Manu

 Suurin työllistäjä meillä tuntuu tällä hetkellä olevan tuo nykyisin keskimmäinen lapsi, Manu 1v 10kk iältään, joka touhuillaan, huumorillaan ja tilannetajullaan luo aivan käsittämätöntä tilannekomiikkaa useimpiin hetkiin. Toisinaan ei tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun puolen tunnin sisään neljä kertaa siivotut lasten ja koiran lelut on jälleen levitetty lattialle, vesilasi kaatuu kolmannen kerran tai tuhkaluukun sisältö on vedetty lattialle. Ei hän kiusallaan pahoja tee. Aina ei vain voi tietää mikä on sallittua ja toisinaan vahinkoja sattuu, usein väsyneenä enemmän. Vaikka paljon asioita tapahtuu, on hän kuitenkin pääosin rauhallinen ja harkitseva pikkumies.

Manu on lähtökohtaisesti hyvin kiltti, mutta menevä. Manu on kotona kovaääninen ja energinen touhuilija, joka viihdyttää itse itseään. Hän ei kaipaa itselleen leikittäjää, vaan hän usein leikkii itsekseen joko luvallisia tai luvattomia touhuja. Lempileluja ovat Dublot ja erilaiset koneet ja laitteet, kuten roska-auto, trukki, rekat ja autot. Ja tietenkin pallo. Leikit siskon kanssa ovat myös ihan parhaita ja usein meno yltyykin melko riehakkaaksi ja nauru raikaa.

Päiväkodissa sanovat, että Manu tottelee aina mitä hänelle sanotaan. Päiväkodissa ja vieraiden kanssa Manu on hiljainen tarkkailija, joka tarkkailee ensin hetken ennen kun lähtee touhuamaan. Muiden lasten ottaessa häneltä leluja, hän luovuttaa ne usein helposti ja jää seuraamaan, milloin toinen lapsi jättää kyseisen lelun vartioimatta ja kun näin tapahtuu, Manu hakee lelun takaisin itselleen. Kotona omista leluista on kuitenkin nyt alkanut ilmetä mustasukkaisuutta, etenkin roska-autosta (plaston) ja moposta (Pukylino), jotka selvästi ovat Manulle tärkeimpiä. Mopon kanssa Manu hurjastelee lähes kaikki siirtymät ja hän on hämmästyttävän taitava sen ohjailemisessa ja hallinnassa. Uskomattoman kovaa hän sillä vetää huoneesta toiseen, mutta ei koskaan törmää mihinkään vahingossa ja väistää näppärästi edessä olevat varpaat ja esineet.

Manu on tuhannen ilmeen tapaus. Hänen ilmeikkyytensä naurattaa käytännössä joka päivä. Surusilmät, kun häneltä viedään jotain, tai voivotteleva katse, kun hän ei enää jaksa syödä. Ilkikurinen virne kun hän pelleilee tai teennäinen naururemakka pää taaksepäin taivutettuna, kun hän nauraa mukana. Hän on tilannetajun mestari ja on aina jutussa mukana. Hän toistaa ja matkii kaikkea, kuten Netflixin aloitusääntä, vauvan ähinää tai toisen aivastusta. Hän myös huomaa aivan kaiken ja apinoi aivan uskomattomia asioita, kuten ruokailutapoja, eleitä ja toimintamalleja. Kun hän jotain oivaltaa (esim, että lautasta voi pitää kämmenellä syödessä), hän ei suostu tästä tavasta luopumaan, sillä hän varmasti tietää että näin kuuluu tehdä, tekihän tuo toinenkin äsken näin. Puheesta puuttuu puolet äänteistä, mutta silti sanoja kovasti toistetaan ja sanotaan ja toisinaan hermostutaan, ellei äiti tai iskä ihan ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Joka ruokailun jälkeen Manu muistaa pyytää pastillin ja käy yleensä kertomassa kaikille, jopa Nalalle ja vauvalle, että hän sai pastillin.

Hän näki, että ukkikin söi kämmen lautasen alla.

Manun paras kaveri on siskon lisäksi Nala. Nala tuli meille pentuna Manun ollessa 6kk ikäinen ja pennut bondasivat saman tien! Manu ja Nala ovat kasvaneet yhteen niin ihanasti, ettei mitään mieltä! Kumpikaan ei ole toisesta neuroottisen kiinnostunut ja kumpikin antaa toisen olla rauhassakin, mutta toisinaan ne painiskelevat ja hakeutuvat toistensa lähelle. Ainoa, joka saa Nalalta pallon välittömästi pois suusta on Manu, joka vain menee ja nyppäsee pallon pois. 

Manu tykkää syödä eniten äidin tai iskän lautaselta, sillä eihän omalla lautasella ole niin herkullisia ruokia kun muilla. Hän myös haluaa aina juoda samaa mitä aikuiset tai muut juo ja hänen ollessa ruokapöydässä ei voi syödä eri ruokaa hänen kanssaan, ellei ole valmis jakamaan omalta lautaseltaan. Toistaiseksi Manu on vielä saanut ryövätä ruokaa meidän lautasiltamme, sillä siten hän maistaa käytännössä vaikka mitä, mutta jos Manun lautasella peruna ja kastike on muussattu, muillakin se pitää olla muussattu, jos halua perunansa syödä.

Manu on alusta alkaen nukkunut yöt läpeensä, mutta päiväunien kanssa hänellä oli jossain kohtaa haasteita. Hän ei pienenä nukkunut millään päivisin ja kaikki päivät tuntui menevän nukuttamiseen. Ja kun hän nukahti, hän heräsi herkästi. Nykyään hän nukahtaa päiväunille helpommin (tosin tässä on tullut hieman taas takapakkia), mutta yöunille nukuttaminen vie toisinaan tuhottoman kauan aikaa. Käytännössä on täysin merkityksetöntä, mihin aikaan häntä menee nukuttamaan, kun hän kuitenkin nukahtaa vasta puoli kymmenen aikoihin. Hän makoilee rauhassa sängyssä, mutta uni ei vaan tule ja yksin hän ei tietenkään halua olla. Nyt Manu on toisinaan öisin herännyt vähän itkeskelemään, mutta on kuitenkin suhteellisen helposti nukahtanut uudestaan. Manu nukahtaa aina omaan sänkyyn, mutta siirtyy öisin meidän viereen, ettei tarvitse montaa kertaa käydä Manun huoneessa häntä rauhoittelemassa. Manulla on huoneessaan 140cm leveä runkopatja lattialla ja hän nukkuu siinä. Pinnasänkyyn hän ei koskaan oppinut ja siitä hän ei koskaan tykännyt, joten tämä on ollut nyt hyvä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Manu on aivan ihana pieni rempseä touhuttelija. Hän rakastaa erilaisia työkoneita, joista roska-auto on kuitenkin kaikkein paras. Myös autot, mopot, lentokoneet sun muut ovat erittäin mielekkäitä. Lisäksi Manu tykkää eläimistä, kirjoista ja kylpemisestä/saunomisesta. Viimeaikoina Manu on kiinnostunut enemmän yksinkertaisista palapeleistä ja selvästi alkanut hahmottaa palojen muotoja paremmin. 

Tässä vielä vähän koostetta: 

Lempilelu: Plaston roska-auto ja Pukylino mopo

Lempibiisi: Ihahaa

Lempiruoka: Kasvikset ja makkara

Lempivaate: pipo

Paras kaveri: sisko ja Nala

Unenlahjat: tykkää aamulla nukkua pitkään ja lökötellä sängyssä.

Osaa jo: hyppiä tasajalkaa

Erityistä: ilmeikkyys, erittäin tarkka huomaamaan asioita ja matkii niitä, uskomattomat mopoilutaidot

Eka päivä yksin

Isäntä meni takaisin töihin tiistaina. Manu oli tiistain ja keskiviikon päiväkodissa ja olin ensimmäistä kertaa yksin vauvan kanssa kaksin kotona pari päivää. Manu on yksityisessä päiväkodissa, jota Lilikin Raumalla kävi ja johon ehdottomasti Manunkin halusin. Koska yksityisellä puolella ei ole mitään hoitotakuu-juttuja päiväkodeissa, jätettiin Manu minimitunneille päiväkotiin, ettei menetetä päivähoitopaikkaa. Hän on siis jatkossakin päiväkodissa noin 2-3 päivää viikossa.

Sitten koitti se päivä, kun olin ensimmäisen kokonaisen päivän yksin Manun ja vauvan kanssa. Luojan kiitos Lili tuli kotiin yhden jälkeen, olisin varmaan muutoin hengetön. Kesken päivän pistin Isännälle töihin viestiä, että huomenna on muuten sitten mun vuoro mennä töihin ja hän saa jäädä kotiin. Oli ihan pikkasen raskas päivä.

Vauva ei nukkunut lainkaan kunnolla ja oli jatkuvasti tyytymätön. Manu ei varsinaisesti ollut erityisen tyytymätön, mutta perus itsensä ja kokoajan menossa ja tekemässä jotain. Ja siis jatkuvasti piti häntä tietenkin vahtia ja auttaa ja olla touhuissa mukana. Kun laitoin Manua päiväunille, vauva itki. Kun vauva hiljeni ja Manu nukahti, hän tietenkin heräsi kohta kun vauva itki taas. Kun Lili tuli kotiin, Manu sai sentään jotain muuta mihin keskittyä, eikä ollut jatkuvasti minun apuani kaipaamassa. 

Ensimmäisen päivän perusteella tämä kotona oleminen on kuin olisi töissä päiväkodissa, olisi vain toinen käsi käytettävissä ja jatkuvasti joku yrittää terrorisoida sitä mitä olen tekemässä. Olen aivan loppu. Hyvää yötä.

Vauvakupla nro 3

Voihan vauva. 

Vauvakupla on kovin erilaista ensimmäisen lapsen ja kolmannen lapsen kanssa. Lilin ja kuopuksen välillä on 9 vuotta ja se näkyy ja tuntuu. Unen katkonaisuuden tiedostaa päivittäisissä askareissa ja aivotoiminnassa erittäin hyvin, vaikka vauva lähtökohtaisesti nukkuu yöt todella hyvin. Vauva nukkuu yöt ja syö noin kolmen tunnin välein, joten sen suhteen ei todellakaan ole valittamista. Vauva nukkuu vielä vieressä, joten syöttäminen käy helposti ja valvottaa hyvin vähän.

Vauva on kertakaikkiaan ihana. Hän on perustyytyväinen möllöttäjä, joka itkee lähtökohtaisesti vain, jos jotain on vialla. Hän tykkää olla sylissä ja herää herkästi, kun hänet lasketaan sylistä pois. Hän pitää lämpimästä ja syö hyvin. Hän kasvaa hirmuista vauhtia, eikä hän näin 3 viikon ikäisenä oikeastaan edes näytä vastasyntyneeltä. Silmät selällään hän ihmettelee ympäristöään ja nostaa päätä jo kovasti. Mahalleen kun hänet laittaa, hän nostaa käsillään ja käännähtää takaisin selälleen. Hieman hänellä on ylijäntevyyttä havaittavissa, joten olen melko varma että neuvolassa tätä aletaan seurata. Näin kävi myös Manun kanssa.

Vielä on toisinaan jopa voinut "nauttia" vauvakuplasta, kun Isäntä on isyyslomalla ja hän on pitkälti hoitanut Manua, joten itse ei ole tarvinnut joka suuntaan revetä vauvan kanssa. Enää viikko tätä luksusta ja arki koittaa. Vauva on kyllä sellainen, että sitä voisi koko päivän tuijotella. Vauva sylissä sohvalla menee itse kullakin helposti tunti tai kaksi, ihan vain ollessa, kun ei muka liikkuakaan voi.

Lili otti vauvan vastaan yllättävästi. Lili ei ole mikään hoivaaja-luonne, eikä erityisemmin pidä pikkulapsista väliä, joten Manun synnyttyä hän katsoi vauvaa hetken ja sen jälkeen hän olikin jo nähnyt tarpeeksi. Pari kertaa hän toi vauva-Manulle leluja, mutta siinäpä se kiinnostus Manua kohtaan jotakuinkin oli. Lilin kiinnostus Manua kohtaan heräsi oikeastaan vasta Manun täytettyä vuoden. Nythän ne touhuvat yhdessä jo kaikenlaista ja niiden yhteisiä touhuja ja hersyvää naurua on ihana seurata. Tällä kertaa kuitenkin Lili ihasteli vauvaa ja toisinaan pyytää vauvaa jopa syliin. Nyt muutaman viikon jälkeen uutuuden viehätys on jo laantunut, eikä hän välttämättä enää muista vauvaa esitellä, mutta mielellään edelleen vauvaa sylittelee sohvalla.

Synnäriltä tullessamme Manu ei halunnut nähdä koko vauvaa, eikä myöskään äitiä. Hänen mielestään iskä riittää hänelle oikein hyvin ja äiti voi vauvoineen palata sinne mistä tulikin. Nopeasti hän kuitenkin antoi äidille poissaolot anteeksi ja muutaman päivän sisään hän alkoi itse vauvastakin kiinnostua. Annoimme hänen ottaa aikansa, eikä hänelle yritetty vauvaa tuputtaa. Nyt hän käy vauvaa hellästi silittelemässä ja on vauvasta toisinaan kovasti kiinnostunutkin. Toki kovakouraista taaperoa on jatkuvasti seurattava, mutta enemmän hän tällä hetkellä tuo vauvalle leluja, kun yrittää sitä leluilla satuttaa. 

Nalakin on ottanut vauvan vastaan hyvin. Välillä hän käy nuuhkimassa ja tuomassa sille leluja. Mufasakin uskaltaa vielä tulla rohkeasti vauvan lähelle ja öisin nukkuu usein vauvan jalkopäässä. 

Kaikenkaikkiaan vauva on otettu meillä vastaan oikein hyvin ja hän on ihanasti sulautunut osaksi perhettä. 

Erään työkaverini (nykyään jo aikuisilla) lapsilla on 1,5 vuoden ikäero ja hän kertoi, että heillä helpotti todella paljon, kun pienempi täytti vuoden. Tiedustelin, että minkäslaista se elämä sitä ennen oli, niin hän ei kuulemma oikein muistanut siitä mitään. Olin etukäteen varautunut kaikkein pahimpaan ja ajatellut, että tämä kahden pienen lapsen kanssa arjen pyörittäminen on pelkkää selviytymistä, taistelua ja hermojen menetystä. Tämän vuoksi olin jotenkin hyvin hämmentynyt nukuttaessani Manua ensimmäistä kertaa vauva sylissä ja siinä molempien pienten poikieni hakiessa unta tunsin aivan ihanan ja täydellisen rakkaudentäyteisen hetken. Vaikka näitä lapsia on jo useampia, se edelleen tuntuu hämmästyttävän ja yllättävän, kuinka paljon ne antavat. Vaikka arki on toisinaan täydellistä kaaosta ja kämppä näyttää räjähtäneeltä epätoivoisista siivousyrityksistä huolimatta, ei tätä kuitenkaan mihinkään vaihtaisi.

Unelias tonttu

Meillä on lapsilla pussijoulukalenterit, jonne tonttu aina tuo yön aikana pussiin jotain. Parina iltana olen unohtanut täyttää kalenterit, joten aamulla kalenterissa ei olekkaan ollut täytettä. Pienempi (1v 9kk) ei tästä osaa olla moksiskaan, mutta esikoinen (9v) todellakin osaa asiaa ihmetellä. Kun itse olen ollut aamulla vauvan kanssa jumissa sängyssä, mies on perustellut asiaa niin, että tonttu ei ole ehtinyt vielä käymään. 

Eilen illalla laittaessani Lilyn hiuksia yöletille hän sanoi, että "olisi kiva, jos se tonttu täyttäisi nuo joulukalenterit ENNEN kun menee nukkumaan, niin ne olisi sitten heti aamulla valmiina." Tämän lauseen päätteeksi tuli sellanen pidempi, osoittava katse, kenties hieman jopa syyllistävä.

Lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Tontulla on selvästi syytä skarpata vähän.

Synnytyskertomus nro 3

Aamulla saavuimme Satasairaalan äitiyspolille klo 9.  Olin edellisenä päivänä saanut jo varoituksen, että kannattaa ottaa varmuuden vuoksi sairaalakassi mukaan. Pääsimme melkein heti käyrille ja kätilö kertoi, että otetaan "pitkä käyrä". Tiedustelin, että mitäköhän se tarkoittaa ja kuulemma 30-60 minuuttia. Kyseinen kätilö katseli taustatietojani ja suhtautui niihin hieman naureskellen. Sanoi muun muassa, että lapsivettä on hyvä olla paljon. Olin "käyrillä" noin 40 minuuttia, kun kätilö tuli ottamaan anturit pois ja ohjasi meidät odottamaan äitiyspolin käytävälle. Hän myös kertoi, että kun meillä ei ole mitään ajanvarausta, vaan olemme päivystyslistalla, pääsemme lääkärille sitten, kun joku lääkäri jossain välissä ehtii meidät katsomaan. Sanoinkin miehelle, että tämän kätilön suhtautumisen perusteella mitään ei tänään ainakaan käynnistellä. 

Emme ehtineet istua kuin pari minuuttia, kun kätilö tuli meidät hakemaan ja kertoi, että lääkäri ottaa meidät nyt. Menimme pieneen huoneeseen, jossa oli hieman yllättäen paljon porukkaa. Lääkärin ja kätilön lisäksi paikalla oli opiskelijoita tai harjoittelijoita tai erikoistuvia lääkäreitä tai mitä sitten olikaan. Lääkäri joka tapauksessa ultrasi, sai täysin eilistä vastaavat AFI-tulokset ja katsoi kohdunkaulan tilanteen todetakseen, että ballongi ei enää pysy. Sitten hänen puhelimensa soi ja hän keskusteli synnytyssalin lääkärin kanssa tilanteestani. Puhelun perusteella "ei ole mitään syytä, miksi synnytystä ei käynnistettäisi" ja "ohjaamme heidät sinne kalvojen puhkaisuun". Siinä ei paljoa mielipiteitä tai näkemyksiä kyselty, ei sinänsä, että vaikea olisi varmaan eri mieltä olla. Lääkäri totesi, että "sinullehan on jo aiemminkin tästä käynnistämisestä puhuttu (kun vauva ei meinannut kääntämisestä huolimatta pysyä pää alaspäin), joten synnytyssalissa puhkaistaan kalvot, kun tuo ballongi ei enää pysy." Tämän jälkeen meidät saatettiin kerrosta ylöspäin ja suoraan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa sain sairaalavaatteet ja menin vessaan vaihtamaan ne päälle. Huikkasin vessasta, että Mies voisi käydä siirtämässä parkkikiekkoa, joten hän sai parkkilapun, jota hän lähti viemään autoon. Tullessani ulos vessasta lääkäri siinä jo odotteli ja ennen kun mies ehti autolle ja takaisin, oli kalvot puhkaistu ja lääkäri lähtenyt. Kalvot puhkaistiin klo 10:40. Lapsivesi oli kuulemma hieman vihertävää, mutta kätilön mukaan syytä huoleen ei ole. Koska vauva ei ollut juurikaan laskeutunut, en saanut nousta, vaan piti maata vain paikoillaan. Sitten odoteltiin supistusten alkamista kaksi tuntia. Supistuksia piirtyi, mutta ei juuri tuntunut. Noin puolitoista tuntia kalvojen puhkaisusta sain nousta vihdoin seisomaan, käydä vessassa ja koittaa liikkeillä provosoida supistuksia. Kun supistukset eivät kunnolla alkaneet, kaksi tuntia kalvojen puhkaisusta oli tarkoitus laittaa oksitosiinitippa. Pyysin että ei ihan vielä laitettaisi, että odotettaisiin vielä hetki, mutta lääkäri tuli sanomaan, että olisi hyvä saada supistukset käyntiin, joten olisi hyvä se oksitosiinitippa laittaa. Hän tiedusteli miksi en sitä haluaisi ja kerroin saaneeni aiemmin oksitosiinista tuplasupistukset. Hän sanoi että seuraillaan supistusten kestoa ja kun supistukset lähtevät käyntiin, voimme tarvittaessa ottaa oksitosiinin kokonaan pois. En uskonut tätä hetkeäkään, mutta ajattelin tämän olevan nyt kolmas (ja viimeinen) synnytys, jonka suoritan oksitosiinitipassa. Oksitosiini laitettiin klo 12:55. 

Noin puoli tuntia oksitosiinin laiton jälkeen supistukset alkoivat tuntua. Oksitosiinia meni alkuun 12 mg, puolen tunnin päästä nostettiin 24 mg:aan. Säännölliset supistukset alkoivat 13:45 ja vielä juuri ennen vuoron vaihtoa kätilö kävi nostamassa annosta 36 mg:aan saatesanoin "varmaan vihaat mua tämän vuoksi, mutta nostan tätä nyt vielä". Pyysin jossain kohtaa Miestä lataamaan supistuslaskurin, mutta se ei ihan ehtinyt mukaan. Kun toisen vuoron kätilö ja opiskelija tulivat katsomaan, supistukset tuntuivat niin, että odottelin seuraavaa supistusta silmät kiinni kylkimakuulla. Kysyivät tarvitsenko kivunlievitystä ja sanoin että voisin jotain ottaa. Sain Panadolin. Laskeskelin siinä supistusten aikana, että Panadol alkaa vaikuttaa siinä tunnin sisällä, että jonkun tovin tässä kärvistellään. Tässä kohtaa opiskelija tuli sanomaan, että näytän kyllä aika kipeältä, että ottaisinko vaikka ilokaasun. Otin sen mieluusti vastaan ja viimesynnytyksestä oppineena aloi hengittelemään kaasua hyvissä ajoin ennen seuraavaa supistusta ja jätin tauolle aina, kun tunsin supistuksen alkavan lieventymään. Oksitosiini otettiin kokonaan pois pian viimeisimmän annosnoston jälkeen, eli melkeen heti kahden jälkeen. Hetki ilokaasun jälkeen ehkä pyysin, ehkä minulle tarjottiin spinaalia. Opiskelija alkoi pestä selkääni ja hengittelin siinä ilokaasua supistusten tahtiin. Olin täysin kuutamolla siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja kaikki minulle osoitetut puheetkin tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Kuulin ne kyllä, mutten kyennyt vastaamaan. Hymähtelin jotain epämääräistä välillä. Juuri kun anestesialääkäri tuli huoneeseen, koko alakroppani alkoi kramppailemaan kovasti. Kätilö kysyi, että ponnistuttaako ja sanoin, etten tiedä. Tunsin kyllä, että jotain tässä tapahtuu, mutta en osannut sanoa, että onko minulla tarve ponnistaa tai että mitä tässä tapahtui. Sain spinaalin ja odotin, että aiemmissa synnytyksissä saamani epiduraalin tavoin kaikki kivut poistuisivat, joten luovutin myös ilokaasun pois. Tuska kuitenkin jatkui ja älähdin, että se spinaali ei auttanut. Pyysin ilokaasun takaisin, sillä kivut eivät totisesti menneet pois. Kätilö kysyi, että eikö se auttanut yhtään, johon vastasin, että kyllä se varmaan vähän auttoi, kun pystyn nyt puhumaan, mutta paljon sattuu. Tässä kohtaa opiskelija totesi, että "tämä syntyy täältä nyt".

Ponnistusvaihe oli ihme räpiköintiä. Kukaan ei oikeen kertonut, että millon ja miten pitkään pitäisi ponnistaa, asentokaan ei tuntunut olevan ihan paras mahdollinen ja tuntui, että ponnistusvaihe kesti hullun pitkään eikä se edennyt mitenkään. Alkuun minulta kysyttiin, että missä asennossa haluan ponnistaa. Mistä ihmeestä tämän voi tietää!? Viimesynnytyksessä sanoin, että kyljellään ja siitä ei tullut mitään, joten siirryttiin melko pian puoli-istuvaan asentoon. Sanoin nyt tällä kertaa, että ihan klassisessa asennossa, joten puoli-istuvassa mentiin. Tuntui, etten saanut oikeen jalkoja hyvin tuettua ja jouduin kannattelemaan toista jalkaa siinä itse. Kätilö käski ponnistaa kun tuntuu siltä, mutta ei tuntunut ollenkaan siltä, joten ponnistelin vähän miten sattuu. Kovasti kehuivat ja sanoivat että vauva tulee hyvin, mutta siltä se ei tuntunut. Tuntui, ettei koko homma etene mihinkään. Lopulta tuntui huomattavaa kiristystä ja tiesin vauvan pään olevan nyt hollilla. Ponnistin niin pitkään kuin pystyin ja sitten käskettiinkin lopettaa ponnistaminen ja "vain hengitellä". Pieni alkoi itkeä heti ja hänet nostettiin syliin. Hämmästyksekseni hän ei näyttänyt yhtään isoveljeltään ja hänellä oli aiemmista lapsista poiketen vaaleat hiukset. Tuntui, että ponnistelin (räpiköin) ainakin tunnin ja hämmästyinkin suuresti, kun kuulin ponnistusvaiheen kestäneen 14 minuuttia. Pieni näki päivänvalon klo 15:34.

Minulla kesti muutama päivä käsittää, mitä oli tapahtunut. Koko homma meni lopulta niin nopeasti ja olin niin huonosti valmistautunut koko synnytykseen, että luulin supistusten kovenemisen johtuvan vain siitä, että en vain ollut henkisesti synnytykseen valmis, joten en kyennyt ottamaan supistuksiakaan vastaan. Supistusten alkamisesta koko homma kesti kuitenkin reilut puolitoista tuntia, joten kyllä se kipu ehkä jostain muustakin johtui. Kun lähipiiri kyseli, että miten synnytys meni, vastasin alkuun, että "ihan hyvin, ehkä". Vasta muutaman päivän päästä aloin vasta tajuta, että synnytys meni oikeasti todella hyvin, oikeastaan niin hyvin kuin vain voi mennä. Ja miten ihanan palkinnon tästä saikaan.

Vaikeuksia pysyä pystyssä

Eletään raskausviikkoja 39+2. Mies on lähtenyt töihin ja vienyt esikoisen kouluun ja kuopuksen päiväkotiin. Lämmitän taloa polttopuilla ja päätän täyttää sisävarastot ja lähden hakemaan puuhuoneesta pihan toiselta puolelta puita. Siinä erinäisten tapahtumien päätteeksi liukastun puuhuoneen edessä olevalla luiskalla ja kaadun suoraan eteenpäin. Sain käsillä aika hyvin vastaan ja tuntui, että kaaduin enimmäkseen rintakehälle, mutta pelästyin toki melko paljon. Vauva tuntui parhaillaan nukkuvan, joten menin kiireesti sisälle syömään jotain makeaa, sillä makean syöminen usein provosoi vauvaa liikkumaan. Söin jogurtin ja se auttoi, vauva liikkui normaaliin tapaan hyvin aktiivisesti, joten päätin odottaa iltapäivän neuvolakäyntiä.

Mitään poikkeavaa ei vauvan liikkeissä päivällä tuntunut, mutta neuvolasta lähettivät heti Poriin äitiyspolille tsekattavaksi. Hain kuopuksen päiväkodista, vein kotiin miehelle ja lähdin siskoni seurassa taas kohti Poria. Tuntui, että koko loppuraskauden olin käynyt Porissa vähän väliä, joten nämä toistuvat, turhalta tuntuvat Pori-visiitit, joista tuli aina poliklinikkakäyntilasku perässä, alkoivat olla todella turhauttavia. Tottakai sinne kuitenkin mentiin, kun sitä suositeltiin. 

Menimme synnärin puolelle, sillä äitiyspoli oli jo kiinni. Olin ensin käyrillä reilut puoli tuntia. Käyrässä ei ollut poikkeavaa ja verikokeen (joku kuulemma hullun arvokas feonataalihemoglobiini-näyte) jälkeen tuli vielä lääkäri ultraamaan. Vauvalla ei kaatumisen johdosta vaikuttanut olevan mitään hätää. Ultran alkuun lääkäri totesi, että "täällä on hyvin vettä." Ihmettelin siinä ääneen, että täällä Satasairaalassa joka kerta todetaan, että hyvin on vettä ja viime raskaudessa alettiin loppua kohden sanomaan, että kun vettä on niin todella paljon. Lääkäri sanoi, että se on hyvä että on vettä reilusti, sillä liian vähäinen määrä vettä on ongelmallisempi tilanne. Hän alkoi tekemään AFI-mittausta, eli mittaamaan niitä "lapsivesilammikoita" ja pian ilme kiristyi ja hän totesi, että täällä on kyllä ihan poikkeavan paljon tätä vettä. AFI oli 33 mitälie-yksikköä. Lääkäri tiedusteli, että olisinko kovin pahoillani, jos hän jättäisi minut osastolle yöksi. Minulla ei ollut yhtään mitään tavaroita mukana ja kotiin tuntui jäävän kaaos, joten toivoin pääseväni vielä yöksi kotiin. Pääsin siis kotiin, mutta seuraavana aamuna piti olla yhdeksältä äitiyspolilla jatkotutkimuksissa.

Liiallisessa lapsivesimäärässä on ilmeisesti se ongelma, että ensinnäkin kun vauva ei ole laskeutunut, jos synnytys käynnistyy vesien menolla, niin on riski että napanuora luiskahtaa ulos ja vauvan pää tukkii sen laskeutuessaan kohdunsuulle vesien menon myötä. Tällöin jonkun pitäisi painaa vauvan päätä ylöspäin ja sitten on jo kiire sairaalaan. Sain siis varoituksen, että jos vedet menevät yön aikana, pitää pysyä vaakatasossa ja tulla piipaa-autolla sairaalaan. Ja jos napanuora luiskahtaa, miehen pitää painaa vauvan päätä ylöspäin, kunnes apua saadaan. Lisäksi, kun vettä on paljon, vauva pääsee hyvin liikkumaan ja pyörimään mahassa. Tämä meidänkin tapaus on jo kertaalleen käännetty perätilasta pää alaspäin ja hän on sen jälkeen vielä kääntynyt poikkitilaan ja pää alaspäin. Jos siis vauva kääntyy poikkitilaan ja vedet menevät, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sektio. Näillä tiedoilla menin kotiin. Mies oli kovasti tyytyväinen saamistaan ohjeista ja nukkui sormet ristissä, että vedet pysyisivät yön yli sisällä. 

Mietimme, millä kokoonpanolla aamulla Poriin lähtisimme ja selvittelimme erinäisiä vaihtoehtoja kuopuksen hoidon järjestämisen suhteen. Aamulla soitimme päiväkotiin, joka lupasi ottaa kuopuksen hoitoon, vaikka hänellä ei hoitopäivää ollut siihen sovittu. Mies otti lomapäivän ja lähti aamulla mukaan.

Kolmonen tulossa

Laskettu aika on vajaan viikon päästä. Tänään on 39+1. Tämä on kolmas synnytykseen päätyvä raskaus. Keskenmenoja on takana kaikkinensa saman verran. Tällä kertaa olen lähes alusta lähtien ollut melko kypsä vallitsevaan oloon. Heti raskauden alkuun alkanut lantionpohjan palautumattomuus ja liitoskivut veivät alkuraskaudesta alkaen mahdollisuuden liikuntaan, kuten juoksulenkkeihin. Pitkin raskautta on ollut enemmän ja vähemmän kipuja ja vaivoja, jotka näin loppua kohden alkavat olla jo aika ultimaattisen uuvuttavia. Vatsan koko on jäätävä, liikkuminen haastavaa, närästys loputonta ja nivuskivut todella ikäviä. Ei onneksi enää kauaa.

Meillä oli hieman jännät paikat, kun miniherra todettiin kokokontrolliultrassa olevan poikkitilassa. Seuraavassa tarjontakontrollissa hän oli kääntynyt perätilaan. Miniherra käännettiin 37+0 ja viikon päästä hän oli jälleen kääntynyt poikkitilaan. Kontrollin yhteydessä 38+3 etukäteen ilmoitettiin, että mikäli miniherra ei ole raivotarjonnassa, synnytys mielellään käännön yhteydessä käynnistetään, jotta ei kävisi niin, että miniherra on vesienmenon aikaan poikkitilassa. Onni onnettomuudessa hän oli siellä nätisti pää lantiossa, eikä tarvetta käynnistykselle ollut! Toivon todella, että tämä synnytys lähtisi luonnollisesti käyntiin ja saisin kokea synnytyksen ilman aiemmissa synnytyksissä mukana ollutta oksitosiinitippaa. 

Muutoin tämä raskaus on mennyt melko samojen sääntöjen mukaan, kun pikkuveikan odotus, eli poikaraskaudet ovat olleet keskenään hyvin samankaltaiset ja tyttöraskaus täysin erilainen. Kun "tyttöraskaudessa" voin todella pahoin puolet raskausajasta, mutta loppuraskaus oli energistä ja hyvää aikaa, näissä "poikaraskauksissa" alkupahoinvointi on loppunut lyhyeen, mutta vaivat, kivut ja tuskaisuus on ollut viimeisen trimesterin ajan kamalaa. Näissä molemmissa minulla on muun muassa ollut todella tuskastuttavaa hengenahdistusta ja kamalaa närästystä koko viimeisen trimesterin ajan. 

Onneksi loppu alkaa jo väistämättä olla aika lähellä. Tässä kohtaa tuntuu siltä, että parilla-kolmella viikolla ei ole enää mitään merkitystä, että sen puolen sillä ei ole niin merkitystä syntyykö miniherra ennen vai jälkeen lasketun ajan. Laskettu aika on siis 9.12. Odotan niin sitä, että taivun keskivartalosta, pystyn syömään vielä illalla ilman vääjäämätöntä nukahtamista häiritsevää närästystä ja että voin taas vihdoin nukkua vaihtelevissa asennoissa. Hartiat ja kyljet alkavat olla hyvin loppu kylkiasennossa nukkumisesta ja kääntyminen on sekä vaikeaa, että kivuliasta. Ja olisihan se ihanaa pystyä pukemaan pikkuveikka ilman ähinöitä ja kävellä rappuset ylös ilman, että välissä pitää pysähtyä keräämään voimia.

Odotan myös sitä, että pääsen takaisin lenkkipoluille juoksemaan ja opettamaan koiraa juoksuvyöhön. Toki, tämä ei ihan lähiaikoina tule tapahtumaan, sillä pikkuveikan synnytyksen jälkeen pääsin juoksulenkille palautumisen puolesta vasta 9 kuukauden jälkeen. Mutta eiköhän tämäkin aika vielä joskus koita!