Vaikeuksia pysyä pystyssä

Eletään raskausviikkoja 39+2. Mies on lähtenyt töihin ja vienyt esikoisen kouluun ja kuopuksen päiväkotiin. Lämmitän taloa polttopuilla ja päätän täyttää sisävarastot ja lähden hakemaan puuhuoneesta pihan toiselta puolelta puita. Siinä erinäisten tapahtumien päätteeksi liukastun puuhuoneen edessä olevalla luiskalla ja kaadun suoraan eteenpäin. Sain käsillä aika hyvin vastaan ja tuntui, että kaaduin enimmäkseen rintakehälle, mutta pelästyin toki melko paljon. Vauva tuntui parhaillaan nukkuvan, joten menin kiireesti sisälle syömään jotain makeaa, sillä makean syöminen usein provosoi vauvaa liikkumaan. Söin jogurtin ja se auttoi, vauva liikkui normaaliin tapaan hyvin aktiivisesti, joten päätin odottaa iltapäivän neuvolakäyntiä.

Mitään poikkeavaa ei vauvan liikkeissä päivällä tuntunut, mutta neuvolasta lähettivät heti Poriin äitiyspolille tsekattavaksi. Hain kuopuksen päiväkodista, vein kotiin miehelle ja lähdin siskoni seurassa taas kohti Poria. Tuntui, että koko loppuraskauden olin käynyt Porissa vähän väliä, joten nämä toistuvat, turhalta tuntuvat Pori-visiitit, joista tuli aina poliklinikkakäyntilasku perässä, alkoivat olla todella turhauttavia. Tottakai sinne kuitenkin mentiin, kun sitä suositeltiin. 

Menimme synnärin puolelle, sillä äitiyspoli oli jo kiinni. Olin ensin käyrillä reilut puoli tuntia. Käyrässä ei ollut poikkeavaa ja verikokeen (joku kuulemma hullun arvokas feonataalihemoglobiini-näyte) jälkeen tuli vielä lääkäri ultraamaan. Vauvalla ei kaatumisen johdosta vaikuttanut olevan mitään hätää. Ultran alkuun lääkäri totesi, että "täällä on hyvin vettä." Ihmettelin siinä ääneen, että täällä Satasairaalassa joka kerta todetaan, että hyvin on vettä ja viime raskaudessa alettiin loppua kohden sanomaan, että kun vettä on niin todella paljon. Lääkäri sanoi, että se on hyvä että on vettä reilusti, sillä liian vähäinen määrä vettä on ongelmallisempi tilanne. Hän alkoi tekemään AFI-mittausta, eli mittaamaan niitä "lapsivesilammikoita" ja pian ilme kiristyi ja hän totesi, että täällä on kyllä ihan poikkeavan paljon tätä vettä. AFI oli 33 mitälie-yksikköä. Lääkäri tiedusteli, että olisinko kovin pahoillani, jos hän jättäisi minut osastolle yöksi. Minulla ei ollut yhtään mitään tavaroita mukana ja kotiin tuntui jäävän kaaos, joten toivoin pääseväni vielä yöksi kotiin. Pääsin siis kotiin, mutta seuraavana aamuna piti olla yhdeksältä äitiyspolilla jatkotutkimuksissa.

Liiallisessa lapsivesimäärässä on ilmeisesti se ongelma, että ensinnäkin kun vauva ei ole laskeutunut, jos synnytys käynnistyy vesien menolla, niin on riski että napanuora luiskahtaa ulos ja vauvan pää tukkii sen laskeutuessaan kohdunsuulle vesien menon myötä. Tällöin jonkun pitäisi painaa vauvan päätä ylöspäin ja sitten on jo kiire sairaalaan. Sain siis varoituksen, että jos vedet menevät yön aikana, pitää pysyä vaakatasossa ja tulla piipaa-autolla sairaalaan. Ja jos napanuora luiskahtaa, miehen pitää painaa vauvan päätä ylöspäin, kunnes apua saadaan. Lisäksi, kun vettä on paljon, vauva pääsee hyvin liikkumaan ja pyörimään mahassa. Tämä meidänkin tapaus on jo kertaalleen käännetty perätilasta pää alaspäin ja hän on sen jälkeen vielä kääntynyt poikkitilaan ja pää alaspäin. Jos siis vauva kääntyy poikkitilaan ja vedet menevät, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sektio. Näillä tiedoilla menin kotiin. Mies oli kovasti tyytyväinen saamistaan ohjeista ja nukkui sormet ristissä, että vedet pysyisivät yön yli sisällä. 

Mietimme, millä kokoonpanolla aamulla Poriin lähtisimme ja selvittelimme erinäisiä vaihtoehtoja kuopuksen hoidon järjestämisen suhteen. Aamulla soitimme päiväkotiin, joka lupasi ottaa kuopuksen hoitoon, vaikka hänellä ei hoitopäivää ollut siihen sovittu. Mies otti lomapäivän ja lähti aamulla mukaan.

Kolmonen tulossa

Laskettu aika on vajaan viikon päästä. Tänään on 39+1. Tämä on kolmas synnytykseen päätyvä raskaus. Keskenmenoja on takana kaikkinensa saman verran. Tällä kertaa olen lähes alusta lähtien ollut melko kypsä vallitsevaan oloon. Heti raskauden alkuun alkanut lantionpohjan palautumattomuus ja liitoskivut veivät alkuraskaudesta alkaen mahdollisuuden liikuntaan, kuten juoksulenkkeihin. Pitkin raskautta on ollut enemmän ja vähemmän kipuja ja vaivoja, jotka näin loppua kohden alkavat olla jo aika ultimaattisen uuvuttavia. Vatsan koko on jäätävä, liikkuminen haastavaa, närästys loputonta ja nivuskivut todella ikäviä. Ei onneksi enää kauaa.

Meillä oli hieman jännät paikat, kun miniherra todettiin kokokontrolliultrassa olevan poikkitilassa. Seuraavassa tarjontakontrollissa hän oli kääntynyt perätilaan. Miniherra käännettiin 37+0 ja viikon päästä hän oli jälleen kääntynyt poikkitilaan. Kontrollin yhteydessä 38+3 etukäteen ilmoitettiin, että mikäli miniherra ei ole raivotarjonnassa, synnytys mielellään käännön yhteydessä käynnistetään, jotta ei kävisi niin, että miniherra on vesienmenon aikaan poikkitilassa. Onni onnettomuudessa hän oli siellä nätisti pää lantiossa, eikä tarvetta käynnistykselle ollut! Toivon todella, että tämä synnytys lähtisi luonnollisesti käyntiin ja saisin kokea synnytyksen ilman aiemmissa synnytyksissä mukana ollutta oksitosiinitippaa. 

Muutoin tämä raskaus on mennyt melko samojen sääntöjen mukaan, kun pikkuveikan odotus, eli poikaraskaudet ovat olleet keskenään hyvin samankaltaiset ja tyttöraskaus täysin erilainen. Kun "tyttöraskaudessa" voin todella pahoin puolet raskausajasta, mutta loppuraskaus oli energistä ja hyvää aikaa, näissä "poikaraskauksissa" alkupahoinvointi on loppunut lyhyeen, mutta vaivat, kivut ja tuskaisuus on ollut viimeisen trimesterin ajan kamalaa. Näissä molemmissa minulla on muun muassa ollut todella tuskastuttavaa hengenahdistusta ja kamalaa närästystä koko viimeisen trimesterin ajan. 

Onneksi loppu alkaa jo väistämättä olla aika lähellä. Tässä kohtaa tuntuu siltä, että parilla-kolmella viikolla ei ole enää mitään merkitystä, että sen puolen sillä ei ole niin merkitystä syntyykö miniherra ennen vai jälkeen lasketun ajan. Laskettu aika on siis 9.12. Odotan niin sitä, että taivun keskivartalosta, pystyn syömään vielä illalla ilman vääjäämätöntä nukahtamista häiritsevää närästystä ja että voin taas vihdoin nukkua vaihtelevissa asennoissa. Hartiat ja kyljet alkavat olla hyvin loppu kylkiasennossa nukkumisesta ja kääntyminen on sekä vaikeaa, että kivuliasta. Ja olisihan se ihanaa pystyä pukemaan pikkuveikka ilman ähinöitä ja kävellä rappuset ylös ilman, että välissä pitää pysähtyä keräämään voimia.

Odotan myös sitä, että pääsen takaisin lenkkipoluille juoksemaan ja opettamaan koiraa juoksuvyöhön. Toki, tämä ei ihan lähiaikoina tule tapahtumaan, sillä pikkuveikan synnytyksen jälkeen pääsin juoksulenkille palautumisen puolesta vasta 9 kuukauden jälkeen. Mutta eiköhän tämäkin aika vielä joskus koita!

Pikkuveikka

 Pikkuveikka on ollut kanssamme kohta kolme kuukautta. Heti syntyessään hän antoi itsestään kuvan vanhana sieluna: synnyttyään hän älähti "bää" ja rintani päällä hän avasi toisen silmänsä ja tähysteli ympäristöään rauhallisena. Kun kina imeytyi sen verran, että hän sai toisenkin silmänsä auki, hän katseli ympäristöään isoilla silmillään.

Veikka on rauhallinen ja perustyytyväinen vauva. Hän tykkää olla lähellä, mutta hän toisinaan rauhoittuu myös itsekseen. Hän ei älähdä pienistä eikä ole pitkävihainen. Hän nauttii hoitopöydällä olosta, eikä ole moksiskaan vaikka hänen takapuolensa pestäisiin viileällä vedellä tai jos hänet riisutaan. Hän on syntymästä saakka nostellut päätään ja neuvolassa hän sai lähetteen fysioterapiaan jäntevyyden vuoksi. Mitään ylijäntevyyttä ei kuitenkaan todettu. Nyt Veikka jo syliin nostettaessa nojaa eteenpäin ja häntä on mukavampi kantaakkin, kun hän ei jännitä selkää kaarelle kokoajan. 

Veikka vie ahkerasti nyrkkejä suuhunsa ja seuraa ympäristöään. Seuraamisen vuoksi 2kk neuvolassa jäätiin seurantalinjalle, kun Veikka ei seurannut lelua ilmeisesti edellytysten mukaisesti. Veikka painoi 2kk iässä 6 800g, eli hän kasvaa rintamaidolla oikein hyvin. Täysimetyksellä mennään. Viimepäivinä on ollut pientä rintasyrjintää ja vähän rintaraivoakin, mutta eilen näistä ei ollut enää mitään merkkejä ja Veikkanen viihtyi rinnalla taas oikein hyvin. Selvästi on kyllä tullut sellaista pälyilyä, että ruokailu pitää keskeyttää ja katsella vähän ympärille ja jutella äidille kesken kaiken. Hymyjä tulee paljon ja juttelua on alkanut myös tulla: pääasiassa sellaista pientä huhuilua. Vuorovaikutus on kyllä niin vastustamattoman ihanaa!

Tänään on jälleen neuvola, joten mielenkiinnolla odotamme mitä tulee.

Kokonaan uusi kierros

Viimekirjoituksesta on aikaa yli kolme vuotta. Olin jo varma, että koko blogi on kuollut ja kuopattu, mutta olen viimeaikoina lukenut aiempia kirjoituksiani melko paljon. Lisäksi minulla on tällä hetkellä vanhempainvapaan vuoksi aikaa enemmän kuin vuosikausiin ja jonnekin olisi kiva ajatuksia ja tapahtumia saada jäsenneltyä, joten miksipä ei tänne?

Viimeaikoina olen lukenut aiempia kirjoituksiani lähinnä raskausviikkojen ajalta, sekä raskauden ja synnytyksen aikaisia juttuja. Jännästi sitä kaikki unohtuu. Pohdin, että niitä voisi joskus olla ihan kiva lueskella tämänkin kerran osalta ja jotta niitä voi lukea, ne pitää toki kirjoittaa ylös.

Siis, whats up? Olemme nykyisen mieheni kanssa asuneet Vantaalla reilun vuoden ajan. Muutimme tänne jouluna 2021 töiden perässä. Ajatuksissa on tosin jälleen paluu Raumalle mahdollisuuksien mukaan. Menimme pienimuotoisesti vihille alkuvuodesta ja saimme pienen pojan. Pikkuveikka on nyt reilut kolme viikkoa vanha. Uusioperhe-elämä on kohdallamme onnistunut hämmästyttävän hyvin ja jokainen on löytänyt perheessä oman paikkansa hyvin alusta alkaen. Tässä mielenkiinnolla odotellaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan.

Synnytyskertomus nro 2

Yhden synnytyksen kokeneena en edes yrittänyt valmistautua synnytykseen mitenkään. Loppuraskaudessa olo oli jo todella tukala ja aloin todella toivoa, että kaveri tulisi jo ulos. Kun vielä neuvolassa minut laitettiin seurantaan sikiön ison koon vuoksi, aloin totisesti toivoa, että kaveri alkaisi tulla ulos. Lopulta synnytys käynnistettiin sikiön uhkaavan makrosomian vuoksi. Äitiyspolilla minua muistutettiin, että kyseessä ei ole absoluuttisesti suuri vauva, vaan viikkoihin nähden suuri vauva, joten ei tarvitse olla peloissaan siitä, mahtuuko vauva syntymään. Tämä oli kyllä erittäin hyvä muistutus.

Synnytys käynnistettiin asettamalla ballongi puoli kolmen aikaan perjantaipäivällä. Viikkoja tällöin oli 39+1 ja sikiön koko ultran mukaan viikkoa aiemmin oli 4000g. Menimme kotiin ja melko pian supistukset alkoivat. Supistukset olivat säännöllisiä ja tuntuvia, kunnes ne alkoivat lopahtaa. Koitin provosoida niitä rappukäytävässä juoksemalla rappuja ylös-alas, tosin turhaan. Vetäessä ballongi tuli ulos ja lähdimme sairaalalle. Odotimme sairaalassa muutaman tunnin, jolloin supistukset lopahtivat lopullisesti. Kalvot puhkaistiin 22:11 ja tämän jälkeen en saanut nousta sängystä ollenkaan, sillä vauvan pää ei ollut kunnolla kiinnittynyt ja oli riskinä, että napanuora luiskahtaa ulos. Siinä sängyssä maatessa oli todella vaikeaa yrittää supistuksia provosoida, eikä ne tosiaan alkaneet ilman oksitosiinia. Säännölliset supistukset alkoivat 1:30 ja oksitosiinia nostettiin säännöllisesti. Vihdoin vauvan pää oli laskeutunut niin, että pääsin nousemaan sängystä ylös. Menin jumppapallolle ja sain ilokaasua. Hetken päästä siirryin ammeeseen. Ilokaasun siirtämisessä tuntui olevan haasteita, kun letkut olivat väärinpäin, mutta lopulta sain ammeeseen myös ilokaasun. Kohta supistukset olivat jo niin kovia, että joka supistuksen kohdalla ajattelin, että tämän kipeämmäksi ei voi enää tulla, mutta joka supistus tuntui olevan aiempaa kivuliaampi. En kyennyt enää olemaan läsnä ympäristössä, vaan elin vain jokaista supistusta kerrallaan. Ajattelin, että nyt on pakko olla auennut hyvin, kun niin kipeää on. Kun tovin kuluttua olin auki vain 7 senttiä, pyysin lisää kivunlievitystä. Nousin pois ammeesta (en muista tästä enää mitään) ja menin sängylle odottamaan anestesialääkäriä, jonka pitäisi tulla "vartin päästä". Useampi vartti meni (puolitoista tuntia), ja miehen mukaan aika meni tuskaisen hitaasti, mutta vihdoin anestesialääkäri tuli paikalle. Sain epiduraalin ja kivut lievenivät nopeasti. Nyt supistuksia seurailtiin näytöltä ja saimme myös vähän nukkua.

Synnytyssalissa Jorvissa oli todella surkeat tilat miehelle. Miehellä oli rikkinäinen keinonahka-divaani minun jalkopäässäni. Siinä hän koitti epätoivoisesti nukkua. Ilmeisen hyvin hän kuitenkin nukkui, kun havahduin aamulla, että parkkiaika menee umpeen 10 minuutin kuluttua. Koska en saanut sängystä huutelemalla miestä hereille, kutsuin paikalle kätilön, joka ystävällisesti ojensi minulle puhelimen muutaman metrin päästä, jotta sain parkkiaikaa lisättyä. Kello alkoi lähestyä seitsemää ja tuli vuoronvaihto. Juuri ennen vuoronvaihtoa olin auennut 10 senttiä ja oli aika ponnistaa. Ponnistusvaihetta siirrettiin hieman, jotta vuoro ehtii vaihtua ennen kun aloitetaan. Seuraava kätilö oli se sama, joka oli mukana ballongin asentamisessa ja mielummin synnytin hänen seurassaan, kun yövuorolaisen. 

Ponnistusvaihe meni nopeasti. Muutamalla ponnistuksella pikkukaveri saatiin ulos. Kätilö ohjasi selkeästi ponnistamista ja kehui yhteistyöstä. Yhteistyö sujui kyllä molemmin puolin kivasti. Odoteltiin synnytyssalissa tunti-pari, jonka jälkeen meidät siirrettiin Jorvin toisen sairaalan puolelle synnytysvuodeosastolle tutustumaan pikkukaveriin omaan rauhaan. Isosisko pääsi vauvaa katsomaan ja ihmetteli punapilkullista naamaani. Olin saanut ponnistusvaiheessa yläkropan täyteen verenpurkaumia.

Pikkuveikan raskausaika: kolmas kolmannes

Aamuheikotuskohtaukset jatkuivat viimeisen kolmanneksen alkuajan. Sain yhden kohtauksen serkkuni luona, jolla sattui olemaan verenpainemittari. Paljastui, että heikotus tosiaan johtui verenpaineiden laskusta. Loppuraskautta kohden verenpaineet yleensä nousevat, joten toiveeni mukaisesti oireet helpottivat loppuraskautta kohden. Vaiva oli kuitenkin hyvin ärsyttävä, sillä sille ei voinut tehdä mitään. Aamuheikotuksen kaveriksi ilmeni myös päiväsaikaan pahoinvointia ja väsymystä. 

Aivan viimeisen kolmanneksen alussa perinteisellä kävelylenkillä alkoi loppumatkasta tekemään alavatsalla kipeää siten, että kipu heijasteli myös oikeaan kylkeen. Pikkuhiljaa vauhtia hidastaessa kipu hälveni. Pakaroissa alkoi ilmetä myös iskiasvaivaa, joten yritin epätoivoisesti keksiä jotain jumppaharjoitteita, ettei ihan totaalisesti invalisoidu. 

Vauhti hidastuu kokoajan. Vauvan liikkeet ovat alkaneet olla jo hyvin voimakkaita ja välillä ne aiheuttavat pahoinvointia. Kohtu alkaa painaa jo aika ylös aiheuttaen samalla hengenahdistusta, tuskaisuutta ja närästystä. Vartalo ei kertakaikkiaan taivu keskivartalosta ja helpoin asento on takakeno. Makaaminen lisää närästystä. Kaukaiselta tuntuu raskauden energinen vaihe. Joulun alla hengenahdistus paheni. 

Vietimme joulun Holiday Club Saimaassa sairastellen. Ensin Lily sairasti loman alun ja minä sairastin kotiin palatessa. Paljon kuitenkin tapahtui, vaikka joulu ei ihan suunnitelmien mukaan mennytkään. Tonttu toi lahjat, käytiin kylpylässä, syötiin pizzaa ja mentiin kihloihin. Kun palattiin joulupäivänä kotiin, olin matkalla jo tosi voimaton ja kipeä. Seuraavana päivänä kävin lääkärissä ja testissä ilmeni positiivinen Influenssa A. Olo oli todella kurja ja yskiminen teki todella kipeää. Onneksi pahin meni viikossa ohi, mutta yleiskunto jäi pitkäksi aikaa kehnoksi. Uusivuosi vietettiin miehen kanssa hyvin rauhallisesti kahdestaan. Tehtiin yhdessä ruokaa, valettiin tinaa ja mentiin aikaisin nukkumaan. Mies jaksoi juuri ja juuri väkisin valvoa puoleen yöhön ja nukahti siinä minuutin yli kaksitoista.

Hengenahdistus oli todella raivostuttavaa. Kohtu painoi ilmeisesti keuhkoja lysyyn, jolloin hengittäminen oli haastavaa. Etenkin ruokapöydässä olo oli vaikea, kun olisi piti hieman etukenossa istua. Myös nukkuminen oli haastavaa. Asentoja oli tasan kaksi, jommallakummalla kyljellä maha hyvin tuettuna. Asentona tämä on todella epäergonominen, sillä aina on jompikumpi käsi huonosti alla ja toinen puoli kropasta puutuu. Loppua kohden tuli alavatsalle myös pari raskausarpea. Ilmeisesti myös hormonit ovat tehneet tehtävänsä luuliitosten löysyttämiseksi, sillä myös ranteet ja nilkat kipeytyivät loppua kohden öisin. Raskausviikolla 35 menimme vihille. Tuli kivasti hää- ja mahakuvat samalla kertaa.

Vauva liikkui hirmuisia määriä ja pitkiä aikoja kerrallaan. Hikkaa oli myös usein. Liikkeet olivat niin voimaikkaita, että jumppatuokion alettua lähes joka kerta hätkähdin jotain potkua. Iskut tekivät myös kipeää. Neuvolalääkärin ultrassa todettiin vauva raskausviikolla 35 jo kolme kiloiseksi ja todettiin, että kohdussa on paljon lapsivettä. Tämän vuoksi jouduin sittenkin tässäkin raskaudessa sokerirasitukseen. Mitään poikkeavaa ei rasituksessa ilmennyt, joten vauvan kokoa kontrolloitiin vielä neuvolalääkärillä 37+5. Tällöin kokoarvioksi saatiin yli 4200g, joten sain lähetteen äitiyspolille. Äitiyspolilla 38+3 kokoarvioksi saatiin 4100g ja sain lähetteen käynnistykseen 39+0 sikiön uhkaavan makrosomian vuoksi. Tuo käynnistysaika helpotti huomattavasti loppuraskautta henkisesti, kun sai jonkun deadlinen raskaudelle, etenkin kun vauvaa povattiin suureksi. Äitiyspolilla tosin korostettiin, että sikiö on raskausviikkoihin nähden suuri, ei absoluuttisesti suuri. Myös arvioissa on heittoa, sillä mitään hyvää keinoa sikiön koon arvioimiseksi ei ole, joten ultra-arvio (mitat päästä, vatsanympäryksestä ja reidestä) on paras ja ainoa keino, joka koon arvioimiseksi on. Neuvolassa terveydenhoitajan mukaan vatsan päältä tunnusteltaessa ei tunnu siltä, että lapsivettä olisi erityisen paljon, eikä vauvakaan tunnu miltään jättiläiseltä.

Viimeinen kolmannes oli kaikkinensa kaikkea muuta kuin energinen. Olin todella tuskainen, olo oli tukala ja vauvan liikkeet tekivät kipeää. Öisin sain sentään nukuttua, mutta jouduin käytännössä nukkumaan samassa asennossa koko yön. Myöskin automatkat olivat loppuraskauden ajan tuskallisia. Jäin raskausvapaalle tasan 37+0 ja loppuaika töissä oli todella tuskaa. En kuitenkaan joutunut jäämään sairaslomalle raskauden aikana ollenkaan, lukuunottamatta alkuraskauden korona- ja joulun jälkeistä influenssainfektioita. Koko raskausaikana en valmistautunut synnytykseen mitenkään. En kertaakaan miettinyt synnytystoiveita, enkä sitä miten kestäisin kipua, enkä mitään. Jälkikäteen ajateltuna se oli todella hyvä, sillä mielestäni synnytykseen ei vaan yksinkertaisesti voi valmistautua.

Pikkuveikan raskausaika: toinen kolmannes

 Raskausviikolla 13 oli NT-ultra! Menimme miehen kanssa junalla keskustaan Bulevardille sikiöseulontayksikköön. Olimme paikalla hyvissä ajoin ja jännitin aivan hulluna. Ultraaja oli aika persoona, mutta pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin. Ultratutkimus tehtiin lasjuheni mukaan 12+2, jota myös aiemmat ultrat ovat vastanneet, mutta vallitsevan käytännön mukaan laskettu aika muutetaan nt-ultran mittojen mukaan. Pikkukaveri vastasi kokoa 12+5, joten laskettu aika muuttui ja uusi laskettu aika oli 10.3. Olinkin siis yhtäkkiä ollut 3 päivää pidempään raskaana. Kivempi näin päin.

Ultrassa oli kaikki hyvin. Pikkukaveri ei selvästikään ole kovin kuvauksellinen, sillä minun piti hyppiä ja tömistellä, jotta hän muuttaisi asentoaan sen verran, että tutkimus saatiin tehtyä. Ultran jälkeen olo oli todella helpottunut ja käytiin miehen kanssa Morrison'sissa syömässä. Soitin iltapäivällä vielä seulontaverikokeiden tuloksia sikiöseulontayksikköön kaverin vihjeestä ja saimme myös tietää, että riskiluvut ovat hyvin pienet ja kaikki on kunnossa ja niin hyvin kun voi olla.

Ultran jälkeen kerroimme vihdoin Lilylle tulevasta pikkusisaruksesta. Piilotin ultrakuvan pääsiäismunaan ja Lilyn avattua pääsiäismuna, hän kyllä tiesi mikä kuva se on ja että se on vauva. Hän ei kuitenkaan millään meinannut sisäistää ja uskoa, että meille on tulossa vauva vaikka useasti sanoimme, että olen raskaana ja hänestä tulee isosisko. Vasta noin 15-20 minuuttia myöhemmin, kun näytimme hänelle alkuperäisiä ultrakuvia Lily kysyi että "siis ooksä raskaana?! Niinku VIELÄKIN??" Kovasti oli tuleva isosisko onneissaan ja lupasi majottaa pikkusisaruksen huoneeseensa ja hoitaa yölliset vaipanvaihdot ja nukutuksetkin. Nyt pikkuhiljaa uutista voidaan viedä myös muiden tietoon. Kävimmekin Raumalla kyläilemässä lähipiirin luona kertomassa uutista. Loput lähipiiristä kuuli uutisen seuraavalla viikolla Lilyn synttäreillä.

Raskausviikolla 15 oli neuvola, jossa tarkistettiin perusasiat (paino, virtsa yms.) ja juteltiin asioista, kuten pahoinvoinnista, aiemmista raskauksista ja synnytyksestä, isyyden tunnustamisesta ja kuunneltiin sydänääniä. Vuoden alussa isyyden tunnustamiseen tuli muutoksia ja isyyden pitäisi rekisteröityä DVV:lle aiempaa nopeammin. Tällä viikolla jouduin myös hankkimaan ensimmäiset raskausvaatteet, kun vanhat eivät enää sopineet päälle. Tässä raskaudessa paino on noussut alusta alkaen, toisin kun Lilyn raskaudessa, joten turpoamista on tapahtunut varmaan muutoinkin, kun vain mahan osalta.

Repäisykivut alavatsalla vaivaavat edelleen. Pahin on, kun selinmakuulta yrittää kääntää kylkeä tai vaihtaa asentoa. Välillä niitä on enemmän ja välillä vähemmän. Kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Vatsa alkoi hieman molemmin puolin jomottelemaan, mutta ei mitään hälyttävää kuitenkaan. Viikoilla 15-16 alkoi myös tuntumaan vatsalla tuntemuksia, mitkä voisivat olla liikkeitä.

Kävimme Kaunis Odotuksessa ultrassa 16+3 toiveissa, että sukupuoli näkyisi. Lily tuli mukaan, tosin häntä ei kovinkaan paljoa ultra jaksanut kiinnostaa. Ultrassa pikkukaveri röhnötti selkärankaa vasten istukan päällä naama istukassa. Pienen jumpan jälkeen asento vaihtui hieman, mutta kovin kuvauksellinen hän ei ollut edelleenkään. Sukupuolen osalta vahvistui (omia ajatuksia tukien) että poika meille on tulossa. Olin jotenkin kuvitellut, että sukupuolen tietäminen muuttaisi jotain, tai loisi edes jonkinlaisen tuntemuksen, mutta tieto ei muuttanut mitään eikä herättänyt oikein mitään tunteita. Pienen painoarvio oli 150 g. 

Viikolla 18 oli lääkärineuvola. Se oli nopea ja asia tuli hoidettua pikaisesti. Sisätutkimuksessa katsoi vain limakalvot (kuulemma siistit), tunnusteli kohtua ja ultrasi mahan päältä. Syke oli hyvä, eikä hyvin nopeassa ultrassa näkynyt mitään huolestuttavaa. Siellä hän taas röhnötteli kasvot selkärankaani vasten. Mitään huolta ei tullut ja käynti oli nopea. Sain myös vahvistuksen, että ilmeisesti sokerirasitusta ei tarvitse tässä raskaudessa tehdä, kun riskitekijöitä ei ole. Paino oli noussut (onneksi) vain 400 g viimekerrasta. Samalla viikolla alkoi ilmetä ärsyttävää päänsärkyä. Myös makeanhimoa on ilmennyt ja erityisesti suklaavanukasta tekee mieli. Makeanhimo ei tee kovin hyvää tuolle painonnousulle. Myös unien näkeminen on lisääntynyt jopa tuskalliseksi. Samana yönä voin nähdä 3-4 unta, jotka muistan kaikki aamulla. Kun yöllä herää kesken unen ja jatkaa nukkumista, alkaa uusi uni. Unet eivät ole painajaisia, mutta harvoin ne mitään erityisen miellyttäviäkään ovat. 

Vauvan liikkeet tuntuvat jatkuvasti selvemmin. Tämän kaverin liikkeet eivät ole missään kohtaa olleet pieniä ja hentoisia, vaan ihan kunnon iskuja.

Rakenneultra oli 20+0. Menimme taas miehen kanssa yhdessä Bulevardille sikiöseulontayksikköön. Miten se onkaan niin jännittävää ja stressaavaa. Edellisenä päivänä pohdin, että jos kaikki ei olekaan kunnossa. Mies kehotti olemaan miettimättä sitä etukäteen ja sanoi, että pohditaan sitä sitten, jos jotain paljastuu. Tämä oli todella hyvä neuvo. Onneksi ultra oli heti aamulla. Siellä se pieni jumppaili taas ja retkotteli siellä niin lungisti, että piti vaihtaa asentoa, että saatiin tarvittavat mitat otettua. Istukka oli takaseinässä. Kaikki oli hyvin, eikä huolta herännyt mistään. Painoarvio oli 332 grammaa. Jännä, miten noin pieneltä näkyy jo niin selvästi sormet, varpaat, ylähuuli sun muuta.

Koko raskausajan olen käynyt kaverin kanssa kävelylenkeillä. Illat alkavat olla niin pimeitä, että melko hämärässä saa tepastella. Ulkoilu tekee kuitenkin todella hyvää ja on ihana, kun on jonkinlainen sosiaalinen paine, joka pistää liikkeelle. 

Kolmanneksen lopussa iho alkoi olla jo hieman paremmassa kunnossa ja ohimoiden hormoninäpyt alkoivat hävitä. Iho on pysynyt atopiasta huolimatta yllättävän hyvässä kunnossa ottaen huomioon sään viilentyminen syksyn myötä. Yhtenä aamuna vietyäni Lily kouluun ja ajaessani töihin, pääsin hädin tuskin toimiston pihaan, kun minulle tuli jokin kummallinen pahoinvointi/heikotuskohtaus. Istuskelin pihassa autossa ovi auki ja hengittelin hetken raitista ilmaa. Kun olo vähän helpotti, menin ylös toimistoon, jossa olo huononi jälleen. Makoilin tovin toimiston lattialla ja söin myslipatukan, jolloin olo helpottui sen verran, että sain alotettua työt. Näitä kohtauksia alkoi tulla enenevässä määrin, joten sain neuvolasta verensokerimittarin, jolla mittailin verensokereita. Niissä ei kuitenkaan näkynyt juurikaan heittelyä ja ne pysyivät hyvin rajoissa, joten todennäköisesti heikotuskohtaukset johtuvat verenpaineesta. Loppukolmanneksen neuvolassa mies oli mukana ja keskutelimme jälleen isyyden tunnustamisesta. Tämän käynnin jälkeen aloimme miehen kanssa puhumaan siitä, jos avioituisimme ennen vauvan syntymää.