Sunnuntaifiilistelyä

Huh! Nyt on tämän kesän viralliset juhlat juhlittu ja olo on sen mukainen. Onneksi ei paljoa muuta tarvitse tehdä kun makoilla sohvalla. Illalla pitäisi ajaa takaisin Turkuun ja hakea kissat kotiin, ne kun ovat olleet hoidossa tämän viikonlopun Isännän siskon luona. On kyllä ollut niin kummallista kun kissat eivät ole mukana. Kyllä siihen niin on tottunut että ne aina juoksentelee perässä ja ikävä karvalapsia on kyllä kova.

Ensiviikonloppu on pyhitetty ravustukselle. Isäntä on odottanut ensiviikonloppua jo vuoden, heti viimevuoden ravustuksen jälkeisestä päivästä. Tiedoksi niille, jotka eivät ole koskaan ravustanut: Ensin leikellään syötti. Possun sydän on kuulemma hyvä! Syötit laitetaan mertoihin ja merrat laitetaan kivikkoiseen rantaveteen iltahämärällä. Sitten yö menee siinä kun taskulampun kanssa käydään tirkistelemässä mertoihin ja jos siellä on rapu syötin kimpussa niin merta nostetaan ylös, rapu laitetaan ämpäriin ja merta takaisin paikoilleen. Ämpärin kanssa on oltava tarkkana! Sen on oltava suuri ämpäri ja päällä täytyy olla jokin este, sillä ravut tulevat kyllä aika taitavasti ämpäristä kuin ämpäristä pois. Ämpärissä on hyvä olla myös lepän oksia.

Oltiin Isännän kanssa ravustamassa ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten ja Isäntä inostui niin, että siitä on tullut pakollinen vuotuinen perinne, joka toteutuu elokuun loppupuolella, aina siinä syntymäpäiväni tienoilla. Mutta raputouhuista lisää ensiviikolla!

Nyt tämä jatkaa asuntojen katselua, lainalaskurin pyörittelyä ja tulo- ja menolaskelmien tekemistä. Hyvää sunnuntaita kaikille muillekin!

Isännän logiikkaa

Ollaan menossa hääjuhliin. Siinä valmistelujen alussa Isäntä huikkaa, että pitää käydä apteekissa nyt, tänään, vielä ennen niitä juhlia! Astmalääkkeet on loppu. Ei ole enää huomiseksi ja hädin tuskin illaksi. Itseltäni pääsee pari pahaa sanaa. Ennakointi, Isäntä ENNAKOINTI!

Nyt on apteekissa käyty. 20 minuuttia meni siihen. 

P.s. Tiesittekös, että ei apteekissa mitään Kela-kortteja tarvitse näyttää? Ei Isännällä meinaan semmosta mukana ollut.

Miehet...

Kello on kolme, soitan Isännälle ja kyselen päivän suunnitelmia.
Minä: "Mitä töiden jälkeen? Pari asuntonäyttöä olisi, joissa voisi käydä. Viideltä on kaksi, ihan eri puolilla kaupunkia, että pitäs päättää kumpaan mennään. Yks olis seittemän jälkeen."
Isäntä: "Mun pitäs ainakin käydä suihkussa et kotona pitää käydä ainakin ja en tiedä tarkkaan mihin aikaan pääsen töistä ja tosiaan kotona pitää ainakin käydä, että jos jutellaan sitte kotona?"
Minä: "No ei varmaan kauheesti ehdi kotiin. Mulla on toi pyörä täällä, et jos tulen sillä ni menee kyllä viiteen tai jos tuun junalla ni sekin on vast viideltä siellä. Tietty jos tuut hakee mut tästä ja mennään suoraan sinne?"
Isäntä: "No mun pitää ainaki kotona käydä suihkussa ja en tiedä millon pääsen lähtemään toimistolta ja sekin on vielä ongelma ja sitten on sitäkin ja en mää oikeen tiedä ku seki ja sitte sitäki ja tätä ja ja ja......"
Minä: "No tiekkö, ihan sama! Annetaan vaan olla koko homma. Tuun pyörällä. Nähdään sitte kotona."

Kuluu noin 20 minuuttia. Puhelin soi. Isäntä.

Isäntä: "Mä tuun tästä töistä suoraan hakemaan sut ja käydään äkkiä kotona ni mä käyn suihkussa ni ehditään just viideks ehkä sinne."

Tänään opittua: Kun mies ei tiedä mistään mitään eikä osaa sanoa mitään mihinkään ja kaikki on tuntemattoman peitossa, sille kannattaa sanoa, että ihan sama, antaa olla. Kyllä sieltä kohta päätöksiä tulee.

P.S. Meillä oli tänään päivän aikana varmaan keritty joku kissa. Sohva näytti meinaan tältä. Jotkut on "vähän" paininut sohvalla. Onneksi meillä on superimuri.

Eihän sekään nyt ihan onnistunut

Tänään oli se päivä kun kaikki meni perseelleen. Aamulla oli muka satavinaan ja sen vuoksi kannoin ihan hervottoman kokoista tippakeppiä mukana KOKO päivän! Puolessa välissä päivää kun vaihdoin labratyöstä näytteenottoharrastukseen, tavaraa oli kannossa ihan liikaa, koska jostain maailman huonoimmasta ideasta olin päättäyt juuri tänään ottaa eväät mukaan, että voin syödä näytteenottoharrastuksessa, jottei nälkä olisi tavallisen järkyttävä päästessäni illalla kotiin. Eväslaatikko oli melko suuri ja laakea ja siellä oli eilistä riisiä ja curry-banaanikastiketta. Kassi oli pieni suippopohjainen, joten se eväslaatikko oli kyljellään siellä jatkuvasti. Toisessa kädessä huppari (koska aamun viileydestä huolimatta päivällä oli ihan törkeän kuuma), kolmannessa tippakeppi (sateenvarjo) ja neljännessä laukku. Olin aika lievästi kypsä kun pääsin näytteenottoharrastukseen. Ilta oli rauhallinen, pari lasta joiden kanssa meni vähän kauemmin. Varttia vaille sulkemisaika tietokone kaatuu eikä suostu toimimaan useasta uudelleenkäynnistämisestä huolimatta, potilaita jonossa kolme ja edellisen potilaan tulokset sellaisia, että niistä pitäisi lääkärille ilmoittaa ettei vahingossakaan jää poikkeavuus huomaamatta. Kaiken sen säätämisen jälkeen sen sijaan, että olisin vain jättänyt lapun näytteistä aamuihmiselle, minä käyn tietenkin kaikki mahdolliset koneet läpi ja vihdoin löydän toimivan, josta saan illan näytteet kuitattua ja käsiteltyä. Feel like a hero.

Päätin jo puolessa välissä päivää, että kaiken tämän paskan jälkeen olen ansainnut kesän viimeisen mansikkakakun. Ei sekään ihan onnistunut. Pitkän ja vaivalloisen etsinnän jälkeen Isäntä (<3) oli vihdoin löytänyt jostain perukoilta mansikkamyyjän. Ne mansikathan oli ihan löllöjä, käyneitä ja ihan törkeän pieniä, koska ilmeisesti enää ei ole mansikkakausi. Ei se kakku mikään mallikappale ole, mutta ompahan nyt kuitenkin jääkaapissa tekeytymässä. Nautiskeltakoon sitä huomenna ja tulee siitä varmaan känniin jos ei muuta. Nyt tämä kettu kuittaa, katselee hetken töllöä, nauttii ukkosesta ja valmistautuu ehkä neljänteen peräkkäiseen huonosti nukuttuun yöhönsä.

Kiitos ja näkemiin.

Ihanan tylsä arki

Nyt on kaksi päivää labratyötä takana. Labratyössä on se kivaa, että työaika on liukuva. Jos menen seitsemäksi (not) pääsen kolmelta, jos kahdeksaksi pääsen neljältä jne. Tarvittaessa voin olla pois kesken päivää, kun teen sen vain takaisin. Tämä on vaan synkronoitava työhön. Oi ihanaa, kuinka olenkaan kaivannut sitä, että kenenkään muun työ ei suoranaisesti vaikuta omaani. Jos jotakuta laiskottaa, jää tämä jälkeen vain omista töistään. Sama minun kohdalla. Jos laiskottaa, kukaan muu ei joudu paiskimaan töitä ahkerammin, itse saan siitä maksaa. Tämä on kyllä niin loistojuttu tällaiselle suorittaja-tyypille.

Työt ovat jatkumo. Niitä on niin paljon kun ehtii tekemään. Projekteja voi ottaa tehtäväkseen oikeastaan niin paljon kuin huvittaa, tai kun tuntuu että pystyy hallitsemaan. Useampi projekti samanaikaisesti vaatii kuitenkin aika paljon tarkkuutta, sillä ne ovat aika samanlaisia ja saattavat mennä nopeasti sekaisin keskenään. Myös tämä on erittäin hyvä juttu, sillä pienen paineen alla suorituskykyni on parhaimmillaan.

Ainut mikä on miinusta on se, että päivät on periaatteessa aina kahdeksan tuntisia, kun näytteenottoharrastuksessa päivät ovat pääasiassa kuusi tai seitsentuntisia. Kahdeksantuntisia on aika vähän. Käytännössä nykyään olen töissä vähintään yhtä pitkään kuin Isäntä, eli ei toivoakaan, että istuskelisin kahden aikaa jo kotona odottelemassa Isäntää kotiin. Päivät tuntuvat ihan tajuttomasti lyhemmiltä! Toisaalta siellä labratyössä kun olen jo valmiiksi virittäytynyt ja keskittynyt aiheeseen, opinnäytetyön valmistuminen on ehkä sittenkin mahdollista! Tänään jäin töiden jälkeen vielä tunniksi raapustelemaan opparia, kunnes Isäntä tuli noutamaan ja mentiin kauppaan. Nyt kun on tämä buugi päällä, saisi se Isäntä lähteä niille työmatkoilleen. Mutta turha toivo. Nyt se viihtyy sitten kotosalla.

Mutta on se kyllä väärin, että tässä valmistumisen kynnyksellä kun yleisesti on kiinnostus pyöreä nolla, pitäisi raapustella jotain opinnäytetyötä ja KYMMENEN opintopisteen edestä syventäviä teorioita. Käytännössä tämä tarkoittaa 10 opintopistettä x 4 sivua tekstiä = 40 sivua tekstiä.

Tätä tekstiä hetkellinen opparinedistymisinnostus muuttui jo masentavaksi "sekin vielä"-tuskasteluksi, joten taidan tästä siirtyä kohtapuoliin unten maille. Huomenna on pitkästä aikaa tuplatyöpäivä!

Kaalikääryleitä, onko heitä?

Mä söin tänään kaalikääryleitä! Siis ihan oikeesti! Laittakaa nyt kaikki rasti seinään!

Mä olen ollut aina ihan tajuttoman nirso. Siis todella nirso. Oli helpompi luetella asioita joita syön, kun mitä en syö. Aiemmin kärsin mieluummin nälkää kun söin veteen tehtyä jauhelihakastiketta, sipulikeittoon tehtyä makaronilaatikkoa tai pullataikinaan tehtyä mustikkapiirakkaa. Kaaliruuat on aina ollut pahimpia. Se haju etoi jo niin paljon.

Sitten muutin Turkuun opiskelemaan. Ensimmäinen vuosi meni helposti niin, etten juurikaan syönyt koulussa mitään, ellei se sitten sattunut olemaan jotain helposti syötävää, tyyliin italianpataa tai pinaattilättyjä. Hernekeittopäivinä en mennyt edes ruokalaan, koska se haju. Vieläkään en kyllä syö hernekeittoa jos siellä on kinkkua tai jotain muita herneistä poikkeavia sattumia.

Seuraavana vuonna kävin säännöllisesti ruokalassa ja söin edes jotain kuivaa salaattia ja leipää, eihän se opiskelijaruoka kuitenkaan maksa kuin 1,60 – 2,80€ ja koska asuminen on jo itsessään sen verran hintavaa, isän muistutusten saattelemana päätin, että kyllä se kuitenkin siellä ruokalassa kannattaa käydä. Jonain päivinä (kuten hernekeittopäivinä) otin kyllä omat eväät mukaan.

Olen edistynyt tässä asiassa ihan tajuttomasti Isännän tultua kuvioihin. Ensinnäkin koska Isännän ”kul*ia nostattavan hyvä bravuurimakaronilaatikko” on tehty sipulikeittoon ja koska Isännän myötä on tullut paljon uusia herkkuja, kuten kylmäsavulohi ja graavisiika. Mukaan on myös tullut äidin tekemä kaalilaatikko (siirappi<3). Nämä herkut ovat siis sellaisia ruokia, joita en ole aiemmin edes suostunut maistamaan. Koska nämä ”uudet tuttavuudet” ovat muun muassa hajustaan tai ulkonäöstään huolimatta olleet positiivisia yllätyksiä, olen alkanut uskaltaa maistamaan uusia asioita. Viimeaikoina olen maistanut jo etanaa (tarpeeksi valkosipulia niin menee, vaikka suutuntuma on aika ällö), maustekurkkua (ei todellakaan vieläkään), kaalikäärylettä (tänään, oli kyllä yllättävän maukasta) ja silliä (hyi edelleen).

Ehkä tämän kirjoituksen tarkoitus on se, että ei kannata huolehtia lasten nirsoudesta. Antakaa niiden syödä mikä maistuu ja maistella mitä haluavat, koska kamalinta ikinä on piilottaa ruokaan jotain hillosipuleita, mitkä ”menee siellä mukana niin ettet edes huomaa” tai laittaa ne syömään jotain, mikä ei todellakaan maistu, ainoastaan koska ”kaikkea pitää maistaa”. Kun ne aikuistuvat, lähettäkää ne ulkopaikkakunnalle opiskelemaan ja tienaamaan omat rahansa niin johan alkaa halpa ruoka maistumaan.

Asunnonhakuongelmia

Me ollaan Isännän kanssa päätetty, että nyt kun mun opinnot loppuu (ehkä) ja se saa ehkä sen vakipaikan niin ostetaan asunto, koska vuokra on kuitenkin sen verran korkea, että sillä hinnalla jo lyhentäisi lainaa. Ongelmana on kuitenkin se, että meidän asunto on ihan superihana ja ihan tosi kivalla paikalla ja meillä ei ole käsitystäkään mihin haluaisimme muuttaa.

Toisaalta olisi kiva, jos olisi pieni piha. Mitään isoa pihaa ei nyt tässä vaiheessa jaksa alkaa hoitamaan, mutta olisi kiva saada ihan kunnon grilli jonnekin pienelle pihaläntille. Piha olisi kiva jos se olisi aidattu tai olisi edes mahdollisuus aidata se, jotta kissat pääsisi aina joskus käymään siellä kun ne nytkin tykkää hengailla parvekkeella.

Toisaalta olisi kiva asua kerrostalossa sen helppouden vuoksi. Ei tarttis huolehtia pihasta tai oikeestaan mistään muustakaan. Piha hiekotetaan aina automaattisesti ja lumet luodaan ja asuminen vaan on niin helppoa.

Sijainti! Se on tärkeä. Mutta mistä me löydetään asunto sellasella sijainnilla, että se olisi meidän molempien töiden kannalta hyvällä paikalla? No voin kertoa, ei mistään. Tämä ongelma on hyvinkin helposti ratkaistu meidän nykyisellä asuinpaikalla. Meidän nykyiseltä asunnolta on helppo lähteä ihan joka suuntaan, Raumalle, Tampereelle, Helsinkiin ja siinä on juna-asema ja linja-autoasemakin ihan huudeilla. Mä pääsen töihin junalla tai näytteenottoharrastukseen helposti 10 minuutissa kävellen ilman mitään bussikikkailuja tai että tarvitsen autoa. Ja mitä sitten jos jommankumman työpaikka vaihtuu?

Asunnossa pitäisi olla sauna ja sen pitäisi olla suht hyväkuntoinen, sillä meistä ei kummastakaan oikeen remonttihommiin ole. Kyllä me nyt joku seinä voidaan maalata tai jotain, mutta ei me mitään kylpyhuone- tai keittiöremonttia oikeen aleta tekemään. Niiden keittiönkaappien kahvat saatan voida vaihtaa. Kaksi suihkua ja kaksi vessaa olisi todella iso plussa. Isäntä myös haaveilee kahdesta kerroksesta. Lisäksi sen pitäisi olla isompi kuin meidän nykyinen. Mielellään sellainen, että meidän kaikki kalusteet mahtuisivat sinne kunnolla.

Yhdessä asunnossa oli vain yksi pienen pieni vessa yläkerrassa ja minimaalinen keittiö. Toisessa ei ollut mahdollisuutta pesukoneelle muuta kuin keittiössä tiskikoneen tilalle. Yksi oli superihana, mutta todella pieni ja siinä ei ollut mitään vaatekaappia tai vaatesäilytysmahdollisuutta eteisessä. Itseasiassa ei ollut edes eteistä. Pitäisi kaikki takit mahtua yhteen jalkanaulakkoon ja kengät tuulikaappiin. Kaikissa puutaloissa missä ollaan käyty, on Isännän pää osunut jossain kerroksessa kattoon ja kahdessa on koko alakerta haissut kellarilta. Yksi asunto oli kuvissa todella lupaavan näköinen, mutta paikanpäällä ihan rötiskö. Isäntä ei oikeen lämpeä kerrostalolle, joten en nyt oikeen tiedä onko se siis edes vaihtoehto. Tosi monessa suhteellisen edullisessa asunnossa on yhtiövastike niin korkea, että melkeimpä sama, jos maksetaan vaan sitä vuokraa.

Nyt alan olla hyvin lähellä sitä lopputulosta, että me ostetaan se asunto jostain kauempaa, saadaan edullisemmin asunto ja ostetaan toinen auto. Tai unohdetaan asunto ja ostetaan vaan se uusi auto.