Olen vihdoin saavuttanut sen pisteen, mikä tekee opiskelijasta saamattoman ja aiheuttaa myöhästyneitä valmistumispäivämääriä. Asia on kuulkaas niin, että kun kolme vuotta on jo stressannut lähestyvistä tenttipäivistä ja tentteihin lukemisesta, tehtävien palautuspäivämääristä ja ajanpuutteesta, stressitoleranssi kasvaa ja lopputulos on tämä; mielenkiinnon ja motivaation olettomuus. Enää ei jaksa keskittyä mihinkään, palautuspäivämäärät ei järkytä, stressiä ei tule ja mielessä pyörii jatkuvasti "ihan sama". Tähän vielä kun lisätään työskentely opintojen ohella, lomarahojen jälkeen (kuka oikeesti huomioi lomarahat kun laskee, paljonko saa tienata) ansiosta loppuvuoden opintotukien nostamatta jättäminen, tästä aiheutunut työmäärän lisääntyminen (kulut kuitenkin pysyvät, vaikka valtiolta ei rahaa tulekkaan), siitä aiheutuva alkuvuoden opintotukien "vapaaehtoinen" palauttaminen sekä vuoden 2012 opintotukien takaisinmaksu ja ilmaisen työn tekeminen. Nyt, kun vihdoin on tullut se hetki, kun se koko opiskeluajan kovasti odotettu opinnäytetyö on käsillä ja työelämään siirtyminen sormien ulottuvilla, kiinnostusta ei enää ole!
Mielestäni jossain on nyt tapahtunut virhe, sillä koko Suomen ammattikorkeakoulujärjestelmä on menossa enemmän ja enemmän tähän stressi-painotteiseen malliin. Lähiopetusta vähennetään, mutta vaadittavien asioiden aihekokonaisuuksia laajennetaan. Oppilaille jää jatkuvasti enemmän asioita omille harteilleen, eikä opettajilla ole aikaa edes tukea oppimista. Yksinkertaisen kysymyksen (sähköpostitse, kasvotusten tapaamisesta ei ole toivoakaan) vastauksen saaminen voi kestää viikkoja. Kuitenkin samanaikaisesti tunneilla on läsnäolopakko ja opintojen nopeuttaminen on (ainakin sosiaali- ja terveysalalla) tehty erittäin hankalaksi. Lukujärjestykset tehdään 4-5 viikoksi eteenpäin ja ne eivät jousta. Tunteja voi olla yhdellä viikolla 4 ja jos haluaisit käydä aiemmin aloittaneiden kursseja valmistuaksesi aiemmin, ne menevät päällekkäin. Vaatimuksena on siis kevyt kahdessa tai kolmessa paikassa samanaikaisesti ja vaikka itsellänikin on ainakin ne seitsemän persoonaa, ne ovat kaikki sidottu tähän samaan ruhoon, joka taas tekee tästä melko hankalaa. Asia olisi helpompaa, ellei tunneilla olisi läsnäolopakkoa tai ainakin, jos opettajat yrittäisivät omalta osaltaan tukea tätä aiemmin valmistumista joustamalla vaatimuksistaan, tai läsnäolovelvoitteista, mutta se tuntuu olevan turha toivo. Kaiken lisäksi samanaikaisesti valmistumista pitäisi valtion tasolta nopeuttaa ja koulussa ei saa olla kirjoilla enää nykyään kum tietyn ajan, mutta silti niitä rangaistaan, jotka yrittävät nopeuttaa valmistumistaan. On se mukavaa olla hetken kuluttua jokaisen opettajan pahanilmanlintuna ja silmätikkuna, kun jokaisen kanssa saa asioita erikseen vääntää saadakseen edes joitain asioita hoidettua etuajassa. Kaiken lisäksi alkuvuonna opiskelu on leppoisaa (0-4h per viikko) eikä mitään ylimääräisiä tehtäviä, mutta ne kaikki rysähtävät päälle samanaikaisesti!
Kaiken hauskinta tässä on se, että ne, jotka oikeasti ovat valmiita tekemään enemmän työtä valmistuakseen etuajassa ja ovat tunnollisia opintojensa suhteen, joutuvat menemään paljon vaikeamman kautta, kun ne saamattomat opiskelijat, jotka jättävät saapumatta näille "pakollisille" tunneille, jättävät opiskelukaverit pulaan jättämällä oman osuutensa ryhmätyöstä tekemättä ja palauttavat kaikki työt viimeisen palautuspäivämäärän jälkeen. Mikä ihme siinä on, että jos tunnollisesti yrittää asiat hoitaa, tekee tuplatyön näihin "saamattomiin" nähden ja on kaikilla "pakollisilla" tunneilla mukana, saa todennäköisimmin vielä valitukset sen saapumatta jättäneen opiskelukaverin puolesta. Kiitosta siitä ei ainakaan saa!
Jokatapauksessa tämän kevään To do-lista, on melko kevyt:
- työt
- näytteenottoharrastus (aka toinen työ)
- opinnäytetyön tutkimussuunnitelma (due 3.5.)
- opinnäytetyö (voi venyä kesään)
- syventävien teorioiden tehtävät, en edes halua erotella, masentavaa (venyy kesään, due onneksi vasta syksyllä)
- ammatillisen kasvun essee (älä edes kysy, mutta due kohta)
- Yksi ylimääräinen valinnainen tentti, jonka suhteen päätin melkeinpä luovuttaa
- Isännän työnhaku (joka yllättävää kyllä, rasittaa myös minua ja näkyy myös minun arjessani)
Ja mielenkiinto nollassa.
Olen huomannut tämän saman myös Isännän työnhaun suhteen. Niitä hakemuksia oman alan töihin on lähetetty niin paljon, ettei edes muista enää, mihin kaikkialle. Kun ainoat vastaukset työpaikoista on "kiitos, mutta ei kiitos"ja suurimmasta osasta ei sitäkään, onko se ihmekään, jos ei oikeasti enää monen vuoden jälkeen jaksa!? Työpaikkailmoitusten etsiminen ei enää kiinnosta ja työhakemusten raaputtaminen sitäkin vähemmän. Jos saisi edes sen yhden kutsun haastatteluun, se nostaisi motivaatiota koko työnhaun suhteen, kunnes unelmat romahtavat ja paikan saa (yllätys) joku muu, jolla (todennäköisesti) on kv-kokemusta. Isännän voimat alkavat hiipua ja jos vain voisin, hakisin työpaikkaa sen puolesta. Kirjoittaisin hakemukset ja menisin haastatteluihin, tekisin jopa niitä outoa nauhoitettuja kotivideohaastatteluja, jos loppujen lopuksi voisin lähettää Isännän sinne töihin. Voisivat kyllä hieman hämmentyä.
Vielä tähän loppuun haluan sanoa, että olen enemmän kuin kyllästynyt fraasiin "nuorena kyllä jaksaa". Varmasti jaksaakin, jos vertaa vanhempaan väestöön, mutta kaikki nuoret ei todellakaan jaksa! Ja moni vanhempi ihminen jaksaa paljon enemmän, kun moni tuntemani nuori. Kaiken lisäksi nuorenakin voi palaa loppuun. Se on se luonne, motivaatio ja mielenkiinto, mikä auttaa jaksamaan, ei niinkään se ikä!
