tästä enää mitään) ja menin sängylle odottamaan anestesialääkäriä, jonka pitäisi tulla "vartin päästä". Useampi vartti meni (puolitoista tuntia), ja miehen mukaan aika meni tuskaisen hitaasti, mutta vihdoin anestesialääkäri tuli paikalle. Sain epiduraalin ja kivut lievenivät nopeasti. Nyt supistuksia seurailtiin näytöltä ja saimme myös vähän nukkua.

Synnytyssalissa Jorvissa oli todella surkeat tilat miehelle. Miehellä oli rikkinäinen keinonahka-divaani minun jalkopäässäni. Siinä hän koitti epätoivoisesti nukkua. Ilmeisen hyvin hän kuitenkin nukkui, kun havahduin aamulla, että parkkiaika menee umpeen 10 minuutin kuluttua. Koska en saanut sängystä huutelemalla miestä hereille, kutsuin paikalle kätilön, joka ystävällisesti ojensi minulle puhelimen muutaman metrin päästä, jotta sain parkkiaikaa lisättyä. Kello alkoi lähestyä seitsemää ja tuli vuoronvaihto. Juuri ennen vuoronvaihtoa olin auennut 10 senttiä ja oli aika ponnistaa. Ponnistusvaihetta siirrettiin hieman, jotta vuoro ehtii vaihtua ennen kun aloitetaan. Seuraava kätilö oli se sama, joka oli mukana ballongin asentamisessa ja mielummin synnytin hänen seurassaan, kun yövuorolaisen. 

Ponnistusvaihe meni nopeasti. Muutamalla ponnistuksella pikkukaveri saatiin ulos. Kätilö ohjasi selkeästi ponnistamista ja kehui yhteistyöstä. Yhteistyö sujui kyllä molemmin puolin kivasti. Odoteltiin synnytyssalissa tunti-pari, jonka jälkeen meidät siirrettiin Jorvin toisen sairaalan puolelle synnytysvuodeosastolle tutustumaan pikkukaveriin omaan rauhaan. Isosisko pääsi vauvaa katsomaan ja ihmetteli punapilkullista naamaani. Olin saanut ponnistusvaiheessa yläkropan täyteen verenpurkaumia.