Synnytyskertomus nro 3

Aamulla saavuimme Satasairaalan äitiyspolille klo 9.  Olin edellisenä päivänä saanut jo varoituksen, että kannattaa ottaa varmuuden vuoksi sairaalakassi mukaan. Pääsimme melkein heti käyrille ja kätilö kertoi, että otetaan "pitkä käyrä". Tiedustelin, että mitäköhän se tarkoittaa ja kuulemma 30-60 minuuttia. Kyseinen kätilö katseli taustatietojani ja suhtautui niihin hieman naureskellen. Sanoi muun muassa, että lapsivettä on hyvä olla paljon. Olin "käyrillä" noin 40 minuuttia, kun kätilö tuli ottamaan anturit pois ja ohjasi meidät odottamaan äitiyspolin käytävälle. Hän myös kertoi, että kun meillä ei ole mitään ajanvarausta, vaan olemme päivystyslistalla, pääsemme lääkärille sitten, kun joku lääkäri jossain välissä ehtii meidät katsomaan. Sanoinkin miehelle, että tämän kätilön suhtautumisen perusteella mitään ei tänään ainakaan käynnistellä. 

Emme ehtineet istua kuin pari minuuttia, kun kätilö tuli meidät hakemaan ja kertoi, että lääkäri ottaa meidät nyt. Menimme pieneen huoneeseen, jossa oli hieman yllättäen paljon porukkaa. Lääkärin ja kätilön lisäksi paikalla oli opiskelijoita tai harjoittelijoita tai erikoistuvia lääkäreitä tai mitä sitten olikaan. Lääkäri joka tapauksessa ultrasi, sai täysin eilistä vastaavat AFI-tulokset ja katsoi kohdunkaulan tilanteen todetakseen, että ballongi ei enää pysy. Sitten hänen puhelimensa soi ja hän keskusteli synnytyssalin lääkärin kanssa tilanteestani. Puhelun perusteella "ei ole mitään syytä, miksi synnytystä ei käynnistettäisi" ja "ohjaamme heidät sinne kalvojen puhkaisuun". Siinä ei paljoa mielipiteitä tai näkemyksiä kyselty, ei sinänsä, että vaikea olisi varmaan eri mieltä olla. Lääkäri totesi, että "sinullehan on jo aiemminkin tästä käynnistämisestä puhuttu (kun vauva ei meinannut kääntämisestä huolimatta pysyä pää alaspäin), joten synnytyssalissa puhkaistaan kalvot, kun tuo ballongi ei enää pysy." Tämän jälkeen meidät saatettiin kerrosta ylöspäin ja suoraan synnytyssaliin.

Synnytyssalissa sain sairaalavaatteet ja menin vessaan vaihtamaan ne päälle. Huikkasin vessasta, että Mies voisi käydä siirtämässä parkkikiekkoa, joten hän sai parkkilapun, jota hän lähti viemään autoon. Tullessani ulos vessasta lääkäri siinä jo odotteli ja ennen kun mies ehti autolle ja takaisin, oli kalvot puhkaistu ja lääkäri lähtenyt. Kalvot puhkaistiin klo 10:40. Lapsivesi oli kuulemma hieman vihertävää, mutta kätilön mukaan syytä huoleen ei ole. Koska vauva ei ollut juurikaan laskeutunut, en saanut nousta, vaan piti maata vain paikoillaan. Sitten odoteltiin supistusten alkamista kaksi tuntia. Supistuksia piirtyi, mutta ei juuri tuntunut. Noin puolitoista tuntia kalvojen puhkaisusta sain nousta vihdoin seisomaan, käydä vessassa ja koittaa liikkeillä provosoida supistuksia. Kun supistukset eivät kunnolla alkaneet, kaksi tuntia kalvojen puhkaisusta oli tarkoitus laittaa oksitosiinitippa. Pyysin että ei ihan vielä laitettaisi, että odotettaisiin vielä hetki, mutta lääkäri tuli sanomaan, että olisi hyvä saada supistukset käyntiin, joten olisi hyvä se oksitosiinitippa laittaa. Hän tiedusteli miksi en sitä haluaisi ja kerroin saaneeni aiemmin oksitosiinista tuplasupistukset. Hän sanoi että seuraillaan supistusten kestoa ja kun supistukset lähtevät käyntiin, voimme tarvittaessa ottaa oksitosiinin kokonaan pois. En uskonut tätä hetkeäkään, mutta ajattelin tämän olevan nyt kolmas (ja viimeinen) synnytys, jonka suoritan oksitosiinitipassa. Oksitosiini laitettiin klo 12:55. 

Noin puoli tuntia oksitosiinin laiton jälkeen supistukset alkoivat tuntua. Oksitosiinia meni alkuun 12 mg, puolen tunnin päästä nostettiin 24 mg:aan. Säännölliset supistukset alkoivat 13:45 ja vielä juuri ennen vuoron vaihtoa kätilö kävi nostamassa annosta 36 mg:aan saatesanoin "varmaan vihaat mua tämän vuoksi, mutta nostan tätä nyt vielä". Pyysin jossain kohtaa Miestä lataamaan supistuslaskurin, mutta se ei ihan ehtinyt mukaan. Kun toisen vuoron kätilö ja opiskelija tulivat katsomaan, supistukset tuntuivat niin, että odottelin seuraavaa supistusta silmät kiinni kylkimakuulla. Kysyivät tarvitsenko kivunlievitystä ja sanoin että voisin jotain ottaa. Sain Panadolin. Laskeskelin siinä supistusten aikana, että Panadol alkaa vaikuttaa siinä tunnin sisällä, että jonkun tovin tässä kärvistellään. Tässä kohtaa opiskelija tuli sanomaan, että näytän kyllä aika kipeältä, että ottaisinko vaikka ilokaasun. Otin sen mieluusti vastaan ja viimesynnytyksestä oppineena aloi hengittelemään kaasua hyvissä ajoin ennen seuraavaa supistusta ja jätin tauolle aina, kun tunsin supistuksen alkavan lieventymään. Oksitosiini otettiin kokonaan pois pian viimeisimmän annosnoston jälkeen, eli melkeen heti kahden jälkeen. Hetki ilokaasun jälkeen ehkä pyysin, ehkä minulle tarjottiin spinaalia. Opiskelija alkoi pestä selkääni ja hengittelin siinä ilokaasua supistusten tahtiin. Olin täysin kuutamolla siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja kaikki minulle osoitetut puheetkin tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Kuulin ne kyllä, mutten kyennyt vastaamaan. Hymähtelin jotain epämääräistä välillä. Juuri kun anestesialääkäri tuli huoneeseen, koko alakroppani alkoi kramppailemaan kovasti. Kätilö kysyi, että ponnistuttaako ja sanoin, etten tiedä. Tunsin kyllä, että jotain tässä tapahtuu, mutta en osannut sanoa, että onko minulla tarve ponnistaa tai että mitä tässä tapahtui. Sain spinaalin ja odotin, että aiemmissa synnytyksissä saamani epiduraalin tavoin kaikki kivut poistuisivat, joten luovutin myös ilokaasun pois. Tuska kuitenkin jatkui ja älähdin, että se spinaali ei auttanut. Pyysin ilokaasun takaisin, sillä kivut eivät totisesti menneet pois. Kätilö kysyi, että eikö se auttanut yhtään, johon vastasin, että kyllä se varmaan vähän auttoi, kun pystyn nyt puhumaan, mutta paljon sattuu. Tässä kohtaa opiskelija totesi, että "tämä syntyy täältä nyt".

Ponnistusvaihe oli ihme räpiköintiä. Kukaan ei oikeen kertonut, että millon ja miten pitkään pitäisi ponnistaa, asentokaan ei tuntunut olevan ihan paras mahdollinen ja tuntui, että ponnistusvaihe kesti hullun pitkään eikä se edennyt mitenkään. Alkuun minulta kysyttiin, että missä asennossa haluan ponnistaa. Mistä ihmeestä tämän voi tietää!? Viimesynnytyksessä sanoin, että kyljellään ja siitä ei tullut mitään, joten siirryttiin melko pian puoli-istuvaan asentoon. Sanoin nyt tällä kertaa, että ihan klassisessa asennossa, joten puoli-istuvassa mentiin. Tuntui, etten saanut oikeen jalkoja hyvin tuettua ja jouduin kannattelemaan toista jalkaa siinä itse. Kätilö käski ponnistaa kun tuntuu siltä, mutta ei tuntunut ollenkaan siltä, joten ponnistelin vähän miten sattuu. Kovasti kehuivat ja sanoivat että vauva tulee hyvin, mutta siltä se ei tuntunut. Tuntui, ettei koko homma etene mihinkään. Lopulta tuntui huomattavaa kiristystä ja tiesin vauvan pään olevan nyt hollilla. Ponnistin niin pitkään kuin pystyin ja sitten käskettiinkin lopettaa ponnistaminen ja "vain hengitellä". Pieni alkoi itkeä heti ja hänet nostettiin syliin. Hämmästyksekseni hän ei näyttänyt yhtään isoveljeltään ja hänellä oli aiemmista lapsista poiketen vaaleat hiukset. Tuntui, että ponnistelin (räpiköin) ainakin tunnin ja hämmästyinkin suuresti, kun kuulin ponnistusvaiheen kestäneen 14 minuuttia. Pieni näki päivänvalon klo 15:34.

Minulla kesti muutama päivä käsittää, mitä oli tapahtunut. Koko homma meni lopulta niin nopeasti ja olin niin huonosti valmistautunut koko synnytykseen, että luulin supistusten kovenemisen johtuvan vain siitä, että en vain ollut henkisesti synnytykseen valmis, joten en kyennyt ottamaan supistuksiakaan vastaan. Supistusten alkamisesta koko homma kesti kuitenkin reilut puolitoista tuntia, joten kyllä se kipu ehkä jostain muustakin johtui. Kun lähipiiri kyseli, että miten synnytys meni, vastasin alkuun, että "ihan hyvin, ehkä". Vasta muutaman päivän päästä aloin vasta tajuta, että synnytys meni oikeasti todella hyvin, oikeastaan niin hyvin kuin vain voi mennä. Ja miten ihanan palkinnon tästä saikaan.

Synnytyskertomus nro 2

Yhden synnytyksen kokeneena en edes yrittänyt valmistautua synnytykseen mitenkään. Loppuraskaudessa olo oli jo todella tukala ja aloin todella toivoa, että kaveri tulisi jo ulos. Kun vielä neuvolassa minut laitettiin seurantaan sikiön ison koon vuoksi, aloin totisesti toivoa, että kaveri alkaisi tulla ulos. Lopulta synnytys käynnistettiin sikiön uhkaavan makrosomian vuoksi. Äitiyspolilla minua muistutettiin, että kyseessä ei ole absoluuttisesti suuri vauva, vaan viikkoihin nähden suuri vauva, joten ei tarvitse olla peloissaan siitä, mahtuuko vauva syntymään. Tämä oli kyllä erittäin hyvä muistutus.

Synnytys käynnistettiin asettamalla ballongi puoli kolmen aikaan perjantaipäivällä. Viikkoja tällöin oli 39+1 ja sikiön koko ultran mukaan viikkoa aiemmin oli 4000g. Menimme kotiin ja melko pian supistukset alkoivat. Supistukset olivat säännöllisiä ja tuntuvia, kunnes ne alkoivat lopahtaa. Koitin provosoida niitä rappukäytävässä juoksemalla rappuja ylös-alas, tosin turhaan. Vetäessä ballongi tuli ulos ja lähdimme sairaalalle. Odotimme sairaalassa muutaman tunnin, jolloin supistukset lopahtivat lopullisesti. Kalvot puhkaistiin 22:11 ja tämän jälkeen en saanut nousta sängystä ollenkaan, sillä vauvan pää ei ollut kunnolla kiinnittynyt ja oli riskinä, että napanuora luiskahtaa ulos. Siinä sängyssä maatessa oli todella vaikeaa yrittää supistuksia provosoida, eikä ne tosiaan alkaneet ilman oksitosiinia. Säännölliset supistukset alkoivat 1:30 ja oksitosiinia nostettiin säännöllisesti. Vihdoin vauvan pää oli laskeutunut niin, että pääsin nousemaan sängystä ylös. Menin jumppapallolle ja sain ilokaasua. Hetken päästä siirryin ammeeseen. Ilokaasun siirtämisessä tuntui olevan haasteita, kun letkut olivat väärinpäin, mutta lopulta sain ammeeseen myös ilokaasun. Kohta supistukset olivat jo niin kovia, että joka supistuksen kohdalla ajattelin, että tämän kipeämmäksi ei voi enää tulla, mutta joka supistus tuntui olevan aiempaa kivuliaampi. En kyennyt enää olemaan läsnä ympäristössä, vaan elin vain jokaista supistusta kerrallaan. Ajattelin, että nyt on pakko olla auennut hyvin, kun niin kipeää on. Kun tovin kuluttua olin auki vain 7 senttiä, pyysin lisää kivunlievitystä. Nousin pois ammeesta (en muista tästä enää mitään) ja menin sängylle odottamaan anestesialääkäriä, jonka pitäisi tulla "vartin päästä". Useampi vartti meni (puolitoista tuntia), ja miehen mukaan aika meni tuskaisen hitaasti, mutta vihdoin anestesialääkäri tuli paikalle. Sain epiduraalin ja kivut lievenivät nopeasti. Nyt supistuksia seurailtiin näytöltä ja saimme myös vähän nukkua.

Synnytyssalissa Jorvissa oli todella surkeat tilat miehelle. Miehellä oli rikkinäinen keinonahka-divaani minun jalkopäässäni. Siinä hän koitti epätoivoisesti nukkua. Ilmeisen hyvin hän kuitenkin nukkui, kun havahduin aamulla, että parkkiaika menee umpeen 10 minuutin kuluttua. Koska en saanut sängystä huutelemalla miestä hereille, kutsuin paikalle kätilön, joka ystävällisesti ojensi minulle puhelimen muutaman metrin päästä, jotta sain parkkiaikaa lisättyä. Kello alkoi lähestyä seitsemää ja tuli vuoronvaihto. Juuri ennen vuoronvaihtoa olin auennut 10 senttiä ja oli aika ponnistaa. Ponnistusvaihetta siirrettiin hieman, jotta vuoro ehtii vaihtua ennen kun aloitetaan. Seuraava kätilö oli se sama, joka oli mukana ballongin asentamisessa ja mielummin synnytin hänen seurassaan, kun yövuorolaisen. 

Ponnistusvaihe meni nopeasti. Muutamalla ponnistuksella pikkukaveri saatiin ulos. Kätilö ohjasi selkeästi ponnistamista ja kehui yhteistyöstä. Yhteistyö sujui kyllä molemmin puolin kivasti. Odoteltiin synnytyssalissa tunti-pari, jonka jälkeen meidät siirrettiin Jorvin toisen sairaalan puolelle synnytysvuodeosastolle tutustumaan pikkukaveriin omaan rauhaan. Isosisko pääsi vauvaa katsomaan ja ihmetteli punapilkullista naamaani. Olin saanut ponnistusvaiheessa yläkropan täyteen verenpurkaumia.

Asioita joista ei puhuta

Ajattelin listata tähä synnytykseen ja vauva-arkeen liittyviä asioita, joista ei yleisesti puhuta. Tai en ainakaan itse ole kuullut puhuttavan ennen kun ne omalle kohdalle tapahtui.

1. Synnytyksessä se kipu ei tunnu siellä, mistä sen vauvan pitäsi tulla ulos. Kun paikat on sen 10 cm auki, se tuntuu siltä kun perse repeäisi. Olen kuullut puhuttavan siitä "kuin pusertaisi ulos isoa kakkaa". En tiedä minkälaisia kakkoja ihmisiltä yleensä tulee, mutta se on kyllä vähättelyä. Kyllä se tuntuu siltä kun pusertaisi sieltä ulos ainakin koripalloa.

2. Välilihan repeäminen. Itselleni tuli 2. asteen repeämät. En tiedä onko tämä asteikolla kuinka paha, mutta en todella ymmärrä miksi kaikki tuntuvat pelkäävän sitä välilihan repeämistä tai sitä episiotomiaa, eli välilihan leikkausta. Tikit on ehkä epämiellyttäviä, mutta itselläni paljon kipeämpi oli "limakalvonirhauma", joka ei vaatinut tikin tikkiä.

3. Edelleen ne repeämät ja nirhaumat. Ovat toki ikäviä, mutta ne paranevat päivä päivältä ja hyvää vauhtia. Kaiken lisäksi ne eivät kauheasti haittaa, niin kliseistä kun se onkin, mutta sinulla on se maailman ihanin lahja siinä sylissä. Ei siinä kauheasti omia nirhaumia tuskailla.

4. Kakkavaipat. Niiden vaihtaminen on oikeasti jopa terapeuttista. Itse tällaisena "en yhtään lapsi-ihmisenä" jännitin sitä päättymätöntä rupeamaa, joista etenkin kaikki miehet jaksoivat muistuttaa. Oikeasti se oman vauvan vaipan vaihtaminen ei ole yhtään paha. Sen tekee yhtäläin velvollisuudesta kun oman vessassakäyntinsä.

5. Vastasyntynyt voi kakata kerran päivässä. Tai viisi kertaa. Tai niin kuin meille kävi synnärillä, seitsemän kertaa yhden vaipanvaihdon aikana. Ne kaikki ovat normaalitilanteita.

6. Äidin hormonitoiminta vaikuttaa vauvoihin monella tapaa. Tosiaan vauvan rinnat voi turvota ja tyttövauvoille voi kuulemma tulla jopa veristä vuotoa äidin hormoneista johtuen.

7. Raskausarpia ja jopa linea negra saattaa tulla vasta synnytyksessä tai synnytyksen jälkeen.

8. Monet edellämainituista unohtuvat ihan käsittämättömän nopeasti! Kirjailin näitä ylös siinä aika pian Lilin syntymän jälkeen, nyt Lili on inan päälle 2kk ja kaikki on jotenkin ihan hassusti unohtunut!

Jälkiviisauksia sairaalakassista

Sairaalakassia pakatessa lueskelin netissä kaikenlaisia juttuja sairaalakassista ja päädyin pakkaamaan sairaalakassiin vähän kaikennäköistä. Neuvolasta saadun lapun mukaan sairaalakassiin kannattaa pakata:

-äitiyskortti

- hygieniavälineet

- kamera

- imetysliivit

- puhelin ja laturi

- kotiinpaluuvaatteet

- isälle eväät

Nämä olisivat olleet enemmän kuin riittävät ja itsekin totesin, että sairaalakassissani oli paljon enemmän tavaraa, mitä tarvitsin. Vaikka monet asiat tuntuvat ihan välttämättömiltä ennen synnytystä, tosiasiassa kun se vauva on syntynyt, niin mikään muu ei ole välttämätöntä kun sen pienen ihmeen pällistely ja tuhinan kuuntelu. Itsensä siinä unohtaa hyvin nopeasti. Olin sairaalassa "vain" kolme yötä, joten toki tilanne voi olla eri, jos siellä joutuu oikeen pitkään olemaan. 

Mitä itse pakkasin mukaan, ja mitä niistä koin oikeasti hyödylliseksi?

- Hygieniatarvikkeet (hyvä mukana)

No ne on tietenkin hyvä olla mukana. Tosin, sairaalassa on saippuaa ja TYKSistä ainakin löytyi shampootakin. Itselläni ei ollut shampoota eikä hoitoainetta ja kyllä se hoitoaine aika ihanalta tuntui kun Isäntä sitä parin päivän jälkeen toi. Hammasharja ja kasvojenpesuaine oli kyllä aika kivat mukana, vaikka niitäkin havahtui käyttämään vasta toisena päivänä. 

- Karkkia (meillä tarpeeton)

Ei tehnyt sitten yhtään mieli synnärillä. Olipahan tuliaisia kotiin kun tultiin ja aikamoinen selectionkin vielä. 

- Kamera ja kameran laturi (meillä tarpeeton)

Eipä sitä kameraakaan kauheasti tullut käytettyä. Kuvat otettiin oikeastaan kaikki kännykällä. Kuvattavat hetket oli niin hetkellisiä, että kameran kaivaminen esille olisi vienyt aikaa, etenkin kun kännykkä oli jatkuvasti hollilla.

- Imetysliivit, -toppi ja liivinsuojia (tarpeeton)

En tarvinnut kyllä lainkaan. Synnäriltä sai verkkoliivit ja ne on vielä kotonakin öisin käytössä. Ne on päällä ihan supermukavat.

- Alusvaatteita (tarpeeton)

Ne synnärin alushousut ei ole mitään kauniita, mutta ovat kyllä sitten käytännöllisiä senkin edestä! Lähdin kotiinkin sairaalan verkkoalkkarit jalassa, ei siinä kauheasti tehnyt mieli omia tahria. Omia sukkia taisin kerran käyttää, joten ei niitäkään ihan hirveästi tarvinnut. Ne oli kyllä huomattavasti kivemmat kun ne sairaalan pötköt.

- Aamutossut (tarpeeton)

Olihan ne käytössä, mutta sairaalasta sai myös tossut, jotka olisi riittänyt oikeen hyvin.

- Hiusharja ja -lenkkejä (hyvä mukana)

Jos on pitkät hiukset niin suosittelen lämpimästi. Ainakin jos on helposti takkuuntuvat ja luonnonkiharat. Ei ole kiva kun kutrit karkaa vauvan naamalle. 

- Huulirasva (hyvä mukana)

Tällaiselle huulirasva-addiktille ihan ehdoton.

- Vesipullo (hyvä mukana)

Oli kyllä tosi hyvä mukana! Synnäriltä olisi myös saanut vesikannuja ja meilläkin oli omenamehukannu jatkuvasti vieressä, mutta sen vesipullon sai sänkyyn helposti käden ulottuville niin, että imetyksenkin aikana sai juotua.

-Lanoliinivoide (erittäin hyvä mukana!)

Tätä en aiemmin maininnut, mutta otin mukaan myös äitiyspakkauksessa tulleen lanoliinivoiteen. Monessa paikassa toisteltiin, että synnäriltä kyllä tarvittaessa saa, mutta ei saanut. Ilmeisesti se oli loppu ja saatavilla oli vain rajallinen määrä jotain näytepakkauksia, joten se oli synnärillä kultaakin arvokkaampi! Omalta kohdaltani näytepakkaukset meni parempaan käyttöön jollekin muulle ja läästin sitä lanoliinivoidetta tottumattomiin nänneihin aika urakalla. Ehdottomasti suosittelen ottamaan mukaan! 

Kotiintulovaatteet olin laittanut valmiiksi ja Isäntä toi ne samalla kun toi turvakaukalon. Toki nekin voi pakata jo valmiiksi mukaan. 

Isännälle ei otettu eväitä, mutta Isäntä kävi siinä synnytyksen aikana jossain kohtaa lähikaupassa hakemassa itselleen syötävää. Meidän synnytyksen aikana sen ehti tekemään oikeen hyvin, joten tarvetta eväille ei edes ollut.

Puhelin, laturi ja äitiyskortti kulki mukana omassa laukussani, joka tietenkin otettiin mukaan kun lähdettiin, joten ne oli myös mukana. 

Loppujen lopuksi siis turha niistä sairaalakasseista oli netistä lueskella, kun nuo nauvolan ohjeet on ollut kyllä kaikkein parhaat. Ainut mistä ei kukaan maininnut mitään, mutta tajusin onneksi itse ottaa varoiksi mukaan, on tuo lanoliinivoide. Sitä kyllä suosittelen.

Ajatuksia synnytyksestä

Mulla oli tosiaan toiveena synnytys ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Tämä nyt ei varsinaisesti ihan onnistunut ja synnytyksestä olenkin kertonut täällä. Homma meni suohon vähän sen jälkeen kun laitettiin oksitosiinitippa. Kipua yleensä hyvin kestävänä ihmisenä kärsin niitä tuplasupistuksia reilu pari tuntia ja siinä kohtaa kun anestesialääkäri tuli huoneeseen laittamaan epiduraalia, itkin kun tiesin sen kohta helpottavan. Kaksi reilu minuutin supistusta tuli aina peräkkäin, heti kun "oma supistus" alkoi hiipumaan, "oksitosiinisupistus" iski päälle. Välissä oli aina huimat 10-15 sekuntia aikaa kerätä itsensä seuraavaa tuplasupistusta varten.

Epiduraali auttoi aika pitkäksi aikaa, mutta onneksi vaikutus ei sellaisenaan kestänyt ihan synnytykseen saakka ja pääsin kuitenkin tuntemaan synnytyksen kivut. En olisi halunnut ponnistaa kätilön käskystä tuntematta mitään. Loppujen lopuksi napanuora irtosi ja istukka jouduttiin irroittamaan humautuksessa, joten jälkeenpäin ajateltuna olen erittäin tyytyväinen, että otin sen epiduraalin siihen väliin. Aika annos lääkkeitä kehoon kuitenkin pumpattiin kun sinne leikkuriin mentiin. Olisi ollut aika ikävää, jos olisi kärsinyt ne kamalat tuplasupistukset lääkkeettä ja kuitenkin pumpataan keho täyteen ties mitä kun lopuksi irroitetaan istukkaa.

Vaikka toive oli lääkkeetön kivunlievitys, olen erittäin tyytyväinen, etten luottanut liikaa siihen pystyväni ja menin synnärille enemmän suoritus-asenteella kun toimittamaan ennalta suunnittelemani synnytyksen. Tuli taas todistettua, että sitä synnytystä on turha alkaa ennalta suunnittelemaan. Ikinä ei tiedä kuinka käy. Seuraavat pari päivää menivät kyllä lääkeainekrapulassa ihan niin kuin epäilinkin. En pystynyt edes seuraamaan vauvan hoitotoimenpiteitä seisaaltaan, kun alkoi huimata ihan tajuttomasti ja verenhukasta se ei johtunut. Onneksi se ei niin kauheasti haitannut, sillä ihana osaston henkilökunta auttoi vauvan hoidossa todella paljon ja ensimmäisen päivän vauva oli valohoidossa, joten sain hänet viereeni vain syöttöjen ajaksi. Vaikka kaikki käski nauttia siitä vauvattomuudesta ja siitä kun osaston henkilökunta hoitaa kaikki hoitotoimenpiteet ja yrittää itse levätä, on se aika hemmetin vaikeaa kun juuri on synnyttänyt ja kaipaa ainoastaan sitä pientä tuhisijaa siihen viereen. Koitappa itse ostaa uusi puhelin, laittaa se vuorokaudeksi kaappiin ja nauttia vielä viimeiset hetket siitä vanhasta.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen synnytykseeni. Vaikka se ei ollut toiveideni mukainen, se oli aika pitkä ja höystettynä kaikenlaisella vääristä tuloksista ja TENS-laitteesta johtuvalla "turhalla" ja ylimääräisellä toimenpiteellä, en jälkeenpäin muuttaisi mitään. Se oli sellaisenaan se suoritus, jolla meidän ihana pikkuneiti saatiin syliin ja sellaisena se on ihana muistaa. Olen myös erittäin onnellinen, että sain synnyttää alakautta, vaikka siinä pitkän aikaa sektiota pidettiin vaihtoehtona ja juuri ennen kun oksitosiinihanat avattiin uudelleen väsymyksestä uupuneena toivoin, että vauva vaan leikattaisiin minusta ulos. On se kokemuksena kuitenkin niin kamalan ihana!

Synnyttämään vielä meneville vinkiksi, että synnärille kannattaa mennä ennakkoluulottomalla asenteella ja avoimin mielin. Mukaan kannattaa myös satsata huumorintajua, sillä sitä voi monessa tilanteessa tarvita. Meillä muun muassa kun muutamaankin otteeseen makoilin kyljelläni Isännän pitäessä toista jalkaani koholla ja parin lääkärin päät jalkojen välissä ottamassa vauvan päästä verinäytettä, huumorin avulla tilanteeseen on aika paljon helpompi suhtautua. Sitä kipua ei kannata pelätä, se unohtuu heti kun pieni pallero nostetaan syliin.

Synnytyskertomus

Haluan nyt kertoa ihan rehellisesti synnytyksen kulusta, joten mikäli tässä vaiheessa on sellainen olo, että tulossa voi olla liikaa informaatiota, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Kirjoitan ihan erikseen ajatuksia synnytyksestä ja jotain vinkkejä synnyttämään meneville.

Soitin jo keskiviikkona Isännälle, että tulee kotiin yöksi koko päivän supistusten vuoksi. Torstaina supisteli enemmän ja vähemmän koko päivän ja pyysin jälleen Isäntää tulemaan kotiin yöksi. Mentiin nukkumaan siinä puolen yön aikoihin. Olin juuri nukahtanut, kun heräsin puoli yhden aikaan supistuksiin. Koitin jatkaa nukkumista, mutta supistukset pahenivat. Hetken päästä aloin kellottamaan ja kun supistuksia tuli 3-4 minuutin välein ja ne kesti melkein aina reilun minuutin, nousin ylös.

Supistukset tuntuivat alapäässä niin, että jatkuvasti tuntui olevan pissahätä. Aloin siinä supistusten ja vessakäyntien välissä siivoamaan asuntoa näyttökuntoon, sillä seuraavana päivänä oli sovittu näyttö yhden näyttöpyynnön perustella. Siinä puoli kahden aikaan vessaan mennessäni meni vedet kylppärin lattialle. Ajattelin antaa Isännän jatkaa unia niin kauan kun vain suinkin. Kolmen aikaan kämppä oli melko hyvässä jamassa ja kaikki tavarani valmiina lähtöön. Herätin Isännän, joka jatkoi torkkumistaan. Siinä muutaman kerran toistettuani, että pitäisi lähteä synnärille tarkistamaan, että oliko ne varmasti lapsivedet jotka holahtivat kylpyhuoneeseen. Siinä vartin verran torkuttuaan totesin melko äkäisesti kesken supistuksen, että nyt nouset ylös! Isäntä nousi hieman kiukkuisen näköisenä, meni vessaan, laittoi oven lukkoon ja meni suihkuun. Makasin hämmästyneenä supistustuskissa sängyllä ja ajattelin, että ei helvetti, enhän mä voi nousta tästä lainkaan ylös kun lapsivettä tihkuu lattialle, enkä pääse edes vessaan. Siinä rauhallisen suihkun jälkeen Isäntä tuli kylpytakki päällä makuuhuoneeseen saadakseen minulta hieman kyseenalaisen katseen ja toteamuksen, että nyt ihan oikeasti pitäisi mennä. Siinä ennen sairaalaan lähtöä laitettiin TENS-laitteen elektrodit kiinni ja se kyllä auttoi supistusten aikaan.

Sairaalaan meidät kirjattiin 11.9. klo 3.54. Päästiin siitä heti käyrille (supistus- ja vauvan sydänäänikäyrät) ja jäätiin keskenämme. Isäntä kuuli naisen kiljuntaa, valahti hieman kalpeaksi ja totesi tämän olevan "oikea kauhujen talo". Puolen tunnin kuluttua kätilö tuli takaisin, otti streptokokkinäytteen, varmisti vesien menon testillä (kyllä se lapsivettä oli), antoi sairaalavaatteet ja ohjasi meidän synnytyssaliin numero 4. Supistukset olivat tuntuvia, mutta ei sietämättömiä. 

Kello 5.00 kohdunsuu oli 3cm auki ja varmistettiin, että kaveri on tulossa pää edellä. Jäätiin keskenämme odottelemaan avautumista. Käytössä oli TENS, mutta kipujen pahetessa huomasin siitä olevan enemmän apua rentoutumisessa kun kivunlievityksessä. Vuoro vaihtui seitsemältä ja saimme aamuvuoron kätilön ja esittäytymään tuli myös joku kandi, joka kertoi olevansa mukana synnytyksessä ja kulkevansa kätilön kanssa. Jossain kohtaa kätilö huomasi jotain sydänäänten (mahdollista) laskua vauvan sydänäänikäyrässä ja laittoi vauvan päähän pinnin. Pinnistä ei saatu kuitenkaan signaalia, joten hän otti pinnin pois ja laittoi uuden pinnin. Koska siitäkään ei saatu signaalia, haettiin lääkäri, joka laittoi pinnin, laittoi toisen pinnin ja laittoi vielä kolmannen jonkun kultaisen pinnin. Ei signaalia. Tässä samassa lääkäri sanoi vauvan aukileen olevan "kello 11:sta". Kysyin, mitä tämä tarkoittaa ja sain kuulla, että kaveri on tulossa naama ylöspäin, kun ihanne tilanteessa hän olisi tulossa naama alaspäin. Kun jäätiin keskenämme, Isäntä siinä pohti, että voisikohan se TENS vaikuttaa asiaan, muttei puhunut asiasta sen enempää, sillä olisi luullut paikalla olleiden kahden erikoislääkärin, kätilön tai kandin huomaavan asian kun niiden elektrodien paikkojakin siinä vaihdettiin. Kello 9.32 kohdunsuu oli 4cm auki ja jossain kohtaa sain käyttöön ilokaasun.

Hetken kuluttua kätilö tuli takaisin ja sanoi laittavansa minulle oksitosiinitipan, jotta saataisiin supistukset voimistumaan ja säännöllisiksi. Juuri sitä ennen olin saanut muutaman paljon voimakkaamman supistuksen ja kahden minuutin väleinkin vielä ja pyysin, josko voitaisiin ihan hetki vielä odottaa ennen oksitosiinin laittoa. Kätilö ei kuunnellut toivettani yhtään, vaan totesi laittavansa minut tippaan nyt kuitenkin. Samalla hän sanoi, että voisin nousta kontalleni, jotta vauva vielä kääntyisi. Itse suhtauduin hyvin epäilevästi siihen, että vauva vielä kääntyisi, mutta nousin kuitenkin kontalleni. Hetken päästä ne oksitosiinisupistukset alkoi tuntua. Ja siinä rinnalla tuntui ne omat supistukset. Siitä alkoi helvetti. Supistuksia tuli siis kahdet ja ne tuli ihan peräjälkeen. Omat supistukset tuntuivat kuten ennenkin, ensin mahan puolella ja siirtyivät selkään. Heti kun kipu alkoi helpottaa, alkoi "oksitosiinisupistus", joka tuntui samanaikaisesti mahassa, selässä ja reisissä. Välissä oli noin 10 sekuntia, kun tuplasupistus alkoi taas. Ja tätä tuntui jatkuvan ikuisuuden! Ne reisisupistukset oli ihan helvetillisiä siinä kontallaan ja pyysinkin päästä toiseen asentoon. Käsky kävi jumppapallon päälle. Siinä oli ihan hyvä olla, mutta sydänäänianturi ei piirtänyt käyrää, joten jouduin sängylle jalat "sammakkoasentoon" säkkituolin päälle koholle. Vaikka lämpöpussit auttoivat pahimpiin reisisupistuksiin, oli ne silti tuskallisia, sillä reisilihakset olivat jatkuvasti venytyksessä siinä asennossa. Välillä oli pakko suoristaa jalat kesken supistuksen ja sainkin siitä sitten kätilöltä noottia. Vähän väliä kätilö kävi häätämässä minua seisaalleen, mutta pyrin lykkäämään sitä viimiseen asti, sillä ne tuplasupistukset oli ihan hirveitä ja veti jalat alta. Lopulta anoin josko saisin edes hetken olla maaten ja koittaa rentoutua supistusten aikana, mutta vastaus oli tyly: "sä oot maannu koko mun vuoron ni kyl sun nyt pitää nousta seisomaan." Isäntä haki minulle sellaisen seisontatuen, jonka avulla pysyin edes vähän pystyasennossa supistusten aikana. Kipua helpotti kovasti se, kun Isäntä hieroi yläselkää vieden keskittymistäni pois alaselän ja reisien supistustuskista. Isäntä myös lueskeli minulle joutavia uutisia, facebook-päivityksiä ja ihmisten lähettämiä utelu-viestejä, joita muuten sateli ihan pikkasen sitten koko sen synnytyksen ajan sekä minun, että Isännän puhelimiin. Se kyllä helpotti pahinta tuskaa keskittyä johonkin ihan muuhun kun niihin supistuksiin, vaikka niitä oli kyllä mahdotonta unohtaa. 

Kello 12.40 kohdunsuu oli auki 5,5 cm. Se aika tuntui ikuisuudelta! Tuplasupistustuskat oli ihan järkyttävät ja tuo 1,5 cm avautuminen reilu kahdessa tunnissa tuntui ihan hirveältä. Siinä ilokaasupöllyissä pyysin epiduraalia. Tässä vaiheessa TENS otettiin pois. Epiduraali alkoi vaikuttamaan noin vartissa. Käyrän mukaan toiset supistuksista jäi kokonaan pois ja supistukset tuntui alakerrassa vessahätänä ja paineena. Jossain kohtaa vauvan päästä otettiin verinäytteitä sydänäänien laskuepäilyn vuoksi ja samalla otettiin lapsivedestä laktaattinäyte. Vauvalla kaikki oli hyvin, mutta lapsivedessä oli laktaatti koholla. Ilmeisesti tämä viittasi siihen, että kohtulihas käy maitohapoilla, oksitosiini piti lopettaa ja sektiota harkita. Oksitosiini lopetettiin osittain myös vauvan sydänäänten vuoksi ja siinä meni pitkän aikaa kivuttomasti.

Vuoro vaihtui kolmelta ja saimme maailman ihanimman kätilön! Kello 16.00 kohdunsuu oli edelleen 5,5 cm auki. Vauvasta ja lapsivedestä otettiin uusintanäytteitä muutamaan otteeseen, mutta aina laktaatti näytti olevan koholla. Henkilökunta oli kuitenkin hieman epäileväistä tuloksia kohtaan, sillä ilmeisesti analysaattori oli uusi ja laadukasta näytettä ei saatu, sillä vauvan pää oli tulppana kohdunsuulla. Nyt oltiin odotettu jo pitkän aikaa ilman, että mitään oli varsinaisesti tapahtunut. Ei tiedetty oliko edessä alatiesynnytys vai sektio. Itse olin niin loppu, että toivoin vaan, että kaveri tulisi jo ulos.

Kello 17.06 kohtuun laitettiin painemittari mittaamaan kohdunsisäistä painetta. Kun painemittari ujutettiin vauvan pään ohi, sen letkun kautta saatiin samalla laadukas lapsivesinäyte. Samalla vauvan päähän laitettiin pinni, jonka kautta sydänkäyrä piirtyi hyvin. Koska nyt en ollut niin kovissa kivuissa ja pystyin puhumaan, sanoin Isännän epäilyistä TENSin aiheuttamista häiriöistä. Kätilö ja lääkäri olivat melko järkyttyneitä, että kukaan ei aiemmin ollut ymmärtänyt, että TENS aiheuttaa häiriötä pinniin ja olivat hyvin pahoillaan. Laadukkaassa lapsivesinäytteessä laktaatti oli normaali. 

Vähän ennen kello 18.00 kätilö tuli hymyillen synnytyssaliin ja sanoi, että nyt alkaa tapahtua. Oksitosiinitippa avattiin uudelleen ja sain ilokaasumaskin, joka oli tujuimmillaan. Nyt oksitosiinia annettiin paljon enemmän ja supistukset alkoi puolen tunnin jälkeen yhtäkkiä todella voimakkaina. Siinä kärvistelin tällä kertaa paljon siedättävämpiä supistuksia, sillä nyt tuli vain yksi supistus ja tauko, jonka aikana pystyi rentoutumaan ja keräämään itsensä seuraavaa varten. Alle tunnin kärvistelyn jälkeen kerroin Isännälle häiritsevästä tuntemuksesta: tuntui kun perse repeäisi. Jonkin ajan kuluttua soitettiin kelloa ja kätilön saapuessa ja kysellessä kuulumisia kerroin hänelle tästä tuntemuksesta. Kätilö hymyili ja sanoi sen kuulostavan hyvältä. Hän teki sisätutkimuksen kello 19.10 ja kandin kokeiltua myös kätilö totesi kohdunsuun olevan 10 cm auki. Kätilö oli innoissaan, että pääsee hoitamaan synnytykseni loppuun asti ennen vuoron vaihtumista. 

Siinä alettiin tekemään valmisteluja ponnistamista varten. Siinä ensimmäisen harjoitusponnistuksen jälkeen kätilö kävi hakemassa lääkärin imukuppiavustusta varten. Tarkkaa syytä en tiedä, mutta oletan että vauvan sydänäänillä ja synnytyksen kestolla oli jotain vaikutusta asiaan. Olin jo aiemmin sanonut Isännälle, että mikäli puolen tunnin ponnistusvaiheen jälkeen vieläkään mitään tapahdu, tulisi hänen vaatia lääkäri imukupin kanssa paikalle. Isäntä oli katsonut kelloa aloitushetkellä, mutta onneksi lääkäri oli paikalla heti alusta asti. Ponnistusvaihe kesti 11 minuuttia. Pää syntyi kolmannella ponnistuksella ja loppu kaverista syntyi kevyellä työnnöllä neljännen supistuksen aikana. Siinä toisella ponnistuksella ärähdin, että "työntääkö joku sitä takaisinpäin!?" Lääkäri vannotti, että kukaan ei varmasti työnnä sitä takaisin. 

19.44 syntyi pieni ja täydellinen pakkaus! Ilmeisesti hän oli vähän ahdingossa kuitenkin, sillä hän oli kakannut siinä synnytyksen yhteydessä. Käytännössä vähän pidempään jos synnytys olisi jatkunut, tämä olisi tarkoittanut vihreää lapsivettä. 

Jotta kaikki ei ihan nappiin menisi, jälkisupistukset eivät alkaneet. Minua tämä ei haitannut yhtään, kun ihmettelin rinnalla makaavaa pienen pientä ihmettä. En tiedä mitä ne siellä oikeen tekivät. Jossain kohtaa vauva annettiin Isännälle, sain tippaan annoksen jotain päätä sekoittavaa ja vatsaani paineltiin oikeen kunnolla. Seuraavaksi kätilö manasi, että ei voi olla totta. Napanuora oli luiskahtanut ulos ja istukka jäi sisälle. Minulle selvitettiin, että minut viedään leikkuriin ja istukka irroitetaan nukutuksessa käsin. Samalla nukutuksella lupasivat tikata ne muutamat tikit. 

Hassua oli se, että ihan alkuraskaudesta asti minulla on ollut tunne, että synnytyksessä vauva voi hyvin, mutta synnytyksen jälkeen minut viedään leikkuriin ja vauva jää Isännälle. Olen tästä tuntemuksesta puhunut monelle ja näin myös kävi. Hassuja tällaiset ennakkoaavistukset. Kuitenkaan tämä ei yhtään haitannut. Kaikki kipu, hiki ja verenvuodatus unohtui heti sillä sekunnilla kun ne nostivat sen täydellisen pienen palleron sieltä näytille. Ja missäs vauvalla olisi paremmat oltavat, kuin isin sylissä?

Vaikka synnytys oli pitkä, paperilla se näyttää syöksysynnytykseltä, sillä säännöllisten supistusten alkamisesta vauvan syntymään kesti loppujen lopuksi alle kaksi tuntia. Istukka oli repaleinen ja napanuora kalvokiinnitteinen. Ilmeisesti sydänäänien lasku johtui tuosta napanuorasta. Vuotoa oli 500g ja alakertaan tuli limakalvonirhauma ja toisen asteen repeämät, jotka vaativat kolme tikkiä. Vähällä siis selvittiin. 

Hän saapui!!

Kaikki tosiaan oli valmista ja eilen pieni prinsessa päättikin saapua keskuuteemme. 3450g ja 50cm puhdasta rakkautta pääsi syliimme WTC:n muistopäivänä 11.9 kello 19.44 reilu 18 tunnin tuskastelun ja monen kommervenkin jälkeen. Kaikki ei mennyt ihan niin kuin strömsössä ja kirjoitan
synnytyksestä vielä erikseen. Palkinto oli kuitenkin täydellinen rakkauspakkaus ja kivut ja tuska unohtui sillä sekunnilla kun pienokainen nostettiin rinnalle. Pikkuinen alkoi vähän kellertämään ja hän on sinivalohoidossa, mutta muuten kaikki on mainiosti. Äitikin voi hyvin vaikkakin heikottaa seisoskelu ja sattuu istuminen. Isä on tyttärestä onneissaan ja on hyvin selvinnyt traumaattisesta ja melko verisestä synnytyskokemuksesta.

Toiveena lääkkeetön kivunlievitys

Lueskelin yksi päivä Bebesinfosta kaikennäköistä synnytykseen liittyvää, sillä H-hetki alkaa lähestyä ja minulla ei ole käytännössä mitään tietoa synnytyksestä. Olen varautunut ihan järkyttäviin kipuihin, joista toivon selväväni ajatuksella, että kipu on ohimenevää. En oikeen osaa pelätä synnytystä, sillä en tiedä mitä on tulossa. Mitään kunnon kivuliaita supistuksiakaan ei ole ollut, joten en todella tiedä mitä on tulossa.

Toivon todellakin, että pystyisin synnyttämään ilman käynnistystä ja lääkkeellistä kivunlievitystä ja tietenkin alakautta. Tottakai naisena haluan myös kokea synnytyksen, nyt kun näin lähelle on päästy. 

Bebesinfon sivuilta:

"Synnytys on luonnollinen tapahtuma ja naiskeho on suunniteltu selviytymään siitä. Voimakas hormonitoiminta ohjaa synnytyksen kulkua ja auttaa synnyttäjää jaksamaan. Naisilla on oma sisäinen kivunlievitysjärjestelmänsä. Kun kehoa rasitetaan yli sen sietokyvyn, keho alkaa tuottaa urheilijoillekin tuttua endorfiinia, luonnon omaa opiaattia, jolla on samantapainen vaikutus kuin petidiinillä, morfiinilla tai heroiinilla.

Hormonitoiminta saa äidin vaipumaan unenomaiseen tilaan, eli synnytysregressioon. Hormonitoiminta ohjaa äitiä käyttäytymään vaistonvaraisesti ja hakeutumaan asentoihin, jotka ovat edullisia synnytyksen edistymisen kannalta. Jos synnytykseen puututaan lääkkeillä tai häiritsemällä äidin synnytysrauhaa, keho ei enää pysty suojelemaan synnyttäjää kivulta, kohdun supistukset heikentyvät ja synnytys hidastuu. Hormonitoiminnalla on myös tärkeä psykologinen tehtävä ja sekä äiti, että vauva hyötyvät sen vaikutuksista. Tämä ainutlaatuinen hormoni-cocktail saa aikaan sen, että äidin vaistot heräävät ja äiti rakastuu vauvaansa. 

Synnytys on turvallisin silloin, kun sen luonnolliseen kulkuun ei puututa tarpeettomilla toimenpiteillä. Lääkkeiden ja toimenpiteiden käyttö on kuitenkin yleistynyt synnytysten hoidossa ja sairaaloissa käytettävien toimenpiteiden määrä ei aina ole perusteltua. Synnytyksiä käynnistetään, kalvoja puhkaistaan sekä supistuksia vauhditetaan keinotekoisella oksitosiinitipalla liian usein. Tästä voi olla seurauksena entistä kivuliaammat supistukset, joka johtaa usein lääkkeellisen puudutuksen tarpeeseen. Yksi toimepide johtaa helposti toiseen ja saattaa syntyä toimenpiteiden kavalkaadi. Lääketieteellisesti hoidettu synnytys päätyy myös useammin imukuppiavustukseen tai keisarileikkaukseen. 

Suomessa vain murto-osa ensisynnyttäjistä selviää synnytyksestä ilman lääkkeitä ja toimenpiteitä, eli kokee normaalin fysiologisen synnytyksen. On toki tilanteita, joissa nämä toimenpiteet ovat tarpeen, mutta näin laajalti käytettynä niiden tarve ei ole perusteltua. WHO:n asiantuntijoiden mukaan vähintään 80% äideistä kykenee synnyttämään ilman lääketieteellistä synnytykseen puuttumista."

En osaa edes ajatella, että "luonnon oma opiaatti" veisi kivut pois, mutta monet (jopa mun äiti hei!) ovat kokeneet, että käynnistyksen myötä "tekopoltot" ovat olleet huomattavasti kivuliaampia, kuin luonnolliset poltot. Synnytystä on kuitenkin mahdotonta yrittää etukäteen suunnitella, mutta voihan sitä toki taustoja selvittää, etenkin kun itse olen asian suhteen täysin kokematon.

Yksi yö minulla kävi kuitenkin mielenkiintoinen juttu. Näin unta, että synnytin ja heräsin yöllä 3-4 aikaan siihen, että minulla oli koko alavartalo navasta melkein polviin ihan puutunut. Siis puutunut samoin, kun hammaslääkärin puudutuksen jälkeen kun tunto alkaa pikku hiljaa palata. Sellainen hieman kivistelevä ja levoton. Tunne ei mitenkään meinannut mennä ohi ja vielä aamulla herätessäni alavartalo oli hieman puutunut. Jälkeenpäin miettiessäni tajusin, että näin unta että synnytin ja ehkä tässä oli kyseessä tosiaan se "luonnon oma opiaatti" ja tosiaan se naisen oma luontainen kivunlievitys. Voin ainakin kokemuksesta sanoa, että jotain tapahtui ja alavartalo oli puutunut.

Suurin syy tähän lääkkeettömän kivunlievityksen toiveeseen on kuitenkin se, että kehoni on aika herkkä kaikille puudutteille. Tosiaan hammaslääkärikäynnin puudutuksesta poden lääkeainekrapulaa pari päivää. Kun lähes kaksi vuotta sitten olin FESS-leikkauksessa (nenän ja sivuonteloiden röörejä avattiin), joka tehtiin paikallispuudutuksessa, ensimmäiset kolme-neljä päivää meni nukkuessa ja sekavassa tilassa. Tässä tapauksessa toivoisin, että voisin heti alusta asti vauvan kanssa olla ihan skarppina. Toivon siis, että kestäisin ne kivut ja mitään poikkeuksellisia tapahtumia ei mielellään tulisi. Vähän kuitenkin pelottaa se, että Suomessa vain murto-osa ensisynnyttäjistä selviää synnytyksestä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Voisinkohan minä kuulua siihen murto-osaan?

Mitä kivunlievitystä olen sitten ajatellut? Vuokrasin aktiivinen synnytys ry:ltä TENS-laitteen ja supistusten kovetessa meinaan lyödä elektrodit selkään ja testata sitä. Tämän lisäksi kotona lämmin suihku ja jumppapallo on suunnitteilla. Hernepussit on kaivettu esille ja niitä voi tarvittaessa lämmittää mikrossa. Sairaalassa sitten tilanteen mukaan katsotaan tuleeko ilokaasusta huono olo ja mitä kivunlievitystä siellä on tarjolla. En kuitenkaan halua liikaa suunnitella ja tilanteen mukaan saatan olla hyvinkin myönteinen lääkkeillekin. En halua että synnytyksestä kuitenkaan tulee itselle minkäänlainen pettymys, joten avoimin mielin sinne synnärille sitten kuitenkin mennään. 

The sairaalakassi

Arvatkaas mikä tämä on:

Se on nurkkaan odottamaan pakattu valmis sairaalakassi. 

Olen toivonut, että saataisiin ikuistettua masu Isännän kanssa myös yhteiskuvissa. Nyt viikonloppuna oltiin veljeni luona Helsingissä ja hän harrastekuvaajana lupautui napsimaan kuvia meistä kahdesta ihan käsittämättömän valokuvauksellisesta yksilöstä. Ihanasti hän vielä muokkasi valitsemiamme suht onnistuneita otoksia ja nyt meillä on muutama ihan todella kiva yhteiskuva! Nyt on raskausaika ikuistettu ja vauva saa tulla!

Keskiviikkona, eli kahden päivän päästä, on laskettu aika. Isäntä tilasi yhden synnytyksen torstaille tai perjantaille. Se olisi kuulemma hyvä aika. Varpajaiset voisi pitää viikonloppuna ja heti alkuviikosta pääsisi aloittamaan isyysloman. Vaikka olot on vieläkin hyvät, eikä tulevasta synnytyksestä vielä ole merkkejä, vietän loppuajan varmaan Turussa. Nyt oli siis hyvä hetki pakata sairaalakassi lopulliseen muotoonsa. Mitä sinne sitten loppujen lopuksi päätyi?

- Hygieniatarvikkeet (rasvat, pesuaineet, dödö, hammasharja ja -tahna)
- Karkkia (suklaata, salmiakkia, lakritsia ja hedelmäkarkkeja. Ei ikinä tiedä mitä tekee mieli)
- Kamera ja kameran laturi
- Imetysliivit, -toppi ja liivinsuojia
- Alusvaatteita (ei niitä parhaimpia)
- Aamutossut
- Hiusharja ja -lenkkejä
- Huulirasva
- Vesipullo

Lähdön hetkellä pitää koittaa muistaa ottaa vielä puhelimen laturi, iPad ja iPadin laturi. Neuvolakortti, ajokortti ja puhelin kulkee aina mukana käsilaukussa, joten ne tulee siinä ohella. Vauvan kotiutumisvaatteet on pakattu valmiiksi turvakaukaloon ja omat kotiutumisvaatteet tulee varmaan sitten Isännän mukana kun sen aika koittaa.

Serkkutyttökin muutti Turkuun ja lupasi tulla sitten heti kun soitetaan, jos Isäntä on kuulemma pahassa paikassa, "vaikka kaupassa". Todellakin toivon, että se Isäntä sentään sieltä kaupasta pääsee lähtemään mukaan synnärille, mutta jos se vaikka on jumissa jossain Helsingin ruuhkassa, niin saattaa serkkutyttö saada seurankaipuisen kutsupuhelun katselemaan supistuksia vierestä. Tällä viikolla seurakseni tulee kuitenkin ihanainen kummitäti, jonka seurassa synnytys voisi hyvin alkaa. Olisi meinaan kokemusta terveydenhuoltoalalta ja ihan muutamasta synnytyksestäkin.

Jospa hän kohta suvaitsisi syntyä!

Synnytysvalmennus

Tänään oli perhevalmennuksessa aiheena synnytys. Isäntäkin tuli oikeen Vantaalta asti ja oli kyllä kivaa kerrankin käydä siellä neuvolarakennuksessa Isännän kanssa. Kyllähän se suurimpaan osaan neuvoloista ja perhevalmennuksista pääsisi, mutta se aiheuttaisi niin paljon ja niin usein erikoisjärjestelyjä, että ollaan katsottu parhaaksi että käyn yksin ja kerron sitten kuulumiset. Koska Isäntä on kuitenkin vähän herkkä esimerkiksi neulojen suhteen, halusin että hän tulee sinne synnytysvalmennukseen mukaan katsomaan sen synnytysvideon. Ompahan edes kerran nähnyt vähänkin mistä siinä tulee olemaan kyse.

Kivunlievityksistä ja muista puhuttiin jonkin verran siinä videon edetessä. Itse olen ajatellut lähteä synnyttämään lähtökohtaisesti ajatuksella, että ei lääkkeellistä kivunlievitystä. Syitä tähän on useita. Ensinnäkin, en juurikaan käytä mitään lääkkeitä ja olen aika herkkä muun muassa hammaslääkärin puudutusaineelle. Aina puudutuksen jälkeen seuraavat pari päivää on huonovointista lääkeainekrapulaa. Toiseksi mitä olen kuullut, ilmeisesti ilman lääkkeellistä puudutusta syntyvät vauvat ovat virkeämpiä ja äitien repeämät hieman lievempiä. Jonkun mukaan myöskin äiti-lapsi -side syntyy nopeammin kun synnytys on tapahtunut ilman lääkkeellistä puudutusta. Lisäksi en koe olevani erityisen kipuherkkä, joten jos niin moni muukin on siihen pystynyt, miksen minä pystyisi? Kyse on kuitenkin kivusta, jonka tiedän lopulta loppuvan. Toki ääni kellossa voi olla ihan toinen kun joskus sinne synnärille päästään ja ikinä ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta henkisesti olen alkanut valmistautumaan ajatukseen ns. luomusynnytyksestä.

Synnytysvideon mamma oli aika epärealistisen rauhallinen ja vähän toivoin että siinä olisi ollut jotain aidompaa meininkiä. Itse olen harjoittelujen aikaan käynyt siellä paikan päällä, joten tiesin että synnyttämään tulleet ei yleensä käyskentele siellä käytävillä hymyillen naama viimäsenpäälle morjestelemassa lääkäreille. Epäilen, että etenkin Isännälle pahin tulee ehkä olemaan se kun näkee minun kipuni, joten olisi ollut ihan kiva saada siitä vähän varoitusta. Mutta kaiken kaikkiaan oli kyllä kiva ja mielestäni ihan hyödyllinen synnytysvalmennus. Samaa mieltä oli myös Isäntä.