Kaksi vuotta sitten olin saanut vastikään tietää, että pääsin Helsingin oikeustieteelliseen. Olin niin täynnä intoa ja riemua, että pelkästään muistelemalla sitä aikaa ja sitä ihanaa tunnetta olen saanut puserrettua yli kolmen vuoden opinnot kahteen vuoteen. Minulla on yliopiston suoritustavoitteen, 120 opintopisteen sijaan nyt 209 opintopistettä. Tavoitteena olisi saada maisterin tutkinto suoritettua ensivuoden aikana, että pääsen pois täältä. Pois pääkaupunkiseudulta, takaisin kotiin.
Tällä hetkellä päällä on viimesyksyä vastaava kestoketutus. Viimesyksynä ärsytti tulla takaisin pääkaupunkiseudulle. Nyt ärsyttää tämä loputon kuumuus, ärsyttää kun kaverit ja tutut on kaukana, ärsyttää että Lilikin on kaukana kun sen päiväkoti alkaa vasta torstaina ja täällä ei ole hoitomahdollisuuksia, ärsyttää tämä asunto muovilistoineen ja ylikuluneine parketteineen, ärsyttää työmatka, ärsyttää kun VR ei kulje, ärsyttää kun olen suorittanut opintoja niin paljon, että kavereita ei enää samoilla luennoilla näy ja ellei se jo käynyt ilmi, niin ärsyttää lähestulkoon kaikki.
Täällä on kaikkea lähellä ja hirmuisesti mahdollisuuksia. Ihan koska vaan voi mennä lapsen kanssa HopLoppiin ja on vielä monesta varaa valita. Julkiset kulkee ja lapsenkin voi halutessaan laittaa vaikka englanninkieliseen päiväkotiin tai kouluun. Ihan lähistöllä on kylpylöitä, huvipuisto, eläintarha ja vaikka tramboliinipuisto. Niitä ei kuitenkaan juurikaan tule käytettyä. Työmatka kestää lyhyydestään huolimatta (alle 15 km) vähintään 45 minuuttia sillon kun VR sattuu kulkemaan. Kun Isäntä on poissa, vien Lilin päiväkotiin ensimmäisenä ja haen sen viimeisenä. Tässä välissä saan juuri ja juuri päivän tunnit täyteen. Kun Isäntä on kotona, teen menetetyt työtunnit takaisin ja muita rästihommia. Koti on lähes kaoottinen ja ihanan lämpöisen kesän ja aukinaisten ikkunoiden jäljiltä täynnä katupölyä, enkä jaksa edes välittää.
Joskus yläasteella muistan saaneeni jostain ihanan lempinimen, Landepaukku. En edes muista mistä se tuli, mutta uskallan väittää että joku itseäni enemmän landepaukku sen keksi. Se kuitenkin seurasi läpi lähes koko yläasteen. Tänäpäivänä todella tiedostan itsessäni tuon puolen. Kaipaan todellakin sitä landeilua ja omakotitalotouhua, mitä ei lapsena todella osannut arvostaa. Haaveilen nurmikonleikkuusta, autonpesusta, puuhommista, talon maalaamisesta, marjapuskista ja ennen kaikkea siitä itsensä hyödylliseksi kokemisesta. Sen sijaan töistä tultuani menen istumaan läheisen puiston hiekkalaatikon reunalle ja illalla koen itseni vain löystyneeksi säkiksi, enkä enää jaksa lähteä minnekään. Olisi edes joskus jotain lumitöitä, jotka olisi vaan pakko tehdä että saa auton pihasta pois.
Lili on tänään vielä pois ja tulee onneksi huomenna. Isäntä on työmatkalla ja olen täysin yksin kotona. Vihaan sitä. Kävin äsken lenkillä tuolla mukavassa 30 asteen helteessä ja päästyäni takaisin sisälle kaulasuoni huusi vettä, sormenpäät pullottivat turvoksissa ja kyljet pisti. Lysähdin makaamaan tuohon aulan matolle ja jäin tuijottamaan kattoon. Makasin siinä hyvän tovin kattoa tuijotellen musiikki korvissa ja mietin, kuinka paljon kaipaan takaisin kotiseudulle. Mietin aikoja, kun näki tuttuja arkisinkin ja lähes aina saattoi saada lenkkiseuraa. En minä oikeasti silloin lenkkeillyt, mutta eipä moni muukaan. Mietin aikaa, kun työmatkankin saattoi kulkea pyörällä ilman, että olisi pitänyt polkea kehätietä. Mietin viime syksyä ja sitä, kuinka ahdisti tulla kesän jälkeen takaisin pääkaupunkiseudulle. Muistelin, kuinka ihanaa oli kirjoittaa päivän turhaakin turhemmista asioista blogiin ja muistella niitä arkisen hölmöjä asioita jälkeenpäin. Havahduin siihen, kun Johnny törmäsi päähäni. Nousin ylös, että lähes ainut tämän asunnon siisteydestä huolehtiva saa tehtyä työnsä kunnolla.
Toivon, etten havahdu taas vuoden päästä tuijottamasta tuota samaa kattoa. Toivon, että saan revittyä arjesta aikaa päivittää tätä blogia.
