Kummitytöt on vaan parhaita. Itsekin olen niin ei-lapsi-ihminen kun vaan voi olla, mutta kun se kohta kolmevuotias kummityttö katselee niillä pyöreillä silmillään, niin vähemmästäkin siitä sydäntä lämmittää. Kummitytöllä on myös etuoikeus kaikkiin hienoihin ensimmäisiin käsitöihin, kuten pupuun ja hippoon. Niin se vaan menee.
Noissa käsitöissä on se, että ihmiset kun näkee ne, kaikki haluaa sellaisen, mutta harva tietää sen todellisen effortin siellä työn takana. Oikeastaan voisi sanoa, että kukaan muu kun käsityöihminen ei osaa todella arvostaa käsitöitä. Ymmärtänette kai, kuinka suuri kiitos se on, kun serkkutyttö kävi kummitytön luona ja kertoi, että se kummityttö oli tullut ovelle vastaan esittelemään sitä sun sille tekemää hippoa. Ja se kummityttö ei sen nähdessään toivonut sellasta, se vaan sai sen ensimmäisen.
Tosiaan, käytiin eilen sitä ihanaista tytyä ja sen siskokultaa (etuoikeuslistalla kovana kakkosena, kenties siipeilijä?) katsomassa. Nauroin varmasti kuukauden edestä niitä hassutuksia. Kummitytön sisko on siinä hauskassa vajaa vuoden iässä, jossa jaloilla pääsee ja sanoja on se yksi: "Moi". Näin siis voitte kuvitella kun se kummityttö poistuu siitä polkuauton päältä kuolaamaan pöydällä olevaa pullaa ja se sisko käyttää tilanteen hyväksi, menee siihen potkuauton päälle hämmästyttäen röyhkeydellään sen kummitytyn ja huudahtaa "moi!".
Toisen lähes kuolemaksi koituneen naurunremakan se kummityty sai aikaan, kun otti siskoltaan siskon lattiaan lyövän taskulampun ja tuli innoissaan pyytämään minua mukaansa. "Tule Ame katsomaan tavaroita minun kanssa" juosten samalla sohvan vierelle, asettuen mahalleen ja tiirailemaan sinne sohvan alle sillä taskulampulla. Löytyi sieltä muun muassa yksi ilmeisesti hukkaan joutunut siskon tuttipullo.
Ihana oli kyllä nähdä ikuisuudelta tuntuneen ajanjakson jälkeen. Ei enää näin pitkiä aikoja väliä.
Nyt varmaan pisimpien yöunien ikinä jälkeen kamat kassiin ja kohti Raumaa. Jos vielä yksi kuppi kahvia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti