Viimeaikoina(kin) on paljon saanut lukea eri medioista siitä, miten Suomessa ei pidetä lapsista. Se käy ilmi monen monessa tilanteessa, etenkin kun menee ulkomaille. Ulkomailla lapsiperheitä ja lapsia kohdellaan niin eri tavalla. Kyllä Suomessakin monet ulkomaalaistaustaiset kohtelevat lapsia aivan eri tavoin, kuin suomalaiset. Tuleepa mieleeni muun muassa yksi reissu lähellä olevaan nepalilaiseen ravintolaan, jonka omistaja alkoi yhtäkkiä Lilille leperrellä ja heittelemään Liliä ilmaan. Kyllä nousi vanhemmilla molemmilla karvat pystyyn, eikä siinä oikein tiennyt miten päin olisi ollut ja mitä pitäisi tehdä.
Mutta tästä lastenvihaajakulttuurista. Ymmärrän todella hyvin.
Suomessa perhemalli on ydinperhekeskeinen ja omat sisaruksetkin (jos niitä edes on) usein jäävät hieman ulkopuolelle kun lähdetään opiskelemaan ja hankkimaan uraa. Ellei ole jotenkin suunnattoman lapsirakas, tai ellei aktiivisesti ole lasten kanssa ollut tekemisissä, lapsia näkee aika vähän. Ellei lasten kanssa ole tekemisissä, niistä tulee vähän mörköjä. Miksi? No koska lapset yleisesti ottaen ovat aika pelottavia. Ne saattavat katsoa pitkään ilman että tietää mitä ne ajattelee, ne saattavat laukoa suustaan mitä tahansa, ne saattavat toimia yllättävällä tavalla (vaikka yhtäkkiä räjähtää itkuun ilman ymmärrettävää syytä) ja niitä on ulkopuolisen ihan mahdotonta ymmärtää. Jos yrität tehdä jotain hauskaa ja vastikkeeksi toinen alkaa itkeä hillittömästi, siinä tulee todella vaivaantunut olo. Sama kun yhtäkkiä syliisi kiivennyt lapsi toteaa, että "sun henki haisee pahalle", siinä saa hetken miettiä, miten tähän tilanteeseen nyt pitäisi reagoida tai vastata. Yksinkertaisesti, ellei lasten kanssa ole tekemisissä, niiden kanssa on vaikea toimia ja niitä on todella vaikea ymmärtää ja usein tuntee olonsa vain todella vaivaantuneeksi.
Itse en edelleenkään niin lapsista välitä. Toki ystävien, sukulaisten ja tuttavien lapset ovat pääsääntöisesti tosi kivoja, mutta silti koen itseni monesti vaivaantuneeksi niiden kanssa, sillä en heitä ymmärrä. Oma lapsi on tietenkin ihan eri asia, sillä sen oppii vähän väkisinkin tuntemaan. Lilin syntymän myötä olen myös ihan hirmuisesti oppinut lapsista ja mikä ehkä kaikkein hienointa, osaan myös muiden lapsien kanssa toimia ihan eri tavalla ja sen aiemman vaivaantuneisuuden sijaan jopa nautin yhteisestä ajasta ja leikeistä. Koska nuo leikit, niiden ei todella tarvitse ihmeellisiä olla. Lapsilla on niin uskomaton mielikuvitus, että ne saa ihan mistä tahansa jännän leikin ja parasta mitä niille voi antaa, on hetki huomiota.
Uskon, että oma ymmärrykseni lapsista jatkuvasti kasvaa. Lilin päiväkodissa on muun muassa eräs (ehkä nelivuotias) poika, joka usein kiusaa toisia, heittelee toisia kohti tavaroita ja muutenkin käyttäytyy vähän ikävästi. Voitte kuvitella minun ennakkoluuloni hänestä, kun melkein aina jotakuta sattuu kun poika on näkyvillä. Yhtenä päivänä kävin viemässä Lilin päiväkotiin ja sieltä lähtiessäni kyseinen poika odotti oven edessä olevassa välitilassa vasta sataneessa lumessa maaten muun ryhmän pukeutumista ja söi lunta. Otin tyhjät rattaat mukaani ja käytiin pojan kanssa seuraava keskustelu.
Poika: "Kenen rattaat ne on?"
Minä: "Meidän rattaat ne on."
P: "Mutta kenen?"
M: "Lilin rattaat."
P: "Aaa, Lilin."
M: "Ootkos menossa ulos vai sisälle?"
P: "Ulos, muut ovat vielä pukeutumassa."
M: "Onkos kivaa kun tuli lunta?"
P: "ON! Sitä tuli vielä tosi paljon viimeyönä!"
M: "No niin tuli! Mäkin ihmettelin aamulla, kun oli niin paljon tullu lunta!"
P: "Nii'in."
M: "Noh, mutta hauskaa päivää sulle."
P: "Kiitos! Sinulle myös."
Pointtihan tässä siis oli se, että tämäkin poika oli aivan tavattoman mukava ja kohtelias, kun hänelle vähän antoi huomiota. On poikakin näyttänyt silmissäni tuon kohtaamisen jälkeen ihan erilaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti