Ristiäiset

 Sunnuntaina meillä oli ristiäiset ja meidän vauva sai nimen! Viimeiset 1,5 viikkoa olen odottanut jo kovasti, että vihdoin päästäisiin kutsumaan meidän vauvaa hänen nimellään ja alkaa makustelemaan, että miten nimi hänelle sopii. Tuntuu että viime hetkille saakka nimeä mietittiin ja pohdittiin, mutta kyllä tämä lopullinen päätös ihan hyvältä tuntuu. Ja kuten etukäteen jo ajateltiinkin, kyllä se nimi sitten alkaa lapselle istua.

Hassua, miten tällä kertaa nimen valinta tuntui jotenkin aiempaa lopullisemmalta. Kun oli viimeisen vauvan ristiäiset, tuntui että kaikki kivat ja ihanat nimet piti hänelle saada annettua, tai muuten ne jää käyttämättä. Ihan tyhmä ajatus, tiedän, mutta hassua miten se siltä kuitenkin tuntui. Joka tapauksessa, tämä vauva sai useamman ihanan nimen, jota jo aiemmillekin lapsille on mietitty. Jatkossa täällä alan kutsua tätä meidän pienintä pikkumiestä nimellä Leo.

Ristiäisten vetovastuussa oli äitini, joka hoiti käytännössä kaikki järjestelyt. Aivan uskomattoman iso apu, en tiedä miten olisin edes selvinnyt yksin. Ristiäiset oli Rauman Kuapplassa, kuten Lilin ja Manunkin ristiäiset ja pappikin on ollut kaikilla sama. Jotenkin ihanaa, että tällaisetkin asiat lapsia yhdistävät.

En ole ehkä se uskonnollisin henkilö, enkä ehkä perinteitä kunnioittavinkaan, mutta ristiäiset on juhla, jossa on ihana ylläpitää perinteitä. Tässä muutamia meidän ristiäisistä:

- Kastepuku oli pappani kastepuku, jonka hänen äitinsä on hääpukunsa hunnusta tehnyt. Ikää puvulla on 87 vuotta.

- Kastemalja oli mummini isoveljelleni ostama kastemalja, jossa minutkin on kastettu.

- Kastepöydän pöytäliina on edesmenneen mummini tekemä.

- pöydällä oli veljeltäni rippilahjaksi saama maljakko. Veli ei itse päässyt paikalle, sillä hän asuu toisella puolella Suomea eikä työvuorot mahdollistaneet tänne tulemista.

- Koristeet olivat isännän veljeltä lainatut, olivat myös Manun ristiäisissä ja kiertäneet jo useita juhlia. 

- tarjolla oli mummuni tekemiä sämpylöitä, joista kaikki pitävät ja jota kaikki odottavat.

- Lili luki lasten evankeliumin ja hän luki sen niin todella hienosti!

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että ristiäiset on nyt pidetty, pikkumiehellä on nimi ja kaikki meni kivasti! Tarjoiltavia teki mummuni lisäksi äitini, isännän äiti, tarjoiluista vastaava perhetuttava sekä allekirjoittanut. 

Isosisko kuivaamassa vauvan pään.

Tarjoilut

Pikkumies itse

Vauva 8 viikkoa

 Se on uskomatonta, miten kaikki vauvajutut unohtuu! Lilin vauva-ajasta kirjoitin tänne ahkerasti, Manun vauva-ajasta on käytännössä kaikki unohtunut, vaikka siitä ei ole kun vuoden verran! Nyt tämän kuopuksen kanssa jotenkin toivoisi, että olisi Manunkin jutuista kirjoitellut ylös, sillä ei kyllä muista yhtään millaista on ollut!

Silti väittäisin, että tämä kuopus on ollut tähän saakka sisarussarjastaan helpoin. Hän on erittäin perustyytyväinen ja nukkuu yöt. Vähän on toisinaan itkuisuutta iltaisin. Olen pohtinut, josko se johtuisi juomastani kahvista tai jostain muusta ruuasta, mutta niin kauan kun syön salaatteja ja vältän kahvia, niin vauva vaikuttaa olevan tyytyväinen. 

Ikää minimiehellä on huomenna kahdeksan viikkoa ja kasvu ja kehitys on ollut hurjaa! Nyt on painoa jo ainakin 7kg ja vauva katselee niin tarkasti ympärilleen ja näkee jo kauas. Eilen ensimmäistä kertaa vauva katseli mitkään Manua ja Manun touhuja ja lähti vähän seuraamaankin, toki hyvin töksähtävin päänliikkein. Nyrkit osataan jo viedä suuhun ja niitä imeskellä, kun on imemisen tarvetta tai nälkä. Vauva pitää makuullaan hienosti päätään aivan pystyssä ja nostaa käsillään rintakehän maasta. Käsillä hän nostaa niin paljon, että usein kellahtaa kyljelleen. Jaloilla ottaa tukea maasta tai alustasta ja haluaa seisoskella tai potkii todella kovaa itseään eteenpäin. Leikkimatolla hän ei juurikaan viihdy, mutta viihtyy lattialla jos paikkaa vaihtaa usein. Iltaisin ja joskus muutoinkin hän viihtyy ehdottomasti parhaiten sylissä. 

Vauva nukahtaa rinnalle, turvakaukaloon, vaunuihin tai Manducaan. Toisinaan, mutta harvoin hän nukahtaa itsekseen alustalle tai kehtoon. Ennen synnytystä ostettiin vauvalle kehto, jotta hänet saa nukkumaan alakertaan hälinän keskelle, ettei aina tarvitse lähteä viemään yläkertaan. Se on kyllä ollut hyvä, vaikka hän ei siellä aina kovin kauaa nukukaan. Isoveljen kiljaisut myös usein herättävät tehokkaasti, joten mikään pommin varma nukkuja hän ei ole. Pikkuhiljaa hän kuitenkin viihtyy enemmän aikaa hereillä maailmaa ihmettelemässä.

Viikonloppuna meillä on ristiäiset, joten vihdoin voidaan alkaa kutsua häntä omalla nimellään, eikä tarvitse enää puhua vauvasta. <3

Manu

 Suurin työllistäjä meillä tuntuu tällä hetkellä olevan tuo nykyisin keskimmäinen lapsi, Manu 1v 10kk iältään, joka touhuillaan, huumorillaan ja tilannetajullaan luo aivan käsittämätöntä tilannekomiikkaa useimpiin hetkiin. Toisinaan ei tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun puolen tunnin sisään neljä kertaa siivotut lasten ja koiran lelut on jälleen levitetty lattialle, vesilasi kaatuu kolmannen kerran tai tuhkaluukun sisältö on vedetty lattialle. Ei hän kiusallaan pahoja tee. Aina ei vain voi tietää mikä on sallittua ja toisinaan vahinkoja sattuu, usein väsyneenä enemmän. Vaikka paljon asioita tapahtuu, on hän kuitenkin pääosin rauhallinen ja harkitseva pikkumies.

Manu on lähtökohtaisesti hyvin kiltti, mutta menevä. Manu on kotona kovaääninen ja energinen touhuilija, joka viihdyttää itse itseään. Hän ei kaipaa itselleen leikittäjää, vaan hän usein leikkii itsekseen joko luvallisia tai luvattomia touhuja. Lempileluja ovat Dublot ja erilaiset koneet ja laitteet, kuten roska-auto, trukki, rekat ja autot. Ja tietenkin pallo. Leikit siskon kanssa ovat myös ihan parhaita ja usein meno yltyykin melko riehakkaaksi ja nauru raikaa.

Päiväkodissa sanovat, että Manu tottelee aina mitä hänelle sanotaan. Päiväkodissa ja vieraiden kanssa Manu on hiljainen tarkkailija, joka tarkkailee ensin hetken ennen kun lähtee touhuamaan. Muiden lasten ottaessa häneltä leluja, hän luovuttaa ne usein helposti ja jää seuraamaan, milloin toinen lapsi jättää kyseisen lelun vartioimatta ja kun näin tapahtuu, Manu hakee lelun takaisin itselleen. Kotona omista leluista on kuitenkin nyt alkanut ilmetä mustasukkaisuutta, etenkin roska-autosta (plaston) ja moposta (Pukylino), jotka selvästi ovat Manulle tärkeimpiä. Mopon kanssa Manu hurjastelee lähes kaikki siirtymät ja hän on hämmästyttävän taitava sen ohjailemisessa ja hallinnassa. Uskomattoman kovaa hän sillä vetää huoneesta toiseen, mutta ei koskaan törmää mihinkään vahingossa ja väistää näppärästi edessä olevat varpaat ja esineet.

Manu on tuhannen ilmeen tapaus. Hänen ilmeikkyytensä naurattaa käytännössä joka päivä. Surusilmät, kun häneltä viedään jotain, tai voivotteleva katse, kun hän ei enää jaksa syödä. Ilkikurinen virne kun hän pelleilee tai teennäinen naururemakka pää taaksepäin taivutettuna, kun hän nauraa mukana. Hän on tilannetajun mestari ja on aina jutussa mukana. Hän toistaa ja matkii kaikkea, kuten Netflixin aloitusääntä, vauvan ähinää tai toisen aivastusta. Hän myös huomaa aivan kaiken ja apinoi aivan uskomattomia asioita, kuten ruokailutapoja, eleitä ja toimintamalleja. Kun hän jotain oivaltaa (esim, että lautasta voi pitää kämmenellä syödessä), hän ei suostu tästä tavasta luopumaan, sillä hän varmasti tietää että näin kuuluu tehdä, tekihän tuo toinenkin äsken näin. Puheesta puuttuu puolet äänteistä, mutta silti sanoja kovasti toistetaan ja sanotaan ja toisinaan hermostutaan, ellei äiti tai iskä ihan ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Joka ruokailun jälkeen Manu muistaa pyytää pastillin ja käy yleensä kertomassa kaikille, jopa Nalalle ja vauvalle, että hän sai pastillin.

Hän näki, että ukkikin söi kämmen lautasen alla.

Manun paras kaveri on siskon lisäksi Nala. Nala tuli meille pentuna Manun ollessa 6kk ikäinen ja pennut bondasivat saman tien! Manu ja Nala ovat kasvaneet yhteen niin ihanasti, ettei mitään mieltä! Kumpikaan ei ole toisesta neuroottisen kiinnostunut ja kumpikin antaa toisen olla rauhassakin, mutta toisinaan ne painiskelevat ja hakeutuvat toistensa lähelle. Ainoa, joka saa Nalalta pallon välittömästi pois suusta on Manu, joka vain menee ja nyppäsee pallon pois. 

Manu tykkää syödä eniten äidin tai iskän lautaselta, sillä eihän omalla lautasella ole niin herkullisia ruokia kun muilla. Hän myös haluaa aina juoda samaa mitä aikuiset tai muut juo ja hänen ollessa ruokapöydässä ei voi syödä eri ruokaa hänen kanssaan, ellei ole valmis jakamaan omalta lautaseltaan. Toistaiseksi Manu on vielä saanut ryövätä ruokaa meidän lautasiltamme, sillä siten hän maistaa käytännössä vaikka mitä, mutta jos Manun lautasella peruna ja kastike on muussattu, muillakin se pitää olla muussattu, jos halua perunansa syödä.

Manu on alusta alkaen nukkunut yöt läpeensä, mutta päiväunien kanssa hänellä oli jossain kohtaa haasteita. Hän ei pienenä nukkunut millään päivisin ja kaikki päivät tuntui menevän nukuttamiseen. Ja kun hän nukahti, hän heräsi herkästi. Nykyään hän nukahtaa päiväunille helpommin (tosin tässä on tullut hieman taas takapakkia), mutta yöunille nukuttaminen vie toisinaan tuhottoman kauan aikaa. Käytännössä on täysin merkityksetöntä, mihin aikaan häntä menee nukuttamaan, kun hän kuitenkin nukahtaa vasta puoli kymmenen aikoihin. Hän makoilee rauhassa sängyssä, mutta uni ei vaan tule ja yksin hän ei tietenkään halua olla. Nyt Manu on toisinaan öisin herännyt vähän itkeskelemään, mutta on kuitenkin suhteellisen helposti nukahtanut uudestaan. Manu nukahtaa aina omaan sänkyyn, mutta siirtyy öisin meidän viereen, ettei tarvitse montaa kertaa käydä Manun huoneessa häntä rauhoittelemassa. Manulla on huoneessaan 140cm leveä runkopatja lattialla ja hän nukkuu siinä. Pinnasänkyyn hän ei koskaan oppinut ja siitä hän ei koskaan tykännyt, joten tämä on ollut nyt hyvä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Manu on aivan ihana pieni rempseä touhuttelija. Hän rakastaa erilaisia työkoneita, joista roska-auto on kuitenkin kaikkein paras. Myös autot, mopot, lentokoneet sun muut ovat erittäin mielekkäitä. Lisäksi Manu tykkää eläimistä, kirjoista ja kylpemisestä/saunomisesta. Viimeaikoina Manu on kiinnostunut enemmän yksinkertaisista palapeleistä ja selvästi alkanut hahmottaa palojen muotoja paremmin. 

Tässä vielä vähän koostetta: 

Lempilelu: Plaston roska-auto ja Pukylino mopo

Lempibiisi: Ihahaa

Lempiruoka: Kasvikset ja makkara

Lempivaate: pipo

Paras kaveri: sisko ja Nala

Unenlahjat: tykkää aamulla nukkua pitkään ja lökötellä sängyssä.

Osaa jo: hyppiä tasajalkaa

Erityistä: ilmeikkyys, erittäin tarkka huomaamaan asioita ja matkii niitä, uskomattomat mopoilutaidot

Eka päivä yksin

Isäntä meni takaisin töihin tiistaina. Manu oli tiistain ja keskiviikon päiväkodissa ja olin ensimmäistä kertaa yksin vauvan kanssa kaksin kotona pari päivää. Manu on yksityisessä päiväkodissa, jota Lilikin Raumalla kävi ja johon ehdottomasti Manunkin halusin. Koska yksityisellä puolella ei ole mitään hoitotakuu-juttuja päiväkodeissa, jätettiin Manu minimitunneille päiväkotiin, ettei menetetä päivähoitopaikkaa. Hän on siis jatkossakin päiväkodissa noin 2-3 päivää viikossa.

Sitten koitti se päivä, kun olin ensimmäisen kokonaisen päivän yksin Manun ja vauvan kanssa. Luojan kiitos Lili tuli kotiin yhden jälkeen, olisin varmaan muutoin hengetön. Kesken päivän pistin Isännälle töihin viestiä, että huomenna on muuten sitten mun vuoro mennä töihin ja hän saa jäädä kotiin. Oli ihan pikkasen raskas päivä.

Vauva ei nukkunut lainkaan kunnolla ja oli jatkuvasti tyytymätön. Manu ei varsinaisesti ollut erityisen tyytymätön, mutta perus itsensä ja kokoajan menossa ja tekemässä jotain. Ja siis jatkuvasti piti häntä tietenkin vahtia ja auttaa ja olla touhuissa mukana. Kun laitoin Manua päiväunille, vauva itki. Kun vauva hiljeni ja Manu nukahti, hän tietenkin heräsi kohta kun vauva itki taas. Kun Lili tuli kotiin, Manu sai sentään jotain muuta mihin keskittyä, eikä ollut jatkuvasti minun apuani kaipaamassa. 

Ensimmäisen päivän perusteella tämä kotona oleminen on kuin olisi töissä päiväkodissa, olisi vain toinen käsi käytettävissä ja jatkuvasti joku yrittää terrorisoida sitä mitä olen tekemässä. Olen aivan loppu. Hyvää yötä.

Vauvakupla nro 3

Voihan vauva. 

Vauvakupla on kovin erilaista ensimmäisen lapsen ja kolmannen lapsen kanssa. Lilin ja kuopuksen välillä on 9 vuotta ja se näkyy ja tuntuu. Unen katkonaisuuden tiedostaa päivittäisissä askareissa ja aivotoiminnassa erittäin hyvin, vaikka vauva lähtökohtaisesti nukkuu yöt todella hyvin. Vauva nukkuu yöt ja syö noin kolmen tunnin välein, joten sen suhteen ei todellakaan ole valittamista. Vauva nukkuu vielä vieressä, joten syöttäminen käy helposti ja valvottaa hyvin vähän.

Vauva on kertakaikkiaan ihana. Hän on perustyytyväinen möllöttäjä, joka itkee lähtökohtaisesti vain, jos jotain on vialla. Hän tykkää olla sylissä ja herää herkästi, kun hänet lasketaan sylistä pois. Hän pitää lämpimästä ja syö hyvin. Hän kasvaa hirmuista vauhtia, eikä hän näin 3 viikon ikäisenä oikeastaan edes näytä vastasyntyneeltä. Silmät selällään hän ihmettelee ympäristöään ja nostaa päätä jo kovasti. Mahalleen kun hänet laittaa, hän nostaa käsillään ja käännähtää takaisin selälleen. Hieman hänellä on ylijäntevyyttä havaittavissa, joten olen melko varma että neuvolassa tätä aletaan seurata. Näin kävi myös Manun kanssa.

Vielä on toisinaan jopa voinut "nauttia" vauvakuplasta, kun Isäntä on isyyslomalla ja hän on pitkälti hoitanut Manua, joten itse ei ole tarvinnut joka suuntaan revetä vauvan kanssa. Enää viikko tätä luksusta ja arki koittaa. Vauva on kyllä sellainen, että sitä voisi koko päivän tuijotella. Vauva sylissä sohvalla menee itse kullakin helposti tunti tai kaksi, ihan vain ollessa, kun ei muka liikkuakaan voi.

Lili otti vauvan vastaan yllättävästi. Lili ei ole mikään hoivaaja-luonne, eikä erityisemmin pidä pikkulapsista väliä, joten Manun synnyttyä hän katsoi vauvaa hetken ja sen jälkeen hän olikin jo nähnyt tarpeeksi. Pari kertaa hän toi vauva-Manulle leluja, mutta siinäpä se kiinnostus Manua kohtaan jotakuinkin oli. Lilin kiinnostus Manua kohtaan heräsi oikeastaan vasta Manun täytettyä vuoden. Nythän ne touhuvat yhdessä jo kaikenlaista ja niiden yhteisiä touhuja ja hersyvää naurua on ihana seurata. Tällä kertaa kuitenkin Lili ihasteli vauvaa ja toisinaan pyytää vauvaa jopa syliin. Nyt muutaman viikon jälkeen uutuuden viehätys on jo laantunut, eikä hän välttämättä enää muista vauvaa esitellä, mutta mielellään edelleen vauvaa sylittelee sohvalla.

Synnäriltä tullessamme Manu ei halunnut nähdä koko vauvaa, eikä myöskään äitiä. Hänen mielestään iskä riittää hänelle oikein hyvin ja äiti voi vauvoineen palata sinne mistä tulikin. Nopeasti hän kuitenkin antoi äidille poissaolot anteeksi ja muutaman päivän sisään hän alkoi itse vauvastakin kiinnostua. Annoimme hänen ottaa aikansa, eikä hänelle yritetty vauvaa tuputtaa. Nyt hän käy vauvaa hellästi silittelemässä ja on vauvasta toisinaan kovasti kiinnostunutkin. Toki kovakouraista taaperoa on jatkuvasti seurattava, mutta enemmän hän tällä hetkellä tuo vauvalle leluja, kun yrittää sitä leluilla satuttaa. 

Nalakin on ottanut vauvan vastaan hyvin. Välillä hän käy nuuhkimassa ja tuomassa sille leluja. Mufasakin uskaltaa vielä tulla rohkeasti vauvan lähelle ja öisin nukkuu usein vauvan jalkopäässä. 

Kaikenkaikkiaan vauva on otettu meillä vastaan oikein hyvin ja hän on ihanasti sulautunut osaksi perhettä. 

Erään työkaverini (nykyään jo aikuisilla) lapsilla on 1,5 vuoden ikäero ja hän kertoi, että heillä helpotti todella paljon, kun pienempi täytti vuoden. Tiedustelin, että minkäslaista se elämä sitä ennen oli, niin hän ei kuulemma oikein muistanut siitä mitään. Olin etukäteen varautunut kaikkein pahimpaan ja ajatellut, että tämä kahden pienen lapsen kanssa arjen pyörittäminen on pelkkää selviytymistä, taistelua ja hermojen menetystä. Tämän vuoksi olin jotenkin hyvin hämmentynyt nukuttaessani Manua ensimmäistä kertaa vauva sylissä ja siinä molempien pienten poikieni hakiessa unta tunsin aivan ihanan ja täydellisen rakkaudentäyteisen hetken. Vaikka näitä lapsia on jo useampia, se edelleen tuntuu hämmästyttävän ja yllättävän, kuinka paljon ne antavat. Vaikka arki on toisinaan täydellistä kaaosta ja kämppä näyttää räjähtäneeltä epätoivoisista siivousyrityksistä huolimatta, ei tätä kuitenkaan mihinkään vaihtaisi.

Unelias tonttu

Meillä on lapsilla pussijoulukalenterit, jonne tonttu aina tuo yön aikana pussiin jotain. Parina iltana olen unohtanut täyttää kalenterit, joten aamulla kalenterissa ei olekkaan ollut täytettä. Pienempi (1v 9kk) ei tästä osaa olla moksiskaan, mutta esikoinen (9v) todellakin osaa asiaa ihmetellä. Kun itse olen ollut aamulla vauvan kanssa jumissa sängyssä, mies on perustellut asiaa niin, että tonttu ei ole ehtinyt vielä käymään. 

Eilen illalla laittaessani Lilyn hiuksia yöletille hän sanoi, että "olisi kiva, jos se tonttu täyttäisi nuo joulukalenterit ENNEN kun menee nukkumaan, niin ne olisi sitten heti aamulla valmiina." Tämän lauseen päätteeksi tuli sellanen pidempi, osoittava katse, kenties hieman jopa syyllistävä.

Lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Tontulla on selvästi syytä skarpata vähän.

Synnytyskertomus nro 3

Aamulla saavuimme Satasairaalan äitiyspolille klo 9.  Olin edellisenä päivänä saanut jo varoituksen, että kannattaa ottaa varmuuden vuoksi sairaalakassi mukaan. Pääsimme melkein heti käyrille ja kätilö kertoi, että otetaan "pitkä käyrä". Tiedustelin, että mitäköhän se tarkoittaa ja kuulemma 30-60 minuuttia. Kyseinen kätilö katseli taustatietojani ja suhtautui niihin hieman naureskellen. Sanoi muun muassa, että lapsivettä on hyvä olla paljon. Olin "käyrillä" noin 40 minuuttia, kun kätilö tuli ottamaan anturit pois ja ohjasi meidät odottamaan äitiyspolin käytävälle. Hän myös kertoi, että kun meillä ei ole mitään ajanvarausta, vaan olemme päivystyslistalla, pääsemme lääkärille sitten, kun joku lääkäri jossain välissä ehtii meidät katsomaan. Sanoinkin miehelle, että tämän kätilön suhtautumisen perusteella mitään ei tänään ainakaan käynnistellä. 

Emme ehtineet istua kuin pari minuuttia, kun kätilö tuli meidät hakemaan ja kertoi, että lääkäri ottaa meidät nyt. Menimme pieneen huoneeseen, jossa oli hieman yllättäen paljon porukkaa. Lääkärin ja kätilön lisäksi paikalla oli opiskelijoita tai harjoittelijoita tai erikoistuvia lääkäreitä tai mitä sitten olikaan. Lääkäri joka tapauksessa ultrasi, sai täysin eilistä vastaavat AFI-tulokset ja katsoi kohdunkaulan tilanteen todetakseen, että ballongi ei enää pysy. Sitten hänen puhelimensa soi ja hän keskusteli synnytyssalin lääkärin kanssa tilanteestani. Puhelun perusteella "ei ole mitään syytä, miksi synnytystä ei käynnistettäisi" ja "ohjaamme heidät sinne kalvojen puhkaisuun". Siinä ei paljoa mielipiteitä tai näkemyksiä kyselty, ei sinänsä, että vaikea olisi varmaan eri mieltä olla. Lääkäri totesi, että "sinullehan on jo aiemminkin tästä käynnistämisestä puhuttu (kun vauva ei meinannut kääntämisestä huolimatta pysyä pää alaspäin), joten synnytyssalissa puhkaistaan kalvot, kun tuo ballongi ei enää pysy." Tämän jälkeen meidät saatettiin kerrosta ylöspäin ja suoraan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa sain sairaalavaatteet ja menin vessaan vaihtamaan ne päälle. Huikkasin vessasta, että Mies voisi käydä siirtämässä parkkikiekkoa, joten hän sai parkkilapun, jota hän lähti viemään autoon. Tullessani ulos vessasta lääkäri siinä jo odotteli ja ennen kun mies ehti autolle ja takaisin, oli kalvot puhkaistu ja lääkäri lähtenyt. Kalvot puhkaistiin klo 10:40. Lapsivesi oli kuulemma hieman vihertävää, mutta kätilön mukaan syytä huoleen ei ole. Koska vauva ei ollut juurikaan laskeutunut, en saanut nousta, vaan piti maata vain paikoillaan. Sitten odoteltiin supistusten alkamista kaksi tuntia. Supistuksia piirtyi, mutta ei juuri tuntunut. Noin puolitoista tuntia kalvojen puhkaisusta sain nousta vihdoin seisomaan, käydä vessassa ja koittaa liikkeillä provosoida supistuksia. Kun supistukset eivät kunnolla alkaneet, kaksi tuntia kalvojen puhkaisusta oli tarkoitus laittaa oksitosiinitippa. Pyysin että ei ihan vielä laitettaisi, että odotettaisiin vielä hetki, mutta lääkäri tuli sanomaan, että olisi hyvä saada supistukset käyntiin, joten olisi hyvä se oksitosiinitippa laittaa. Hän tiedusteli miksi en sitä haluaisi ja kerroin saaneeni aiemmin oksitosiinista tuplasupistukset. Hän sanoi että seuraillaan supistusten kestoa ja kun supistukset lähtevät käyntiin, voimme tarvittaessa ottaa oksitosiinin kokonaan pois. En uskonut tätä hetkeäkään, mutta ajattelin tämän olevan nyt kolmas (ja viimeinen) synnytys, jonka suoritan oksitosiinitipassa. Oksitosiini laitettiin klo 12:55. 

Noin puoli tuntia oksitosiinin laiton jälkeen supistukset alkoivat tuntua. Oksitosiinia meni alkuun 12 mg, puolen tunnin päästä nostettiin 24 mg:aan. Säännölliset supistukset alkoivat 13:45 ja vielä juuri ennen vuoron vaihtoa kätilö kävi nostamassa annosta 36 mg:aan saatesanoin "varmaan vihaat mua tämän vuoksi, mutta nostan tätä nyt vielä". Pyysin jossain kohtaa Miestä lataamaan supistuslaskurin, mutta se ei ihan ehtinyt mukaan. Kun toisen vuoron kätilö ja opiskelija tulivat katsomaan, supistukset tuntuivat niin, että odottelin seuraavaa supistusta silmät kiinni kylkimakuulla. Kysyivät tarvitsenko kivunlievitystä ja sanoin että voisin jotain ottaa. Sain Panadolin. Laskeskelin siinä supistusten aikana, että Panadol alkaa vaikuttaa siinä tunnin sisällä, että jonkun tovin tässä kärvistellään. Tässä kohtaa opiskelija tuli sanomaan, että näytän kyllä aika kipeältä, että ottaisinko vaikka ilokaasun. Otin sen mieluusti vastaan ja viimesynnytyksestä oppineena aloi hengittelemään kaasua hyvissä ajoin ennen seuraavaa supistusta ja jätin tauolle aina, kun tunsin supistuksen alkavan lieventymään. Oksitosiini otettiin kokonaan pois pian viimeisimmän annosnoston jälkeen, eli melkeen heti kahden jälkeen. Hetki ilokaasun jälkeen ehkä pyysin, ehkä minulle tarjottiin spinaalia. Opiskelija alkoi pestä selkääni ja hengittelin siinä ilokaasua supistusten tahtiin. Olin täysin kuutamolla siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja kaikki minulle osoitetut puheetkin tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Kuulin ne kyllä, mutten kyennyt vastaamaan. Hymähtelin jotain epämääräistä välillä. Juuri kun anestesialääkäri tuli huoneeseen, koko alakroppani alkoi kramppailemaan kovasti. Kätilö kysyi, että ponnistuttaako ja sanoin, etten tiedä. Tunsin kyllä, että jotain tässä tapahtuu, mutta en osannut sanoa, että onko minulla tarve ponnistaa tai että mitä tässä tapahtui. Sain spinaalin ja odotin, että aiemmissa synnytyksissä saamani epiduraalin tavoin kaikki kivut poistuisivat, joten luovutin myös ilokaasun pois. Tuska kuitenkin jatkui ja älähdin, että se spinaali ei auttanut. Pyysin ilokaasun takaisin, sillä kivut eivät totisesti menneet pois. Kätilö kysyi, että eikö se auttanut yhtään, johon vastasin, että kyllä se varmaan vähän auttoi, kun pystyn nyt puhumaan, mutta paljon sattuu. Tässä kohtaa opiskelija totesi, että "tämä syntyy täältä nyt".

Ponnistusvaihe oli ihme räpiköintiä. Kukaan ei oikeen kertonut, että millon ja miten pitkään pitäisi ponnistaa, asentokaan ei tuntunut olevan ihan paras mahdollinen ja tuntui, että ponnistusvaihe kesti hullun pitkään eikä se edennyt mitenkään. Alkuun minulta kysyttiin, että missä asennossa haluan ponnistaa. Mistä ihmeestä tämän voi tietää!? Viimesynnytyksessä sanoin, että kyljellään ja siitä ei tullut mitään, joten siirryttiin melko pian puoli-istuvaan asentoon. Sanoin nyt tällä kertaa, että ihan klassisessa asennossa, joten puoli-istuvassa mentiin. Tuntui, etten saanut oikeen jalkoja hyvin tuettua ja jouduin kannattelemaan toista jalkaa siinä itse. Kätilö käski ponnistaa kun tuntuu siltä, mutta ei tuntunut ollenkaan siltä, joten ponnistelin vähän miten sattuu. Kovasti kehuivat ja sanoivat että vauva tulee hyvin, mutta siltä se ei tuntunut. Tuntui, ettei koko homma etene mihinkään. Lopulta tuntui huomattavaa kiristystä ja tiesin vauvan pään olevan nyt hollilla. Ponnistin niin pitkään kuin pystyin ja sitten käskettiinkin lopettaa ponnistaminen ja "vain hengitellä". Pieni alkoi itkeä heti ja hänet nostettiin syliin. Hämmästyksekseni hän ei näyttänyt yhtään isoveljeltään ja hänellä oli aiemmista lapsista poiketen vaaleat hiukset. Tuntui, että ponnistelin (räpiköin) ainakin tunnin ja hämmästyinkin suuresti, kun kuulin ponnistusvaiheen kestäneen 14 minuuttia. Pieni näki päivänvalon klo 15:34.

Minulla kesti muutama päivä käsittää, mitä oli tapahtunut. Koko homma meni lopulta niin nopeasti ja olin niin huonosti valmistautunut koko synnytykseen, että luulin supistusten kovenemisen johtuvan vain siitä, että en vain ollut henkisesti synnytykseen valmis, joten en kyennyt ottamaan supistuksiakaan vastaan. Supistusten alkamisesta koko homma kesti kuitenkin reilut puolitoista tuntia, joten kyllä se kipu ehkä jostain muustakin johtui. Kun lähipiiri kyseli, että miten synnytys meni, vastasin alkuun, että "ihan hyvin, ehkä". Vasta muutaman päivän päästä aloin vasta tajuta, että synnytys meni oikeasti todella hyvin, oikeastaan niin hyvin kuin vain voi mennä. Ja miten ihanan palkinnon tästä saikaan.