The end of an era

Kuukausi muuton keskellä alkaa olla lopuillaan. Siitä lähtien, kun sain tietää työpaikasta ja muutosta, on tavaroita viety joka perjantai Raumalle väliaikaissäilytykseen. Tänään on viimeinen muuttopäivä, ja tänään muutetaan (toivottavasti) kaikki loput tavarat. Tänään saadaan myös avaimet uuteen, joskin väliaikaiseen kotiin.

Lähtökohtia

Television muuttoa.

Päällimmäiset tunteet? Haikeus.

Tänään on myös viimeinen työpäivä. Olen ollut vajaan vuoden töissä vakuutusalalla. Sen lisäksi, että olen oppinu ihan hirveästi, olen saanut tehdä töitä erittäin ihanassa ja tiiviissä työporukassa ja todella mielenkiintoisten työtehtävien parissa. Lakisääteiset kahvitauot on pidetty kerran kuussa, mutta niitä ei ole juuri kaivattukaan. Töitä on riittänyt ja töihin on ollut aina mukava mennä. Tänään siirrän auki olevat vahingot kollegalle, laitan viimeiset päätökset menemään ja jätän kulkuluvan lähtiessäni aulaan. Enää ei tarvitse mennä töihin junalla ja metrolla, eikä junaliikenteen tai metron häiriöt vaikuta enää tämän päivän jälkeen arkeeni. Ei enää Helsingin aamuruhkia, eikä kiireistä ihmispaljoutta. Jotenkin tavalla sitäkin tulee ikävä.

Kaupungin aamuhälinää

Tänään on myös viimeinen päiväkotipäivä. Lilja on saanut tähänastisen varhaiskasvatuksenta ehkä maailmankaikkeuden ihanimmassa päiväkodissa, Patotien päiväkodissa. Siellä on ollut aivan ihanat aikuiset, mieluista tekemistä ja hyvin toimiva yhteistyö kodin ja päiväkodin välissä. On ollut lastenkonsertteja, teatteriesityksiä, metsäretkiä, ”dinosaurusteemoja”  ja ties mitä mieluista puuhaa. Tästä päiväkodista on kyllä vaikea pistää paremmaksi. Liljalla on ollut aivan ihanat hoitajat, jotka ovat huolehtineet hänestä niin hyvin. Toivottavasti ei ole viimeinen kerta, kun pikkuneiti näkee nämä ihmiset. Heitä tulee kova ikävä.

Tänne jää myös ystäviä, kotikulmia ja muistoja. Paljon ja hirmuinen määrä. Tänne jää tutuksi tulleita ravintoloita, meidän lähipizzeria, josta ei varmasti saa lainmukaisia pizzoja, arkiset junamatkat, lähimetsä, jota maakuntalaisena pidän enemmänkin leikkimetsänä, suuret viherpuistot ja lähellä oleva lentokenttä. Tänne jää se ainoa koti, jonka Lilja elämänsä ajaltaan muistaa.

Tämä on yhden aikakauden loppu. Seuraava on ihan kulman takana.
Hyvästi Vantaa. Se kamala ja ihana kaupunki, jossa ei ole keskustaa.

Se on vain unilelu

Tuli ihana syksy ja päiväkodin ja sadekelien alettua huomasimme, että pikkuneidin välikausivarustelu on käynyt pieneksi ja on siten hieman puutteellinen. Prismassa kauppareissulla eksyimme lastenjalkinehyllylle tarkastelemaan seuraavan koon kumisaappaita. Hyllyssä oli vaikka mitä. Kukkasaappaita, pöllösaappaita, tavallisia nokialaisia, crocs -kopioita, Hai-saappaita ja ne the saappaat, eli dinosaurussaappaat. Kun Lily näki hyllyssä dinosaurussaappaat, mitkään muut saappaat eivät yksinkertaisesti sopineet jalkaan. Hienot pöllösaappaatkin painoivat varpaista niin, että "tulee varmaan rakko". Ei siinä auttanut, kun rakon pelossa tyytyä neidin valintaan ja kävellä kaupasta ulos supersiistit dinosaurussaappaat jalassa.

Lilyn päiväkotiryhmä käy vähintään kerran viikossa metsäretkellä. Viimeisimmällä kerralla pikkuneidin hieno (dinosaurus)saapas jäi oksankoloon ja neiti kaatui lyöden hammaskalustonsa puun juureen. Huuli vähän turposi ja hampaisiin kuulemma sattui. Päiväkodin ensiluokkaisen ihanat hoitajat veivät neidin varmuuden vuoksi näytille hammaslääkäriin, jonne pääsi Lilyn unilelu-pupu mukaan, lohtua antamaan. Mitään lohtua Lily ei tosin ollut kaivannut. Hammaslääkärin kehottaessa hoitajaa istumaan tuoliin ja ottamaan Lily syliinsä, Lily katsoi hoitajaa hieman paheksuen, kuin äänettömästi viestittäen, että "älä sinä yritä minun hetkeäni varastaa", kiipesi itsenäisesti hammaslääkärin tuoliin ja alkoi virittelemään aurinkolaseja päähänsä.

Hammastarkastus meni hyvin. Mikään hammas ei heilunut, eikä verenpurkautumia ollut tullut. Tarkastuksen jälkeen hammaslääkäri oli kysynyt Lilyltä, että katsottaisiinko pupunkin hampaat. Lily oli tutkaillut hammaslääkäriä selvästi tämän ammattitaitoa kyseenalaistaen ja todennut, että "heh, se on vain unilelu. Ei se osaa avata suuta."

Kun kotona kysyin, että mitäs se hammaslääkäri sanoi, Lily tiesi kertoa, että "minulle täytyy nyt antaa näkkäriä".

Takaisin kotiin ♥

Kolme vuotta. Kolme vuotta tuli juuri täyteen Vantaalla asumista. Ja vihdoin on aika palata juurilleen.

Turku oli hyvä paikka ihmisen elää. Sinne oltiin jo päätetty jäädä asumaan, kunnes kohtalo kenties päätti toisin. Muutimme Isännän työn perässä Vantaalle, josta sain itse kauan kaipaamani opiskelupaikan. Lily oli parin kuukauden ikäinen nyytti, kun tavaramme kannettiin tuosta ovesta sisään. Ne samat tavarat, jotka olimme omaan Turun kotiimme ostaneet ja joilla olimme asuntomme itsemme näköiseksi sisustaneet. Makuuhuoneen kuu-tarrakin liimattiin epätoivoisesti uuden asunnon seinään, jossa se on masentuneena roikkunut nämä vuodet. Ei se kyllä ikinä kovin hyvin seinässä pysynyt.

Kenties lähtökohta oli jo huono: tavarat kannettiin ovesta sisään ja jätettiin suurin piirtein sille paikalle, mihin ne sattuivat sopimaan. Vauvavuonna ei ollut kiinnostusta, eikä energiaa sisustella, etenkään kun asunto ei ole oma. Eipä sitä energiaa sen vuoden jälkeenkään löytynyt. Edelleen tavarat ovat suurimmaksi osaksi "niillä sijoillaan", eikä suurempaa kiinnostusta uudistamiseen ole ollut. Toisaalta, sama tunne olisi yhtä hyvin voinut kehittyä Turussakin, mutta Lily oli niihin aikoihin niin pieni, että tilannetta ei ehkä osannut samalla tavalla Turun aikana ajatella.

Syksyllä 2016 alkoi oikis ja Lily meni päiväkotiin. Ensimmäinen syksy meni koulussa ja Lilyn sairastellessa. Joulun jälkeen huomasin muutaman opiskelijan tekevän seuraavan vuoden kursseja, ja aloin itsekin kiinnostua opintojen vauhdittamisesta. Olisi kiva valmistua ennen kolmekymppisiä. Ilmoittauduin melkein kaikille mahdollisille kursseille, joita oli saatavilla ja kaikki ne kurssit sain myös suoritettua. Sinä keväänä suoritin 60 opintopistettä. Kesän olin Raumalla töissä ja kaverit, sukulaiset ja tutut saivat paluumuuton tuntumaan todella konkreettiselta toiveelta. Syksyllä painoin taas töitä koulun suhteen. Kesän jälkeen paluu stressaavaan arkeen oli työläs, mutta antoisa. Tekniikka oli sama kuin keväällä: kaikki mahdolliset kurssit ja niistä suoritan minkä ehdin. Taas sain käytännössä kaikki suoritettua. Suoritin syksyllä 2017 taas 60 opintopistettä, vaikka olin joulukuun Raumalla töissä.

Viime keväänä aloin tehdä oikeustieteen maisterin valinnaisia opintoja samalla, kun suoritin viimeisiä oikeusnotaarin opintoja. Loppukeväästä sain töitä vakuutusalalta ja siitä lähtien olen opintojen ohessa ollut töissä. Nyt syksyllä aloitin gradu-projektin, tein pari valinnaista kurssia, pari arvosanan korotusta notaariopintoihin ja oikeustieteen maisterin pakollisia opintoja. Nyt on tilanne se, että paria esseen palautusta lukuunottamatta (olettaen, että ne menevät läpi), tutkinnostani puuttuu gradu. Oli aika alkaa katselemaan töitä kotiseudulta.

Laitoin hakemuksen, kävin haastattelussa, pääsin soveltuvuuskokeisiin ja allekirjoitin työsopimuksen. Työ lakimiehenä alkaa 3.12.2018. Alle viikossa Vantaan asunto on irtisanottu, uusi väliaikaisasunto kotiseudulta on löytynyt, Lilyn päivähoitohakemus on vireillä ja irtaimistoa on alettu pakkaamaan. Nopeasti ne tilanteet muuttuu. Tämä muutos on enemmän, kuin tervetullut. Ehkä kohta, viimeistään sen gradun jälkeen, tämäkin foorumi aktivoituu lisää. Juttua ainakin riittäisi!

Heti muutosta kuultuaan Lily meni pakkaamaan tärkeimmät.