Ei voi. Se on nyt tullakseen. Tuleva vastuu ja muistot kaikista menneistä hyvistä "lapsettomista" hetkistä tulivat monta kertaa mieleen. Vaikka alunperin oli kyllä tiedossa mihin sitä on ryhdytty, tuleva muutos oli kauhistuttava. Koska en ole myöskään ikinä kokenut itseäni ollenkaan lapsi-ihmisenä ja minulle ei ole ollut selvää haluanko edes lapsia, koin ehkä vielä normaalia enemmän paniikkia asian suhteen. Vaikka loppuraskautta kohden mieli hieman keveni, siinä raskausviikoilla 20-30 pelko oli suurinta. En kuitenkaan uskaltanut aiheesta sillon kirjoittaa.
Kun synnärille mentiin, sen sijaan että odotin ihanaa tuhisevaa vauvantuoksuista pikkuihmistä menin suorittamaan: tämä kaveri pusketaan nyt ulos ja eletään sen kanssa mitä sieltä tulee. Kun pieni ihminen nostettiin eteemme, kyyneleet valuivat vuolaana. Suuri oli herkistyminen, vaikka eteen nostettu pikkuihminen oli meille täysin tuntematon. Tämä tunne on sanoinkuvaamaton ja kukaan, joka sitä ei ole kokenut ei voi sitä koskaan ymmärtää. Toisaalta jokainen sen kokenut tietää täysin mistä puhun. Myöskään sukupuoli ei meillä ollut etukäteen tiedossa ja olimme melko varmoja, että tulokas olisi poika. Kun eteemme nostettiin tyttö, oli tunne ihan käsittämätön. "Sieltä tuli Lili!"
Synnärillä huoli pienestä oli suuri, sillä koin tämän pienen ihmisen olevan vastuullani. Ennen kaikkea, sitä rakkautta ja muuta, tämä pieni ihminen oli vastuuta. Tutustumista pikkukaveriin odotin kovasti ja olin pakahtua onnesta kun siellä monien muiden lasten itkun seasta jo ensimmäisen vuorokauden jälkeen tunnistin sen oman pienoikaiseni itkun. Tämä on nyt se tyyppi, joka muuttaa elämämme. Emme tiedä yhtään kuinka hankala alkuaika tulee olemaan, saati sitten ne lukuisat vuodet, jotka tulemme viettämään yhdessä.
Lili oli alusta asti ihana. Hän oli rauhallinen, kärsivällinen ja helppo vauva, josta olin todella onnellinen! Monta päivää koin tämän pienen ihmisen olevan minulle vastuuta. Vasta Lilin toisen elinviikon loppupuolella tajusin, että tämä pienokainen on minun. Tämän oivalluksen jälkeen vasta tajusin, että kun mieleni tekee kovasti häntä pussata, voin ihan vapaasti sen tehdä. Ensimmäisen pusunsa Lili tosiaan sai minulta vasta pariviikkoisena. Siinä vaiheessa ymmärsin, mitä se äidinrakkaus on.
Joka ainoa päivä, kun olen saanut viettää tämän pienen ihmistaimen kanssa on ollut ihana ja joka ainoa aamu olen rakastanut häntä enemmän kun eilen. Tällä hetkellä se rakkaus on niin suurta, että vähintään kerran päivässä meinaan pakahtua onnesta kun vain katson häntä. Koen fyysisesti pahaa oloa kun Lilillä menee vaikka sylkeä väärään kurkkuun ja hän yskii, ihan vain sen vuoksi että harmittaa niin kovin kun toinen joutuu moista ikävää tunnetta kokemaan. Saati sitten kun hän itkee kivusta, kuten mahakivuista joihin en voi itse vaikuttaa tai etenkään minun aiheuttamastani, kuten jos häntä leikkimatolle laskiessani pää kolahtaakin ikävästi lattiaan. Se rakkaus on tällä hetkellä niin suurta, että en voi edes ymmärtää että voisin ketään, edes Liliä, rakastaa enempää. Silti se huominen ja se rakkauden määrä aina yllättää.
Vastoin kaikkia raskaudenaikaisia pelkojani, en ole yhtenäkään päivänä katunut tätä päätöstä hankkia lapsi. Tällä hetkellä koen eläväni ainoastaan tätä pientä ihanuutta varten. Vaikka monet teistä varmasti ajattelevat, että nyt alkuun se on niin ihanan vaaleanpunaista, hattaraista ja ihanaa, en usko että tämä rakkauden määrä tulee koskaan vähenemään. Toivon myös, että kun niitä rankkoja ja vaikeampia päiviä tulee, ja varmasti tulee, muistan tämän tunteen, kun se kaikki tosiaan on niin hattaraista ja ihanaa. Tämä tunne, kun se äitiys on sen vastuun lisäksi tätä suurta rakkautta, sitä hymyjen aiheuttamaa onnesta pakahtumista ja ennen kaikkea sitä onnea, jolla tuo pieni ihminen minut täyttää pelkällä olemassaolollaan.
Näiden ajatusten myötä haluan sanoa kaikille epäröintiä poteville raskaana oleville, että se on normaalia ja pelko on aivan turhaa. Haluan myös sanoa niille naisille jotka epäröivät ja miettivät haluavatko he muka koskaan hankkia lapsia, että vaikka se ajatus on kamala ja pelottava, suosittelen lämpimästi! Se vastuu on pelottava ja ne kakkavaipat kauhistuttaa, mutta sitä oman lapsensa kakkaa vaikka söisi. Ja voin sanoa, että kenellekään tuskin on tullut pakottavaa tarvetta päästä kakkavaippoja vaihtamaan ennen sitä omaa lasta. Minulle ei todella tulisi mieleenkään tarjoutua vaihtamaan toisten lasten vaippoja, mutta sen oman lapsen vaipanvaihto tuntuu yhtälailla velvollisuudelta kun oma vessassakäynti.
Terveisiä täältä hattaramaasta! Me otettiin varaslähtö jouluun tuunaamalla mainio tonttulakki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti