Kuten aiemmin jo totesin, on itseäni vaivannut viimeaikoina taas iho. Pahin on silmäluomet, jotka ovat vaivanneet jo monta kuukautta. Ne ovat punaset, kiristävät, kuivat ja ohuet kuin silkkipaperi. Varasin vastikään extempore ihotautilääkäriajan seuraavalle päivälle, kun meni hermo vaivaan lopullisesti. Mikään ei siihen auta.
Hyvän ihotautilääkärin löytäminen on aina vähän ydinfysiikkaa. Olen kuitenkin todennut, että huonokin ihotautilääkäri on parempi, kuin yleislääkäri, sillä iho tuntuu olevan sellainen, että jos se on jotain muuta kuin perusihottumaa, mihin hydrokortisoni ei auta, ei osaa auttaa yleislääkärikään. Suosittelen todella lämpimästi kaikille minkä laatuisista iho-ongelmista tahansa kärsiville ihotauteihin erikoistunutta tai erikoistuvaa lääkäriä.
Kuitenkin. Selasin pääkaupunkiseudun eri yksityisten terveysasemien tarjontaa ihotautilääkäreistä ymmärtämättä niistä juurikaan mitään. Yksikään nimi ei ollut tuttu. Googlasin yksinkertaisesti vain "hyvä ihotautilääkäri" ja sain auki jonkun ah niin luotettavan suomi24-keskustelun, jossa silmiin osui kaksi nimeä. Huomasin toisen niistä olevan juuri henkilö, jonka vastaanotto minulla oli yhdellä välilehdellä auki. Hannu-Pekka Happonen oli tämä nimi. Aika oli vain 15 minuutin aika, mutta vaikka se tuntui kovin lyhyeltä, varasin ajan joka tapauksessa.
Olin paikalla hyvissä ajoin. Aikani oli 10.45 ja 10.27 lääkärini kutsui toisen asiakkaan sisään. Aika tarkkaan neljän minuutin kuluttua, 10.31 tämä edellinen asiakas astui ulos huoneesta rauhallisesti ja tyytyväisen näköisenä. Hieman ihmettelin. 10.33 minut kutsuttiin sisään. Olin huoneessa noin 4-5 minuuttia ja sain silmäluomilleni diagnoosin (joku naisille ilmeisen yleinen, hieman hankalahoitoinen kevätajan ongelma, joka paranee ultracortenolilla ja kesäauringolla, Protopicia jatkohoidoksi), ihostani tulkinnan (pintakuiva iho, jonka epäpuhtaudet on helposti hoidettavissa isotretinoiinilla) sekä vastauksen jo pitkään minua häirinneisiin kummallisiin raskausaikana ilmenneisiin ihomuutoksiin. Nämä muutoksen ovat hieman kuin luomia, mutta ihon värisiä ja ne voi nypätä pois, toki hieman kivuliaasti ja pienen verenvuodon saattelemana. Ne ovat kuulemma vanhuuden luomia, helposti laserilla poistettavia. Poistamiseen menee kuulemma pari minuuttia, ne saa kaikki pois (niitä on kymmeniä) ja ne ovat kuulemma pienin ongelmistani. Niitä on siis myös silmäluomissa, josta ne kuulemma kannattaa poistaa ihon hieman parannuttua, sillä ne kuulemma saattavat jopa ylläpitää ja aiheuttaa ihottumaa.
Täytyy kyllä sanoa, että elämäni tehokkain vajaa viisiminuuttinen. Lääkäri oli todella ammattitaitoisen oloinen ja Tehokas isolla T:llä. Olin koko lääkäriasemalta ulkona jo ennen, kun minulla piti edes olla lääkäriaika. Hannu-Pekka Happoselle kiitokset ja todella lämpimät suosittelut kyseisen lääkärin osalta!
maanantai 24. huhtikuuta 2017
tiistai 18. huhtikuuta 2017
Kevätsairastelua
Tiedättekö sen tilanteen, kun koko sakki on ollut koko kevään terveenä? Sitten yhtäkkiä flunssa ja erilaiset ihottumat yllättävät perheen naisväen. Kun ensimmäisestä flunssasta päästään, siitä jää pikkuneidille yskä. Yskä joka ei lähde millään, mutta joka kohta saa jo kaverikseen flunssa numero kakkosen. Kun neiti muutaman viikon sairastelun jälkeen edelleen hinkkaa räkäistä nenää hihaansa viiden minuutin välein, Isäntä kertoo, että hänellä on kädessä ikävä finni.
Onneksi Isäntä on ruokapöydässä T-paidassa ja huomioni osuu kirkkaan punaiseen renkaaseen sen finnin ympärillä. Ihmettelin sitä hetken ääneen ja ehdotin Isännälle, josko sitä pitäisi lähteä näyttämään jonnekin. Se on kuulemma vain finni. Varmaan viisi sekuntia vierähti, kun Isäntä kättään ihmetteli ja totesi siinä olevan "hassu punainen juova".
Kerroin hänelle sen olevan verenmyrkytys. Sain vastaukseksi hymähdyksen ja hörähdyksen. Googlasin aiheesta kuvamateriaalia ja luettuani Terveyskirjaston artikkelin aiheesta, Isäntä uskoi, että on paras soittaa työterveyshuoltoon ja hakea siihen antibioottikuuri ennen, kun yleiskunto heikkenee ja imusolmukkeet kipeytyvät.
Flunssaa, toinen kierros flunssaa, jatkuvaa ärsyttävää ja kutiavaa ihottumaa, imusuonitulehdusta (toiselta nimeltään "verenmyrkytys") ja mitä sitä vielä mahtaa tulla? Onneksi sairastelu ei ole (vielä) läheskään yhtä pahaa, kuin viime syksynä, kun pikkuneiti aloitti päiväkodin.
Onneksi Isäntä on ruokapöydässä T-paidassa ja huomioni osuu kirkkaan punaiseen renkaaseen sen finnin ympärillä. Ihmettelin sitä hetken ääneen ja ehdotin Isännälle, josko sitä pitäisi lähteä näyttämään jonnekin. Se on kuulemma vain finni. Varmaan viisi sekuntia vierähti, kun Isäntä kättään ihmetteli ja totesi siinä olevan "hassu punainen juova".
Kerroin hänelle sen olevan verenmyrkytys. Sain vastaukseksi hymähdyksen ja hörähdyksen. Googlasin aiheesta kuvamateriaalia ja luettuani Terveyskirjaston artikkelin aiheesta, Isäntä uskoi, että on paras soittaa työterveyshuoltoon ja hakea siihen antibioottikuuri ennen, kun yleiskunto heikkenee ja imusolmukkeet kipeytyvät.
Flunssaa, toinen kierros flunssaa, jatkuvaa ärsyttävää ja kutiavaa ihottumaa, imusuonitulehdusta (toiselta nimeltään "verenmyrkytys") ja mitä sitä vielä mahtaa tulla? Onneksi sairastelu ei ole (vielä) läheskään yhtä pahaa, kuin viime syksynä, kun pikkuneiti aloitti päiväkodin.
maanantai 3. huhtikuuta 2017
Kevään nollahetki
Tänään oli perhe- ja jäämistöoikeuden tentti ja sen kunniaksi päätin korkata oluen ja kirjoitella blogia. Kyseessä oli lakikirjatentti ja tenttiä tehdessä vierähti neljä tuntia. Tulokset tulee kuukauden päästä, joten niitäkään ei voi vielä murehtia. Huomenna alkaa työoikeus ja kansainvälinen oikeus, joten ei tässä kauheasti ehdi juurillaan levätä. Mutta jos nyt tuo yksi olut ja yksi ilta ilman kirjaa...
Me oltiin onnettomuudessa viikko sitten. Ajettiin (minä ajoin) ykköstietä Raumalle päin ja Paimion kohdalla oli onnettomuus, joka seisautti liikenteen. Siihen autoletkan jatkoksi jarruttaessani (en edes mitenkään äkillisesti) takana tuleva töräytti perään. Kuten eräs opiskelukaverini totesi: "No eihän se sitten ollu sun vika." Ei, eihän se ollut, vaikka se oli toki hyvä oletus!
Selvisimme vammoitta, mutta auto menee loppukuusta korjaukseen. Korjaus kestää ainakin kaksi viikkoa. Takapuskuri painui sisään ja takaluukku vähän vääntyi. Kyllä sillä vielä ajaa, eikä takaluukkukaan enempiä oireile. Käytiin Tyksissä päivystyksessä tilanteen jälkeen tarkistuttamassa Lili varmuuden vuoksi. Lili oli kunnossa, mutta äidillä meinasi hermo pettää lopullisesti. Mentiin sinne tosiaan kolarista, odotettiin yli kaksi tuntia ja muun muassa ihottumalapsi pääsi sisään puolen tunnin odottelun jälkeen ja meidän ohi. Tämä siksi, koska me olimme "traumalistalla", jossa oli "vähän ruuhkaa". Ei siinä muuta, mutta kun noin 12 vuotias poika puheli vieressä, että "ei mun korvaan edes satu enää! Äiti ei satu enää lainkaan!" ja he pääsivät lääkärille noin vartin odottelun jälkeen, meidän rauhoitellessa nukkumaanmenoajan räikeästi ohittanutta yksivuotiasta, alkoi vähän epäilyttää, että millä perusteella siellä potilaat priorisoidaan. Onneksi kuitenkin lopulta päästiin lääkärille. Mitään neurologisia oireita ei ollut ja ainakin oltiin siinä hyvän aikaa seurattu Lilin liikkumista ja toimintaa, jossa emme havainneet poikkeavuuksia. Jos nyt jotain muutakin positiivista pitää keksiä, niin olisi voinut käydä pahemminkin!
Kevät on tulossa ja Lilin päiväkotipukeutuminen mietityttää. Vieläkö toppahaalari, milloin viedään sinne välikausipuku? Kurahanskat ostettiin tänään, vielä vuoriton sadetakki pitäisi hommata. Saappaat onneksi löytyy ja kengätkin on jo valmiiksi hommattu. Miten se voi olla niin vaikeaa aina arvioida, miten se pikkuneiti tarkenee ja ylipäätään tarkeneeko se?! Tosin tänään Isäntä haki hänet päiväkodista ja kotiin tullessaan riisui Lililtä sukkahousut, plyysihousut, toiset plyysihousut, college-housut, villahaalarin ja toppapuvun. Ei neiti kuulemma meinannut pystyä kävelemään vastaan, mutta onko ihmekään kun toppahaalarin ja villapuvun alla on peräti neljät paksut housut. Että ei ne taida aina siellä päiväkodissakaan olla ihan perillä näistä pukeutumisohjeista.
Me oltiin onnettomuudessa viikko sitten. Ajettiin (minä ajoin) ykköstietä Raumalle päin ja Paimion kohdalla oli onnettomuus, joka seisautti liikenteen. Siihen autoletkan jatkoksi jarruttaessani (en edes mitenkään äkillisesti) takana tuleva töräytti perään. Kuten eräs opiskelukaverini totesi: "No eihän se sitten ollu sun vika." Ei, eihän se ollut, vaikka se oli toki hyvä oletus!
Selvisimme vammoitta, mutta auto menee loppukuusta korjaukseen. Korjaus kestää ainakin kaksi viikkoa. Takapuskuri painui sisään ja takaluukku vähän vääntyi. Kyllä sillä vielä ajaa, eikä takaluukkukaan enempiä oireile. Käytiin Tyksissä päivystyksessä tilanteen jälkeen tarkistuttamassa Lili varmuuden vuoksi. Lili oli kunnossa, mutta äidillä meinasi hermo pettää lopullisesti. Mentiin sinne tosiaan kolarista, odotettiin yli kaksi tuntia ja muun muassa ihottumalapsi pääsi sisään puolen tunnin odottelun jälkeen ja meidän ohi. Tämä siksi, koska me olimme "traumalistalla", jossa oli "vähän ruuhkaa". Ei siinä muuta, mutta kun noin 12 vuotias poika puheli vieressä, että "ei mun korvaan edes satu enää! Äiti ei satu enää lainkaan!" ja he pääsivät lääkärille noin vartin odottelun jälkeen, meidän rauhoitellessa nukkumaanmenoajan räikeästi ohittanutta yksivuotiasta, alkoi vähän epäilyttää, että millä perusteella siellä potilaat priorisoidaan. Onneksi kuitenkin lopulta päästiin lääkärille. Mitään neurologisia oireita ei ollut ja ainakin oltiin siinä hyvän aikaa seurattu Lilin liikkumista ja toimintaa, jossa emme havainneet poikkeavuuksia. Jos nyt jotain muutakin positiivista pitää keksiä, niin olisi voinut käydä pahemminkin!
Kevät on tulossa ja Lilin päiväkotipukeutuminen mietityttää. Vieläkö toppahaalari, milloin viedään sinne välikausipuku? Kurahanskat ostettiin tänään, vielä vuoriton sadetakki pitäisi hommata. Saappaat onneksi löytyy ja kengätkin on jo valmiiksi hommattu. Miten se voi olla niin vaikeaa aina arvioida, miten se pikkuneiti tarkenee ja ylipäätään tarkeneeko se?! Tosin tänään Isäntä haki hänet päiväkodista ja kotiin tullessaan riisui Lililtä sukkahousut, plyysihousut, toiset plyysihousut, college-housut, villahaalarin ja toppapuvun. Ei neiti kuulemma meinannut pystyä kävelemään vastaan, mutta onko ihmekään kun toppahaalarin ja villapuvun alla on peräti neljät paksut housut. Että ei ne taida aina siellä päiväkodissakaan olla ihan perillä näistä pukeutumisohjeista.
torstai 16. maaliskuuta 2017
Kaikenlaista enegiaa
Kevätaurinko paistaa ja voi vitsi kun on ihanaa! Tulin luennolta kotiin lukemaan ja ihanasti aurinko kyllä lämmittää ja kasaa energiaa. Kotona oli pakko tehdä jotain, joten imuroin ja tuuletin ja tuntuu ihan energian tuhlaamiselta istua alas lukemaan. Pari tuntia, sitten voin hakea Lilin päiväkodista ja voidaan lähteä ulkoilemaan. Ehkä hetken jaksaa.
Ihanaa tuntea tämä sisältä (ja auringosta) pursuva energia, viime päivät kun ovat olleet jokseenkin synkähköjä, vaikka mikään ei siis ole hätänä. Edellisiltana nukuttaessani Liliä mietin, että mitä jos minussa piilee jokin syöpä tai vastaava ja saan yhtäkkiä kuolemantuomion. En ehkä ikinä näe Liliä aikuisena. Mietin myös, että pitäisi varmaan ottaa henkivakuutukset, jotta toisella olisi turva, jos jompi kumpi meistä Isännän kanssa kuolisi. Pohdin myös, että meidän pitäisi mennä naimisiin, jotta toinen olisi sitten oikeutettu perhe-eläkkeeseen.
En yleensä ajattele tällaisia asioita juurikaan, ainakaan näin tosissani. Olen välillä ehkä liiallisestikin realisti ja ajattelen että se tulee mitä on tullakseen. Siitä selvitään, tai sitten ei. Ihmettelin itsekin tätä ahdistuneisuutta ja mietin, mistä se oikein johtuu.
Ei kovastikaan tarvinnut asiaa ajatella, kun mietin mitä viime viikkoina olen tehnyt. Olen lukenut ensisijassa vakuutus- ja vahingonkorvausoikeutta, perhe- ja jäämistöoikeutta ja eilen oli vielä kaiken tämän lisäksi seksuaalirikosseminaari. Vaikka missään vaiheessa mikään kuolema ei todella ole tullut iholle, eikä kertaakaan ole tullut varsinaisesti mitään puistattavaa oloa (paitsi ehkä siitä, minkälaisista asioista ihmiset perintötilanteissa riitelevät), on mielenkiintoista huomata, miten se mieleen kuitenkin vaikuttaa.
Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo televisiosta jotain todella jännää elokuvaa, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ja lopputekstejä ennen ruudulle tulee teksti "perustuu tositapahtumiin"? Kun lukee korkeimman oikeuden tapauksia vaikka kuolemantilanteista, rikoksista tai tapaturmista tai mistä tahansa uskomattomista tilanteista, se olo on vähän vastaava, kun alkaa asiaa tarkemmin miettimään. Eikä todella tarvitse olla edes korkeimman oikeuden tapaus, mutta niiden ennakkotapausarvon vuoksi niitä tulee meidän teksteissä enimmäkseen esiin. Ja millaisilta erilaisilta kannoilta asioita pitääkään miettiä. Onko uhri nyt myötävaikuttanut kuolemaansa, kun toinen henkilö piti asetta ohimolla ja uhri kurottautui asetta kohti kääntääkseen sen pois, mutta se laukesi? Ja perustuu tositapahtumiin.
Seksuaalirikosseminaari oli omalta osaltaan myös mieltä hämmentävä. Onko parempi laittaa rikolliset rangaistuslaitokseen tietyksi ajaksi ja vapauttaa tuomion päätyttyä ilman minkäänlaista yhteiskuntakuntoutusta? Monen rikollisen mielestä rangaistus kuitenkin alkaa vasta vankilasta vapautuessa, kun sukulaiset ja läheiset ovat kaikonneet ja tutkimusten mukaan nimenomaan syrjäytyminen ajaa rikollisuuteen. Mitäs, jos kyseiset rikolliset tunnistavat rikolliset ajatuksensa hyvissä ajoin, mutta eivät voi saada niihin minkäänlaista apua? Kuka edes haluaisi auttaa esimerkiksi lapsista kiinnostunutta henkilöä, vaikka rikosta ei olisi tapahtunut? Haluamme automaattisesti tuomita tämänkaltaiset rikolliset tehdäksemme selväksi, että emme asiaa hyväksy, mutta onko tosiasiassa niin, että ehdoton kielteinen suhtautumisemme hankaloittaa avun hakemista ja sen saamista ja täten edesauttaa mainittua rikollisuutta?
Että sellasta. Onneksi tuo aurinko paistaa ja luo positiivista energiaansa. Kyllä tässä onkin jo synkistelty.
Ihanaa tuntea tämä sisältä (ja auringosta) pursuva energia, viime päivät kun ovat olleet jokseenkin synkähköjä, vaikka mikään ei siis ole hätänä. Edellisiltana nukuttaessani Liliä mietin, että mitä jos minussa piilee jokin syöpä tai vastaava ja saan yhtäkkiä kuolemantuomion. En ehkä ikinä näe Liliä aikuisena. Mietin myös, että pitäisi varmaan ottaa henkivakuutukset, jotta toisella olisi turva, jos jompi kumpi meistä Isännän kanssa kuolisi. Pohdin myös, että meidän pitäisi mennä naimisiin, jotta toinen olisi sitten oikeutettu perhe-eläkkeeseen.
En yleensä ajattele tällaisia asioita juurikaan, ainakaan näin tosissani. Olen välillä ehkä liiallisestikin realisti ja ajattelen että se tulee mitä on tullakseen. Siitä selvitään, tai sitten ei. Ihmettelin itsekin tätä ahdistuneisuutta ja mietin, mistä se oikein johtuu.
Ei kovastikaan tarvinnut asiaa ajatella, kun mietin mitä viime viikkoina olen tehnyt. Olen lukenut ensisijassa vakuutus- ja vahingonkorvausoikeutta, perhe- ja jäämistöoikeutta ja eilen oli vielä kaiken tämän lisäksi seksuaalirikosseminaari. Vaikka missään vaiheessa mikään kuolema ei todella ole tullut iholle, eikä kertaakaan ole tullut varsinaisesti mitään puistattavaa oloa (paitsi ehkä siitä, minkälaisista asioista ihmiset perintötilanteissa riitelevät), on mielenkiintoista huomata, miten se mieleen kuitenkin vaikuttaa.
Tiedättekö sen tunteen, kun katsoo televisiosta jotain todella jännää elokuvaa, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ja lopputekstejä ennen ruudulle tulee teksti "perustuu tositapahtumiin"? Kun lukee korkeimman oikeuden tapauksia vaikka kuolemantilanteista, rikoksista tai tapaturmista tai mistä tahansa uskomattomista tilanteista, se olo on vähän vastaava, kun alkaa asiaa tarkemmin miettimään. Eikä todella tarvitse olla edes korkeimman oikeuden tapaus, mutta niiden ennakkotapausarvon vuoksi niitä tulee meidän teksteissä enimmäkseen esiin. Ja millaisilta erilaisilta kannoilta asioita pitääkään miettiä. Onko uhri nyt myötävaikuttanut kuolemaansa, kun toinen henkilö piti asetta ohimolla ja uhri kurottautui asetta kohti kääntääkseen sen pois, mutta se laukesi? Ja perustuu tositapahtumiin.
Seksuaalirikosseminaari oli omalta osaltaan myös mieltä hämmentävä. Onko parempi laittaa rikolliset rangaistuslaitokseen tietyksi ajaksi ja vapauttaa tuomion päätyttyä ilman minkäänlaista yhteiskuntakuntoutusta? Monen rikollisen mielestä rangaistus kuitenkin alkaa vasta vankilasta vapautuessa, kun sukulaiset ja läheiset ovat kaikonneet ja tutkimusten mukaan nimenomaan syrjäytyminen ajaa rikollisuuteen. Mitäs, jos kyseiset rikolliset tunnistavat rikolliset ajatuksensa hyvissä ajoin, mutta eivät voi saada niihin minkäänlaista apua? Kuka edes haluaisi auttaa esimerkiksi lapsista kiinnostunutta henkilöä, vaikka rikosta ei olisi tapahtunut? Haluamme automaattisesti tuomita tämänkaltaiset rikolliset tehdäksemme selväksi, että emme asiaa hyväksy, mutta onko tosiasiassa niin, että ehdoton kielteinen suhtautumisemme hankaloittaa avun hakemista ja sen saamista ja täten edesauttaa mainittua rikollisuutta?
Että sellasta. Onneksi tuo aurinko paistaa ja luo positiivista energiaansa. Kyllä tässä onkin jo synkistelty.
torstai 2. maaliskuuta 2017
Siivouspäivä
Meidän imurin mattotamppari/turbosuulake hajosi. Jo toinen moinen reilun kahden vuoden aikana. Insinööri-Isäntä tietenkin avasi suulakkeen vain todetakseen, että sisältä on mennyt rikki turbiininkaltainen osa, jonka siivekkeet ovat todella loogisesti muovia. Korjattua sitä ei siis saa ja uusi on hankittava. Oikeastaan se on hajonnut pikkuhiljaa, ollut käytössä tehoton jo pitkän aikaa ja nyt totesin sen vain lopullisesti entiseksi.
Uusi laitettiin tilaukseen, mutta koska tämä päivä oli sunnuntai ja lauantaina kotoa lähtiessämme tuskailimme porukalla joka vaatteeseen kiinni kasvaneita kissankarvoja, yksipuolisesti julistin sunnuntain siivouspäiväksi. Isännän lempipäivä.
Kissat piti harjata, pölyt pyyhkiä, imuroida kunnolla ja siinä ohella vähän tuulettaa. Siis perus siivouspäivä, josta viimekertaisesta oli aikaa ihan liian kauan. Koska meidän super-kissankarvapoistosuulake oli poissa pelistä ja oli ollut sitä jo jonkin aikaa, imurointi vaati vähän ylimääräistä aikaa ja kärsivällisyyttä allekirjoittaneelta, jolla sitä kärsivällisyyttä ei muutenkaan ole liikaa.
Kuten yleensäkin, annan Isännälle vaihtoehtoisia hommia, joista hän saa vapaasti valita. Yleensä tiedän tasan tarkkaan kumman Isäntä valitsee, mutta reilun pelin nimissä hän saa kuitenkin valita, joskus hän jopa yllättää. Kun tulimme kotiin ja siivousta piti aloitella, kysyin Isännältä haluaako hän mielummin laittaa Lilille ruokaa vai harjata kissat. Hän tuhahti. Antamani vaihtoehdot ovat kuulemma aina ihan surkeita. Voisin yhtälailla kysyä, että joisiko hän mielummin pissaa vai söisikö kakkaa. Hän ehdotti, että jatkossa antaisin useamman vaihtoehdon, josta hän voisi aidosti valita mieluisimman. Isännän ehdottamat vaihtoehdot olivat seuraavat:
Uusi laitettiin tilaukseen, mutta koska tämä päivä oli sunnuntai ja lauantaina kotoa lähtiessämme tuskailimme porukalla joka vaatteeseen kiinni kasvaneita kissankarvoja, yksipuolisesti julistin sunnuntain siivouspäiväksi. Isännän lempipäivä.
Kissat piti harjata, pölyt pyyhkiä, imuroida kunnolla ja siinä ohella vähän tuulettaa. Siis perus siivouspäivä, josta viimekertaisesta oli aikaa ihan liian kauan. Koska meidän super-kissankarvapoistosuulake oli poissa pelistä ja oli ollut sitä jo jonkin aikaa, imurointi vaati vähän ylimääräistä aikaa ja kärsivällisyyttä allekirjoittaneelta, jolla sitä kärsivällisyyttä ei muutenkaan ole liikaa.
Kuten yleensäkin, annan Isännälle vaihtoehtoisia hommia, joista hän saa vapaasti valita. Yleensä tiedän tasan tarkkaan kumman Isäntä valitsee, mutta reilun pelin nimissä hän saa kuitenkin valita, joskus hän jopa yllättää. Kun tulimme kotiin ja siivousta piti aloitella, kysyin Isännältä haluaako hän mielummin laittaa Lilille ruokaa vai harjata kissat. Hän tuhahti. Antamani vaihtoehdot ovat kuulemma aina ihan surkeita. Voisin yhtälailla kysyä, että joisiko hän mielummin pissaa vai söisikö kakkaa. Hän ehdotti, että jatkossa antaisin useamman vaihtoehdon, josta hän voisi aidosti valita mieluisimman. Isännän ehdottamat vaihtoehdot olivat seuraavat:
- Laitatko Lilille ruokaa,
- harjaatko kissat, vai
- menisitkö päiväunille?
maanantai 27. helmikuuta 2017
tilannepäivitys osa x
Ai että on pitkä aika taas! Välillä meinaan aina, että unohdan koko blogin ja välillä meinaan aloittaa uuden kanssa, mutta aina joku ääni päässäni sanoo, etten voi. On kyllä ihanaa aina päästä kirjoittelemaan, kun vaan suinkin on aikaa. Nyt tiedän mitä tarkoitetaan ruuhkavuosilla. Tiivistettynä sitä, että jatkuvasti saa juosta, unohtelee kaikkea ja äiti nukkuu todella vähän. Silti elämä on todella ihanaa. Just nyt!
Lilillä on kaikki oikein mainiosti! Hän on nyt puolitoistavuotias ja aivan taivaallisen ihanassa iässä. Äiti on pääasiassa superkiva, iskä on pääasiassa superkiva, päiväkodissa on mukavaa, juttua ja tilannekomiikkaa riittää, hän tykkää laulaa ja kaikkia sanoja koitetaan toistaa perässä. On jopa pysynyt terveenä ainakin kuukauden! Automatkat alkaa olla jo siedettäviä, joten myös matkanteko on rattoisampaa. Kävely on jo hyvin taidokasta ja hän pystyy kävelemään parkkipaikalta jo sisällekin, jolloin äiti saa kannettua vaikka kauppakasseja. Ei todella ole vauva-aikaa ikävä, niin paljon elämä kehityksen myötä helpottuu!
Koulussa on kivaa, vaikka stressaavaa ja painostavaa, mutta se toisaalta sopii minulle. Olen koittanut tehdä myös vähän ekstraopintoja tähän keväälle. Vähän vaihtelevalla menestyksellä tosin, mutta tehnyt kuitenkin, joten myös se on ehkä osaltaan lisännyt tätä kiirettä. Kaikki varmaan yllättyy, kun kerron, että lukea pitää ihan hemmetisti. Voi olla vaikea kuvitella ihmistä kiireiseksi, kun se päivät pitkät istuu kirjan edessä lukemassa, mutta uskokaa huviksenne, sitä se todella voi olla. Tälläkin hetkellä pitäisi kipeästi lukea vahingonkorvausoikeutta, mutta tässä minä näpyttelen.
Tenttejä on ollut tässä keväällä paljon, isompia ja pienempiä. Intuitioon kokeen sujumisesta ei todella voi luottaa. Yhden tentin jälkeen oli fiilis, että no eipä mennyt juuri mitenkään, varmaan läpi kuitenkin menee, ja tulokseksi tuli viitonen (asteikolla 1-5). Toisen kohdalla tuntui, että meni jopa hyvin ja että kyllä se varmasti läpi menee. Kuukauden päästä tuli tulos, joka oli hylätty. Se siitä intuitiosta. Aina tuloksia odotetaan siis yhtä jännittyneenä. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että olen oppinut todella paljon kaikennäköistä, joten varsinaista epätoivoa ei ole kehkeytynyt.
Isäntä on aloittanut kuntosaliharrastuksen ja on tälläkin hetkellä salilla. Harrastus alkoi kipeytyneestä selästä, joka Isännän googlauksen päätteeksi perinteisesti sai syöpädiagnoosin. Lääkärikäynnin jälkeen se kuitenkin yllättäen osoittautui vain kipeäksi välilevyn ärtymykseksi, johon piti auttaa kuntosaliharjoitus. Niinhän siihen on auttanut. Ei ole Isäntä kertaakaan selän kipua sen jälkeen valittanut ja mielestäni mies on sivutuotteena jopa hieman kutistunut! Win-win siis.
Täällä on siis kaikki mainiosti hiljaiselosta huolimatta. Nyt kun pahimmat kiireet ovat hetken takana (ja seuraavia on hyvä lykätä eteenpäin), on hyvä ottaa itseään niskasta kiinni ja pyrkiä kirjoittelemaan hieman useammin!
Lilillä on kaikki oikein mainiosti! Hän on nyt puolitoistavuotias ja aivan taivaallisen ihanassa iässä. Äiti on pääasiassa superkiva, iskä on pääasiassa superkiva, päiväkodissa on mukavaa, juttua ja tilannekomiikkaa riittää, hän tykkää laulaa ja kaikkia sanoja koitetaan toistaa perässä. On jopa pysynyt terveenä ainakin kuukauden! Automatkat alkaa olla jo siedettäviä, joten myös matkanteko on rattoisampaa. Kävely on jo hyvin taidokasta ja hän pystyy kävelemään parkkipaikalta jo sisällekin, jolloin äiti saa kannettua vaikka kauppakasseja. Ei todella ole vauva-aikaa ikävä, niin paljon elämä kehityksen myötä helpottuu!
Koulussa on kivaa, vaikka stressaavaa ja painostavaa, mutta se toisaalta sopii minulle. Olen koittanut tehdä myös vähän ekstraopintoja tähän keväälle. Vähän vaihtelevalla menestyksellä tosin, mutta tehnyt kuitenkin, joten myös se on ehkä osaltaan lisännyt tätä kiirettä. Kaikki varmaan yllättyy, kun kerron, että lukea pitää ihan hemmetisti. Voi olla vaikea kuvitella ihmistä kiireiseksi, kun se päivät pitkät istuu kirjan edessä lukemassa, mutta uskokaa huviksenne, sitä se todella voi olla. Tälläkin hetkellä pitäisi kipeästi lukea vahingonkorvausoikeutta, mutta tässä minä näpyttelen.
Tenttejä on ollut tässä keväällä paljon, isompia ja pienempiä. Intuitioon kokeen sujumisesta ei todella voi luottaa. Yhden tentin jälkeen oli fiilis, että no eipä mennyt juuri mitenkään, varmaan läpi kuitenkin menee, ja tulokseksi tuli viitonen (asteikolla 1-5). Toisen kohdalla tuntui, että meni jopa hyvin ja että kyllä se varmasti läpi menee. Kuukauden päästä tuli tulos, joka oli hylätty. Se siitä intuitiosta. Aina tuloksia odotetaan siis yhtä jännittyneenä. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että olen oppinut todella paljon kaikennäköistä, joten varsinaista epätoivoa ei ole kehkeytynyt.
Isäntä on aloittanut kuntosaliharrastuksen ja on tälläkin hetkellä salilla. Harrastus alkoi kipeytyneestä selästä, joka Isännän googlauksen päätteeksi perinteisesti sai syöpädiagnoosin. Lääkärikäynnin jälkeen se kuitenkin yllättäen osoittautui vain kipeäksi välilevyn ärtymykseksi, johon piti auttaa kuntosaliharjoitus. Niinhän siihen on auttanut. Ei ole Isäntä kertaakaan selän kipua sen jälkeen valittanut ja mielestäni mies on sivutuotteena jopa hieman kutistunut! Win-win siis.
Täällä on siis kaikki mainiosti hiljaiselosta huolimatta. Nyt kun pahimmat kiireet ovat hetken takana (ja seuraavia on hyvä lykätä eteenpäin), on hyvä ottaa itseään niskasta kiinni ja pyrkiä kirjoittelemaan hieman useammin!
lauantai 4. helmikuuta 2017
Kun facebook katosi
Tein eilen aikamoisen pelivedon. Poistin puhelimestani Facebook-sovelluksen. Kokonaan. No okei, facebook messenger edelleen on, sillä käytän sitä paljon viestittelyssä.
Miksi näin?
Ensinnäkin, olen poistunut viimeaikoina lukuisista facebook-ryhmistä, sillä joka hemmetin ryhmässä tuntuu olevan käsittämätöntä draamaa ja ärsyttäviä ihmisiä. Kumma kyllä ihmiset kuvittelevat, että koska he ovat internetsin ihmeellisessä maailmassa, he voivat kommentoida kenelle tahansa mitä tahansa. Ja minun absoluuttisen suvaitsevainen ja oikea mielipiteeni on se, että ihmisten pitäisi käyttäytyä sosiaalisessa mediassa, kuten ihan "oikeassakin" elämässä. Ei kaikkea idioottimaista tarvitse laukoa "päin naamaa" vain, koska ei ole mitään järkevää sanottavaa. Vaikka perusteluna "ellet kestä totuutta, ei kannata kirjoittaa tänne mitään" on tajuttoman suosittu, on se myös tajutonta shittiä. En voi, kun ihmetellä, minne maailmasta on inhimillisyys kadonnut.
Toiseksi, vaikka ne sosiaalisen median tapahtumat usein ovat ihan järkyttävää luettavaa ja todella hajottavaa, silti se on tajuttoman mielenkiintoista. Tai no sanotaanko, että olen huomannut sen olevan paljon mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi panttaus ja sen oikeudelliset vaikutukset, arvo-osuusjärjestelmät ja arvo-osuustilit sekä vaikka maakaaren kiinteistön kauppaa koskevat säännökset. Tästä syystä olen huomannut monesti kirjastossa tenttikirjan sijaan lukevani mitä hajottavampia keskusteluja facebookissa esimerkiksi siitä, kuinka väärin on syöttää lapselle rusinoita, siinä kun on niin helvetisti sokeria ja kuinka idioottimainen joku äiti on antaessaan yksivuotiaalle jäätelöä.
Pari painallusta ja se oli pois. Päivän aikana varmaan 20 kertaa otin puhelimen automaattisesti käteen ja meinasin painaa kyseisen sovelluksen auki. Olo oli ihan hassu, kun sitä ei ollut. Sen sijaan katsoinkin vaan kelloa, laitoin kännykän pois ja otin sen tenttikirjan taas käteen. Junamatkalla lueskelin hesarin sovellusta, jonka sisältö oli kyllä jokseenkin ehkä sivistävämpää.
Mietin kyseisen sovelluksen poistamista tosissani kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla en uskaltanut. Mitä minä sitten teen? Ei se ole tarpeellista! Tiedättekö, ajattelin samalla tavalla aikanaan ennen kun lopulta lopetin tupakan polton. Nyt kun se on poissa, ei sitä varsinaisesti osaa edes kaivata. Jos tylsyyteen on pakko jotain lukea, voi lukea vaikka uutisia, perustuslakiblogia tai vaikka oikeusteorian kurssin blogisivustoa. Mutta monesti sen puhelimen silti avaa automaattisesti aikeina avata se facebook.
Jos tämä ei ole riippuvuutta, niin kysynpä vaan: mikä sitten on? Ehkä todellakin oli korkea aika kyseinen sovellus poistaa. Saahan sen aina takaisin. Tällä hetkellä päätös tuntuu kuitenkin oikein hyvältä. Näin ollen, koska olen nykyään hieman ulkopuolisempi facebookista, tutut ja ystävät voivat enemmän kuin mielellään laittaa minulle viestiä vaikka siellä messengerissä, watsappissa tai vaikka tekstiviestillä. Täytyyhän jotain tekemistä niiden tenttikirjojen ohella olla!
Ps. Kokeilkaa ihmeessä! Todella maailmaa avartava kokemus.
Miksi näin?
Ensinnäkin, olen poistunut viimeaikoina lukuisista facebook-ryhmistä, sillä joka hemmetin ryhmässä tuntuu olevan käsittämätöntä draamaa ja ärsyttäviä ihmisiä. Kumma kyllä ihmiset kuvittelevat, että koska he ovat internetsin ihmeellisessä maailmassa, he voivat kommentoida kenelle tahansa mitä tahansa. Ja minun absoluuttisen suvaitsevainen ja oikea mielipiteeni on se, että ihmisten pitäisi käyttäytyä sosiaalisessa mediassa, kuten ihan "oikeassakin" elämässä. Ei kaikkea idioottimaista tarvitse laukoa "päin naamaa" vain, koska ei ole mitään järkevää sanottavaa. Vaikka perusteluna "ellet kestä totuutta, ei kannata kirjoittaa tänne mitään" on tajuttoman suosittu, on se myös tajutonta shittiä. En voi, kun ihmetellä, minne maailmasta on inhimillisyys kadonnut.
Toiseksi, vaikka ne sosiaalisen median tapahtumat usein ovat ihan järkyttävää luettavaa ja todella hajottavaa, silti se on tajuttoman mielenkiintoista. Tai no sanotaanko, että olen huomannut sen olevan paljon mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi panttaus ja sen oikeudelliset vaikutukset, arvo-osuusjärjestelmät ja arvo-osuustilit sekä vaikka maakaaren kiinteistön kauppaa koskevat säännökset. Tästä syystä olen huomannut monesti kirjastossa tenttikirjan sijaan lukevani mitä hajottavampia keskusteluja facebookissa esimerkiksi siitä, kuinka väärin on syöttää lapselle rusinoita, siinä kun on niin helvetisti sokeria ja kuinka idioottimainen joku äiti on antaessaan yksivuotiaalle jäätelöä.
Pari painallusta ja se oli pois. Päivän aikana varmaan 20 kertaa otin puhelimen automaattisesti käteen ja meinasin painaa kyseisen sovelluksen auki. Olo oli ihan hassu, kun sitä ei ollut. Sen sijaan katsoinkin vaan kelloa, laitoin kännykän pois ja otin sen tenttikirjan taas käteen. Junamatkalla lueskelin hesarin sovellusta, jonka sisältö oli kyllä jokseenkin ehkä sivistävämpää.
Mietin kyseisen sovelluksen poistamista tosissani kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla en uskaltanut. Mitä minä sitten teen? Ei se ole tarpeellista! Tiedättekö, ajattelin samalla tavalla aikanaan ennen kun lopulta lopetin tupakan polton. Nyt kun se on poissa, ei sitä varsinaisesti osaa edes kaivata. Jos tylsyyteen on pakko jotain lukea, voi lukea vaikka uutisia, perustuslakiblogia tai vaikka oikeusteorian kurssin blogisivustoa. Mutta monesti sen puhelimen silti avaa automaattisesti aikeina avata se facebook.
Jos tämä ei ole riippuvuutta, niin kysynpä vaan: mikä sitten on? Ehkä todellakin oli korkea aika kyseinen sovellus poistaa. Saahan sen aina takaisin. Tällä hetkellä päätös tuntuu kuitenkin oikein hyvältä. Näin ollen, koska olen nykyään hieman ulkopuolisempi facebookista, tutut ja ystävät voivat enemmän kuin mielellään laittaa minulle viestiä vaikka siellä messengerissä, watsappissa tai vaikka tekstiviestillä. Täytyyhän jotain tekemistä niiden tenttikirjojen ohella olla!
Ps. Kokeilkaa ihmeessä! Todella maailmaa avartava kokemus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)